Ilmiönä mielenkiintoinen on se, miten elokuvantekijät jäävät yhden suuren oivalluksensa tai hittinsä vangeiksi. Upean American Graffitin tehnyt George Lucas on kerta toisensa jälkeen palannut luomaansa Tähtien sota -maailmaan ja Peter Jackson käänsi selkänsä lupaavalle uralle omaperäisten alkuperäisaiheiden filmatisoijana surumielisyyttä herättävälle Tolkien-fiksaatiolle antautuen. Michael Bay tulostaa Transformers-sarjaa samalla kun merkittävän lahjakas Bryan Singer sukeltaa edelleen Ryhmä-X:n sarjakuvatodellisuuksissa. Herää kysymys, mitä helmiä jää toteuttamatta näiden liukuhihnatuotantojen kustannuksella. Jopa Ridley Scott on palannut Alien-teemaan ja on palaamassa Blade Runnerin (jota auteur on viilannut ties kuinka monesti) dystopioihin. Kyynikko voisi spekuloida saman aiheen uudelleentyöstämisen taustalla vaikuttavan perusinhimillisen persouden menestykselle, olipa se sitten kuinka materiaalista tahansa. Toisaalta on olemassa jo vanha viisaus siitä, että monet elokuvaohjaajat itse asiassa tekevät saman elokuvan yhä uudestaan ja uudestaan Yasujiro Ozusta Alfred Hitchcockiin ja Woody Alleniin.
Jotkut saattavat muistaa australialaisen George Millerin (alk. Miliotis) keskivertoa paremman Happy Feet -animaation ohjaajana. Jokunen friikki ehkä muistaa hänet erinomaisen Lorenzon öljy -draaman tekijänä. Mutta ennen muuta hänet tunnetaan ympäri maailmaa apotoiminnan rimaa nostaneen Mad Max -trilogian luojana. Nyt, seitsemänkymppisenä, Miller palaa 30 vuoden jälkeen suuren hittinsä lähteelle elämänsä isoimman budjetin tukemana.
Mad Max: Fury Road on sekä jatkoa alkuperäiselle Mel Gibson -saagalle että sen uudelleenversiointi. Ts. se ottaa lyyrisiä vapauksia suhteessa kronologiaan ja jättää fanipojille runsaasti tulkinnanvaraa. Millerin tulevaisuudenvisio on saanut runsaasti lisää sarjakuvamaista väriä. Edelleen liikutaan helposti Australiaksi tunnistettavassa, hedelmättömässä täydellisen tuhon aavikkomaisemassa, missä valta on niillä, joilla on parhaat autot ja eniten bensaa. Fury Road on Maxin tarinassa kuvaus eräästä pakoretkestä: alussa Max joutuu yhden aavikolla vaikuttavan klaanin vangiksi ja puolet leffasta Max odottaa tilaisuutta murtautua vapaaksi. Takaa-ajon varsinaisena kohteena on klaanin johtajan käsipuoli oikea käsi, Imperator Furiosa, jolla on omat syynsä petokseen. Syevmpinä teemoina Fury Roadissa käsitellään veden merkitystä valuuttana ja vallankäytön välineenä, äitiyttä, ihmisen itsetuhoisuutta, itsesuojeluvietin rajoja sekä despoottiuden mysteeriä, joskaan näissä ei päästä pintaa syvemmälle.
Ajatellen monia muita elokuvasarjoja TSH:sta Terminatoriin ja niin pois päin, on Fury Road heittämällä onnistuneempi. Jos se olisi puoli tuntia lyhyempi ja auditiivisesti armeliaampi, se voisi olla suursaavutus. Mutta se ei ole yhtään kestoaan lyhyempi eikä hiljaisempi.
Fury Roadilla on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkään se ei tarjoa samastumispintaa kuvaamiinsa henkilöihin. Pahikset ovat täysin yksiulotteisia ja vailla historiaa. Lahjakas Tom Hardy on fyysisesti vakuuttava, mutta jotenkin hukassa olevan tuntuinen. Hänen tehtäväänsä ei varmasti auta se, että hän viettää kirjaimellisesti puolet elokuvasta sidottuna ja vangittuna, poissa toiminnan keskiöstä, liian paljon Banesta muistuttavan maskin takana. Katsoja alkaa ikävöidä tarinan sankaria. Lisäksi Hardyn todella omituiselta kuulostava muriseva ääni tuntuu enemmän kuin usein jälkiäänitetyltä. Sivuhahmot eivät myöskään kasva - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta - oikein mihinkään. Nicholas Houltin esittämä Nux, eräänlainen Bruce Spencen manttelinperijä, on niin ärsyttävä sidekickin tapainen, että hänen kuolemaansa toivoo alusta lähtien. Mainitun poikkeuksen muodostaa Furiosa, jota Charlize Theron onnistuu jotenkin esittämään kiihkeästi ja aidosti, ylilyönteihin sortumatta. Yleensä ottaen kuitenkin voidaan sanoa, että jos Aristoteles oli oikeassa sanoessaan henkilöhahmon olevan yhtä kuin tarina, Fury Roadista se puuttuu.
Useimmat Fury Roadin katsojat eivät kuitenkaan vähempää voisi välittää antiikin filosofista, vaikka Ari ja Miller ovat molemmat kreikkalaista verta. Fury Roadia mennään katsomaan toiminnan toivossa ja siinä suhteessa elokuva lunastaa ja ylittää odotukset. Ei ole mitään halua kiistää Fury Roadia kineettisen kerronnan mestarinäytteenä par excellence. Leffa ei yksinkertaisesti pysähdy missään vaiheessa. Se on jatkuvassa liikkeessä, yleensä vielä nasta laudassa. Millerin ohjaus on täysin virtuoosimaista. Eläkeikäinen aussi tekee ehkä kaikkien aikojen hurjinta toimintaa, joka vielä pysyy täysin kasassa ja aina kontrollissa. Toimintajaksot seuraavat toisiaan pidennettyinä sooloina, mutta eivät sinällään käy yksitoikkoisiksi kiitos Millerin valtavan kuvaideapatterin. Leikkaajien nimet ovat Jason Ballantine ja Margaret Sixel. Kameran taakse Miller on kiinnittänyt maanmiehensä ja ikätoverinsa, mestarikuvaaja John Sealen (Liftari, Sumuisten vuorten gorillat, Sademies, Kuolleiden runoilijoiden seura, Lorenzon öljy, Englantilainen potilas, Harry Potter ja viisasten kivi, Cold Mountain). Hyperaktiivisesta leikkauksestaan huolimatta Fury Roadista ei löydy huonoa otosta. Toisaalta, monet Sealen kuvat ovat niin kauniita (jopa lyyrisiä, varsinkin ns. "Viherpaikassa"), että on sääli, ettei niitä ehdi jäädä ihastelemaan pidemmäksi aikaa.
Liika on silti liikaa ja kahden tunnin jälkeen, ilman henkilöhahmoja joiden myötä elää, nerokkainkin toiminnan kuvaus alkaa puuduttaa. Ja tässä törmäämme Fury Roadin toiseen isoon ongelmaan: se on ihan mielipuolisen äänekäs. Toiset teatterit soittavat tietysti sitä lujemmalla kuin toiset, mutta tällä kertaa voi vain toivoa, että osuu edes nupit kymppiin vääntäneeseen saliin. Sillä yhdellätoista Fury Roadin hellittämätön audioväkivalta johtaa hermostolliseen ärsytykseen, mistä tulee pahalle tuulelle. Musiikki on lähes pelkkää mattoa, muutamin poikkeuksin.
Aito ja alkuperäinen Mad Max -elokuva on sarjan toinen osa, ns. Road Warrior (eli Asfalttisoturi). Fury Roadiin verrattuna se on usein huomattavan minimalistinen Maxin tarkkaillessa tapahtumia jonkin kukkulan laelta. Mahtavien toimintajaksojen teho perustuu osittain kontrastiin niitä edeltäneisiin hiljaisiin jaksoihin. Lisäksi Asfalttisoturissa kiehtoo Millerin rohkeasti anarkistinen, punk- ja homomaskuliininen kuvasto selvin western-viittauksin. Tässä mielessä Fury Road on paljon köyhempi ja konformistisempi. Kaikki edellä mainittu on korvattu hillittömällä, korkeatempoisella toiminnalla, joka kaikeksi onneksi on nerokasta käsityötä. Autofetisisminä Fury Road on hieman verrokkiaan sliipatumpi, mutta se kuinka paljon tämä merkitsee, on puhdas makuasia. Olennainen ero on myös kolmiulotteisuus. Etukäteen se ei oikein tunnu sopivan Mad Maxin rähjäiseen maailmaan, mutta on myönnettävä, että tässä se on tehty niin hyvin kuin kukaan voi toivoa.
Lopuksi tulevaa katsojaa kehotetaan kiinnittämään huomiota kahteen yksityiskohtaan: siihen, miten typerä idea "klaaniarmeijan" tunnelman nostatuksesta vastaava hevikitaristi tulta syöksevine instrumentteineen on; sekä siihen, miten Millerin lääkärikoulutus nousee elokuvassa esiin.
Mad Max: Fury Road tänään tuplaennakossa Maggien kanssa Niagaran ja Cinemadromen erikoisnäytöksessä. Orion Helsingissä esittää alkuperäisen Mad Max -trilogian lauantaina 23.5.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti