Maggie on esikoisohjaus, vain neljän miljoonan dollarin budjetilla valmistunut melankolinen kauhutarina, jonka miespääosassa on Arnold Schwarzenegger. Melkoinen yhdistelmä, vähän vajaaksi jäävä lopputulos.
Sitä toivoisi, ettei syytä siihen, miksi Arnold on suostunut tähän piskuiseen elokuvaan, jonka käsikirjoitus ei kummoinen ole, ongita selville, sillä spekuloiminen on niin paljon totuutta hauskempaa. Joten: ehkä Maggie on merkki siitä, että 67-vuotias household name on saavuttanut kaiken mahdollisen ja voi Terminator-sarjan seuraavaa osaa odotellessaan tehdä, no, mitä haluaa. Ja kenties häneen on tässä tarinassa vedonnut viiden lapsen varmaan aika hankalana isänä voimakas isä-tytär-teema sekä taustalla vaikuttavat periamerikkalaiset arvot. Ja zombit.
Arnold on tehnyt urallaan tuskin yhtään roolia, missä hän ei olisi vähintään lyönyt jotakuta. Maggiessakin, joka on henkilövetoinen draama, hän ehtii tappaa jokusen "nekroambulismista" kärsivän zombin. Maggie ei silti ole toimintaelokuva eikä kauhuelokuvana graafinen. Maggie on tarina parantumattomasta sairaudesta.
Sitä sairastaa epidemian pahoin syömässä USA:n Keski-Lännessä teini-ikäinen Abigail Breslin, joka on saanut tartunnan puremasta. Iso S. esittää hänen isäänsä. Heidän välilleen kehittyy kuvaus luopumisesta ja kuolemanpelosta tytön viimeisten viikkojen aikana.
Käsikirjoittaja John Scott 3:n ideassa on tuoreutta, minkä vuoksi on kovin harmi, ettei hän osaa kirjoittaa. Dialogi on banaalia eikä satuttavasta tilanteesta tai siihen liittyvästä analogiasta saada mitään uutta irti. Ohjaaja Henry Hobson pitää elokuvan liikkeessä ja tunnelman vakavan alakuloisena, mutta tosi asiassa Maggie toistaa amerikkalaisen indie-elokuvan tyypillisimpiä manerismeja. Hobsonin työ ei hehkuttele omaperäisyydellä eikä kohoa pätevän oppilastyön yläpuolelle. Taitamattomillaan hän on elokuvan alkupuolen kohtauksessa, jossa kömpelö sivuosanäyttelijätär kamppailee huonosti kirjoitetun monologin kanssa kiusallisella tavalla. Musiikkia on aivan liikaa, Hobson ei uskalla luottaa hiljaisuuteen.
Maggie kulkee paremmin loppupuolella. Arnold ei ole koskaan ollut synnynnäinen näyttelijä, häneltä puuttuvat ne vaistot. Mutta hän on esiintynyt kameran edessä puolet elämästään. Maggiessa hän on aina kiinnostava. Hän kuulostaa edelleen kummalliselta, mutta tekee vähäeleisen uskottavaa työtä ikäiseltään näyttäen - joko hän luottaa ohjaajaansa tai ei vain välitä. Ehkä molempia. Hän taitaa nyt ensimmäistä kertaa urallaan itkeäkin - ja tekee sen täysin uskottavasti. Maggien todellinen tähti on silti Zombielandissa jo elävien kuolleiden keskellä nähty 18-vuotias Abigail Breslin, joka on ollut elokuvatähti viisivuotiaasta, jolloin hän teki mainiota työtä Signsissa. Breslin on lahjakas, luonnollinen näyttelijä, jonka hahmotuksessa Maggiesta ei ole väärältä kalskahtavia nuotteja.
Art House Cinema Niagara ja Cinemadrome esittävät torstaina 14.5. tuplaennakossa Maggien ja Mad Max: Fury Roadin. Jälkimmäisen arvostelu FilmiLiekissä huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti