Antti Alanen editoi viime tiistain blogauksessaan kahden nimekkään yhdysvaltalaiskriitikon, Manohla Dargisin ja A. O. Scottin, New York Timesiin 2.5. kirjoittamia, eri vastaanottajille suunnattuja memoja (muistioita). Näissä memoissa käsiteltiin terävänäköisesti filmin asemaa muuttuvassa elokuvateatteriympäristössä. Seuraavassa on Alasen editio alkuperäisistä teksteistä suomennettuna.
Manohla Dargisilta Paramount Picturesille: "Paramount Picturesista tuli tammikuussa ensimmäinen iso yhdysvaltalaisstudio, joka lopetti elokuvien levittämisen filmimuodossa. Muiden studioiden odotetaan seuraavan pian perässä nyt, kun ne ovat pakottaneet useimmat teatterit siirtymään digitaaliseen sen nimellisen helppokäyttöisyyden ja edullisuuden vuoksi. Monille katsojille tällä ei ole suurta merkitystä, koska heille elokuva on elokuva on elokuva, olipa se digitaalista tai filmiä. Ja videovuokraamisen historia antaa olettaa, että monet ovat täysin valmiita katsomaan heikompaa kuvanlaatua niin kauan kuin he pitävät tarinasta. Mutta eräille meistä tämä muutos merkitsee käynnissä olevaa, tarpeetonta tragediaa. Sillä siinä ei ole kyse ylivertaisesta teknologiasta; vaan liikealan ahneudesta ja jatkuvasta likinäköisyydestä. Filmin viskaaminen historian romukoppaan ei muuta elokuvaa - paitsi tietysti jos muuttaa."
A. O. Scottilta Internetille: "AIHE: Lakatkaa sekoittamasta keskenään määrää ja laatua. Lakatkaa hypettämästä "datan", "innovaatioiden" ja muiden tyhjien abstraktioiden vallankumouksellista potentiaalia. Lakatkaa yrittämästä korjata sitä, mikä ei ole rikki, ja rikkomasta sitä, mitä ette saa korjattua. Yksinkertaisesti lakatkaa."
Manohla Dargisilta ohjaajille: "Oletteko tietoisia, että kriitikot arvioivat teidän kovan työnne hedelmät - elokuvat, joiden tekemiseen olette käyttäneet kuukausia tai vuosia elämästänne - yhä enenevässä määrin katsottuaan ne tietokoneensa näyttöpäätteeltä? Jo vuosien ajan filmikopioiden valmistus- ja kuljetusmaksut lehdistönäytöksiä varten ovat saaneet rahanpuutteesta kärsivät yhtiöt yksinkertaisesti toimittamaan kriitikoille dvd:itä. Jotkut arvostelijat ovat mukautuneet tyytyväisinä eikä isolta ja pieneltä ruudulta katsomisen välisen rajan hälveneminen eikä elokuvien teatterikierrosten lyheneminen ole auttaneet asiaa. Sillä onhan niin, että jos elokuva tulee samaan aikaan teatteriin sekä muuten saataville, miksi vaivautua katsomaan sitä isolta kankaalta - tai näillä raiteilla tavisajattelu kulkee.
Vaan näinä aikoinapa jotkut yhtiöt eivät vaivaudu edes lähettämään kriitikoille dvd:itä: he lähettävät vain internet-linkkejä katselukopioihin, joihin on usein vesimerkitty kriitikon nimi suttuiseen kuvaan, jossa rullaa vieläpä häiritseviä aikakoodeja. Joten, se synkkä otos, jonka ääressä sinä ja kuvaajasi tuskailitte tuntikausia? Se saattaa näyttää kauniilta, mutta on kriitikkoja, jotka eivät koskaan saa sitä tietää, mikä taatusti saa heidät keskittymään enemmän juoneen kuin visuaalisuuteen. Katsojia, jotka jättävät teatterikokemuksen väliin ja katsovat mieluummin elokuvat televisiosta tai tabletilta, tämä ei välttämättä hetkauta. Tietyt ohjaajat, eritoten ne, joiden puhuvat päät ja two shotit (kuva, jonka kompositio koostuu vain kahdesta näyttelijästä) näyttävät paremmalta pienellä ruudulla, eivät myöskään piittaa; toiset taas haluavat vain työnsä nähtäville miten ja missä tahansa. Mutta lyönpä vaikka vetoa, että löytyy sellaisiakin ohjaajia, jotka sekoaisivat, jos saisivat tietää, miten jotkut kriitikot katsovat heidän elokuviaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti