Jos haluat tehdä ranskalaisen elokuvan, aika hyvä tapa aloittaa on kiinnittää pääosiin Gérard Depardieu ja Isabelle Huppert. Paljon ymmärtäneeltä Maurice Pialat'lta ei jäänyt tämäkään totuus varjoihin, vaan hän teki Louloun (1980). Sukupolvensa suurimmat ranskalaisnäyttelijät tekevät eläväksi Pialat'n helpon tuntuisen, mutta monisyisyydestä rikkaan ajankuvan.
.jpg)
Tunnin ja kolme varttia Pialat seuraa yhtä pariskuntaa ja heidän ympärillään levittäytyvää ystävyyksien ja tuttavuuksien verkostoa. Varakkaaseen avioliittoonsa tyytymätön Nelly vaihtaa entiseen vankilakundiin, eloisaan renttuun Loulouhun. Molempia yhdistää levottomuus, joka henkii vuosikymmenen taitteen ilmastossakin. Pialat'n naturalistinen ja rehellinen ote puhuttelee taatusti monia hänen kuvatessaan eräänlaista jälkihippeyden vaihetta Pariisin boheememmeissa kaupunginosissa, joissa eläjien arvomaailmassa rakkaus on vapaata, ihmissuhteet jatkuvassa muutostilassa, työ merkitsee ideologista umpikujaa ja pikkurikoksia ei suunnitella, vaan niihin heittäydytään.
Elämän tärkein moottori on seksi, jota ohjaaja kuvaa kaikista neurooseista vapautettuna toimintana, joka on osa ihmiselämää siinä kuin syöminen tai mikä tahansa muu. "Otetaanko pienet varvit?", kysyy Loulou, "Pienet aamuvarvit. Haluatko?", ja Nelly nyökkää. Elämä on täynnä seksiä teoissa ja puheissa, ja vaikka se voi synnyttää mustasukkaisuutta, se ei ole joku mystinen juttu, josta niinku riippuu ihankaikki.
Pialat'n elokuva on hieno, mikä voi jäädä vähän huomaamatta, koska se on tavallaan myös pieni: Loulou ei pyri koukuttamaan katsojaa tempuilla ja käänteillä, se ei manipuloi musiikilla (jota ei ole elokuvaa varten sävellettynä lainkaan) eikä shokeilla. Siinä ei ole kliimakseja. Sijalla on elämää kuvattuna eloisalla aitoudella, hahmoja, jotka eivät tunnu kuvitelluilta, ja heitä esittävät suurenmoiset näyttelijät. Depardieu ja Huppert eivät tunnu esittävän roolia lainkaan, vaan kertakaikkiaan ovat. Tämän takia runsaista alastonkohtauksista puuttuu tyystin tavanomainen tirkistelyn fiilis. Mutta totta kai molemmat - tuolloin nuoret - näyttelijät luovat jotain, mikä oli ennen heitä olemassa vain paperilla. Etenkin Depardieu on täysin puhdas, vailla katsojan silmään näkyvää tekniikkaa, kuin kaiken päästään eikä käsikirjoituksesta repien. Loulou liikkuu tilassa kuin tilassa täysin pakottomasti, reagoi autenttisesti, puhuu ihmisille kuin ei replikoiden lainkaan.
Loulou muistuttaa paljon amerikkalaisia indie-elokuvia. Käsitys sisä- ja ulkotiloista on dokumentaarinen, kamera kykkii usein kuvaajan olkapäällä. Draamaa ei sekoiteta dramaattisuuteen. Loulou on väkevän poliittinen elokuva, ei dialoginsa tai situaatioidensa takia, vaan tekemiensä valintojen, lähtien päätöksestä kuvata juuri tätä luokkaa, joka ei pelaa järjestelmän tarkoittamalla tavalla, mutta ei myöskään ole tuhoisa tai itsetuhoinen. Pialat'n ei tarvitse edes väittää, että nämä ihmiset on yhteiskunta synnyttänyt luomalla sisällensä koloja, jotka he voivat täyttää: tämä on aksiooma.
Louloussa on muun ohella myös aivan loistavia tappelukohtauksia. Nyrkit eivät viuhu, vaan näyttelijät tulevat rotevasti toistensa rinnuksille, tuloksena sellaista nuhjaamista kuin tosielämässäkin tapaa.
Koska Louloun keskiössä ovat ihmiset eivätkä tarina, Pialat voi päättää elokuvansa ilman ympyrän sulkeutumisen tuntua. Siltikin loppuun sisältyy outoa koskettavuutta, kun Loulou hoippuu kuvasta pienen tragedian lyömänä. Elokuvan loppusana on ehkä. Ehkä, jos hän olisi tehnyt toisin, ehkä, jos hän olisi toisenlainen, ehkä, jos hän olisi vastuuntuntoisempi, ehkä hän olisi saanut elämältä enemmän... Ehkä tämäkin riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti