Kun sama otos toistuu kolme ja puoli tuntia myöhemmin teoksen toiseksi viimeisenä kuvana, näyttää se tyystin erilaiselta. Harrisonin kasvoja ja ilmettä niissä tulkitsee aivan toisin, tällä kertaa kaiken sen pohjalta, mitä kahden kuvan välissä on oppinut dokumentin kohteesta: näihin kasvoihin on merkillisesti ilmestynyt syvempiä uria, mietteliäämpiä varjoja, enemmän sielua.
George Harrisonin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi kymmenen vuotta. Häntä kolme kuukautta vanhemman Scorsesen todella kaunis retrospektiivinen elokuva nerokkaasta muusikosta on nähtävillä Tampereen Niagarassa muutamissa erikoisnäytöksissä loppuvuoden aikana. Musiikin harrastajalle tämä on merkittävä maahantuonti ja pyyteettömyydessään yhä harvinaisemmaksi käyvää ideologista kulttuurityötä.
Living In The Material World vankentaa edelleen rock-musiikin kronikoimista merkittävänä juonteena mestariohjaajan elämäntyössä. Edellinen suurtyö käsitteli Bob Dylania (No Direction Home, 2005). Korkeatasoisuudestaan huolimatta Dylan-tutkielma ei yllä uutukaisen rinnalle. Ehkä siitä syystä, että nyt kertomuksen aiheena on bändi eikä sooloartisti: Beatles-aika Harrisonin urasta vie puolet elokuvan kestosta. Mukana liikkuu enemmän vahvoja, kiintoisia persoonia, dramaattisempia tapahtumia - nopeampaa aikaa: ei ole ensimmäinen kerta, kun Beatlesista tulee tunne, että he elivät neljä kertaa normaalia kovatempoisemmin. Aikajana kuuluu myös merkittäviin eroihin. No Direction Home tutki muutaman vuoden jaksoa Dylanin uran alkuajoilta, kun taas Living In The Material World kattaa kokonaisen elämän lapsuudesta myöhäiseen keski-ikään.
Ja vielä, jos katsotaan totuutta silmiin, musiikki on parempaa kuin No Direction Homessa.
Living In The Material Worldin tunnelmaa hallitsevat seesteisyys, tasapainoisuus ja tavallisuus. Dokumentaristina Scorsese ei pyrikään fiktioistaan tuttuun visuaaliseen tyylittelyyn ja kiihkeyteen. Sen sijaan hän toimii kurinalaisen journalistin tavoin päämääränä moniulotteinen kuva kohteestaan. Kaksiosainen Harrison-muotokuva on pitkä, silti katsoessa ei käy aika pitkäksi. Jokainen jakso jäsentää täsmällisesti uusia piirteitä kokonaisuuteen, ja Beatles-historiansa hallitsevakin yllättyy toistuvasti, kuinka tuoreelta muotokuva yhtyeen kitaristista tuntuu. Arkistomateriaalin - joka on usein ennen näkemätöntä - kanssa Scorsese tekee tarkkaa työtä, palaset on huolella valittu ja hiottu. Konstailematta toteutetuissa haastatteluissa ei keskitytä siihen, kuka kertoo, vaan kenestä kerrotaan. Kameran eteen astuvat mm. veljet, Ringo, Paul, Olivia-vaimo, Eric Clapton ja, hätkähdyttävimpänä kaikista, Phil Spector, joka saisi olla Scorsesen seuraavan muotokuvan aihe.
Samaten elokuvan nimi on tarkkaan valittu. Se ei ole pelkästään lainaus Harrisonin albumin nimestä, vaan elokuvan teema: Elämää aineellisessa maailmassa. All Things Must Pass olisi ollut helpompi ja ilmeisempi valinta, mutta se olisi tuonut mukaan lattean muistokirjoituksen sävyn. Muotokuva George Harrisonista on väistämättä dialektinen, koska Harrison oli syvästi hengellinen ihminen aineellisen maailman vaatimusten puristuksessa. Tästä vakuuttavat melkein kaikki dokumentissa kuullut. All Things Must Pass, yksi häikäisevimmistä soololevyistä mitä rockin historia tuntee, on väistämättä Harrisonin magnum opus, mutta sen seuraaja Living In The Material World on Harrisonin oman maailmankatsomuksen todellinen statement.
Epäilemättä Scorsesen gravitas on avannut hänelle aiemmin suljettuina pidettyjä ovia, mistä nyt hyödymme kaikki. Haastatteluistakin välittyy erityinen luottamus kertojaan. Varsinkin kauniisti rakennetussa lopussa välittyy käsinkosketeltavaa kaipauksen tunnetta. Formulakuski Jackie Stewart pukee parhaiten sanoiksi Harrisonin erityislaatuisuuden ihmisenä, joka kykeni tekemään itsensä tärkeäksi kaikille, joiden kanssa oli kosketuksissa.
Rakkaus lienee se tunne, minkä elokuvaa katsova päällimmäisenä kohtaa. Se on väistämätöntä ja johtuu ihmeellisen humaanista musiikista ja sen soittajista. Beatlesin diskografiassa on hyvin harvoja vihan sävyttämiä raitoja - Harrisonin tuotannossa tuskin ainuttakaan. Ilkeimmilläänkin hän tyytyi satiiriin ja ironiaan (Taxman, Savoy Truffle, Piggies). Living In The Material World on lopultakin kuvaus itsenäisestä. omapäisestä pojasta, joka aikuistuessaan etsi alleen yhä vankempaa maata, jolla seisoa omilla jaloillaan. Ja rokkasi. Wah-Wah.
George Harrison: Living In The Material World erikoisesityksissä Niagaran lisäksi myös Kuopion Kuvakukossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti