Elokuvakerho Monroe yhteistyössä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (TAMY) kanssa esittää: Finnish Cinematheque 2011. Viiden elokuvan sarja suomalaisia näytelmä- ja dokumenttielokuvia varustettuna englanninkielisillä tekstityksillä. Art House Cinema Niagarassa (Kehräsaari) 25.8.-8.9. Liput 7 euroa muihin paitsi Tuntemattomaan sotilaaseen 10 euroa. TAMYn opiskelijakortilla liput 5 euroa.
Monroe and TAMY present a five film programme of Finnish films subtitled in English: Finnish Cinematheque 2011. In Art House Cinema Niagara, Kehräsaari 25.8.-8.9. Tickets 7 euros except The Unknown Soldier 10 euros. Tickets for students 5 euros.
25.8. TO 14.30
Peter von Bagh: Helsinki, ikuisesti (Helsinki, Forever, 75 min., 2008)
Ylistetty dokumenttiessee Suomen pääkaupungista, kaupunkisinfoniaksikin sanottu. Upean Sodankylä, ikuisesti -tetralogian tekijältä.
Praised documentary of and about the capital of Finland. A city symphony from the maker of the brilliant Sodankylä, Forever tetralogy.
29.8. MA 14.30
Jukka Kärkkäinen: Kansakunnan olohuone (The Living Room of the Nation, 75 min., 2009)
Yhä Suomessa, mutta kaupungista olohuoneisiin. Mitä suomalaisten olohuoneet kertovat kansastamme? Hauska, terävä festivaalisuosikki. Kunniamaininta Leipzigissa. Erikoispalkinto Tampereella.
From Helsinki to the living room. What do living rooms tell about a nation? Funny and smart festival favourite. Honorary mention in Leipzig. Special Prize in Tampere.
31.8. KE 15.00
Edvin Laine: Tuntematon sotilas (The Unknown Soldier, 181 min., 1955)
Erikoisesityksenä monen vuoden jälkeen kaikkien suomalaisten tuntema klassikoiden klassikko. Antti Alasen mukaan kaikkien aikojen paras sotaelokuva.
The most extraordinary phenomenon in Finnish film history. Well over two million Finns have seen The Unknown Soldier in cinemas, countless more on other mediums.
5.9. MA 16.30
Mika Kaurismäki: The Last Border - viimeisellä rajalla (105 min., 1993)
Eräänlaisena erikoisesityksenä nähtävillä MK:n kansainvälistä tuotantoa. Omalaatuinen, post-apokalyptinen tunturi-scifi on kerännyt parissa vuosikymmenessä melkoista kulttimainetta. Näyttelijäkaartissa mm. Kari Väänänen, Matti Pellonpää ja Jürgen Prochnow (Das Boot, 24, Da Vinci -koodi).
Beginning FC's series of "our boys abroad": a Finnish-German-Swedish-Franco production of a post-apocalyptic sci-fi tale. Spoken languages are English, Russian, Saami and Swedish. A true cult item, seldomly seen. Actors include Kari Väänänen, Matti Pellonpää and Jürgen Prochnow (Das Boot, 24, Da Vinci Code).
8.9. TO 14.30
Jörn Donner: Anna (82 min., 1970)
Monroe esittelee jälleen Donnerin filmografiaa. Nyt vuorossa puhelias kesätarina keski-ikäisen yksinhuoltajan ja työnarkomaanin kesästä saarella. Pääosassa Harriet Andersson. Jussi-palkittu kuvauksesta (Heikki Katajisto).
Multitalented Jörn Donner is known as an original film director and the producer of Fanny and Alexander.
Anna is his summery story of a middle aged workaholic single mother spending the summer on an island with her daughter and drunkard neighbours. Starring the Bergman regular Harriet Andersson. Cinematography by Heikki Katajisto won a Jussi Award.
tiistai 9. elokuuta 2011
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Syksyn ohjelmasta: FC tulee!
Monroen kolmatta kertaa järjestämä pimenevän illan elokuvakohkaus ValoKino alkoi viime torstaina Tapahtumien Yön runsaudensarvessa. On hieman vaikeaa sanoin tavoittaa ilmapiiriä, joka vallitsee, kun 50 istuvaa ja seisovaa ihmistä tuijottaa kuiskimatta Kahvila Valon intiimillä sisäpihaterassilla 70 vuotta vanhaa mykkäelokuvaa kutunjuuston valmistuksesta. Penguin Café Orchestran instrumentaalimusiikin soidessa vienosti taustalla. Epäilemme vahvasti, että vastaavasta kokemuksesta ei ole aiemmin missään päässyt osalliseksi, mikä hypoteesi tarjoaa hyvän syyn, miksi verbaalinen arsenaalimme loppuu kesken. Luonnehtikaamme hetkeä eri aikakausien harmoniseksi kohtaamiseksi ja jättäkäämme loput muistin mantereelle elämäänsä jatkamaan.
ValoKinossa on seuraavaksi ohjelmassa Alfred Hitchcockin brittikauden huipputyö The Man Who Knew Too Much (1934). Annettakoon esityksestä jo ennakkovaroitus: ennustusten mukaan on hyvä mahdollisuus, että ensi torstaina sataa. Siinä tapauksessa Hitchcock siirtyy viikonlopulle tai seuraavalle viikolle. Ilmoitamme siirtyneestä tilaisuudesta täällä FilmiLiekissä.
Ensi viikolla julkaistaan Finnish Cinemathequen syysohjelma. Kymmenen vuotta sitten Jukka Kangasjärven ideoiman sarjan tarkoitus on esitellä suomalaisia näytelmä- ja dokumenttielokuvia Tampereen vieraskielisille culture vultureille, kuten vaihto-opiskelijoille. Tänä syksynä mukana yhteistyössä on TAMY, minkä vuoksi opiskelijakortilla pääsee saliin muita halvemmalla. Viiden elokuvan sarja alkaa huikealla paikallisensi-illalla: Peter von Baghin Helsinki, ikuisesti. Elokuvakulttuurin suomalaisen pää-äänenkannattajan Stadin tutkielma on ollut ulkomailla paljon kotimaataan kovemmassa huudossa ja on löytänyt vaikutusvaltaisia puolestapuhujia. FC tuo Niagaraan lisäksi mm. donneria sekä, kyllä vain!, erikoisnäytöksenä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Miten Rokan vuorosanat kääntyvät englanniksi???
Finnish Cinemathequen ohjelma julkaistaan ensimmäisenä FilmiLiekissä alkuviikosta.
ValoKinossa on seuraavaksi ohjelmassa Alfred Hitchcockin brittikauden huipputyö The Man Who Knew Too Much (1934). Annettakoon esityksestä jo ennakkovaroitus: ennustusten mukaan on hyvä mahdollisuus, että ensi torstaina sataa. Siinä tapauksessa Hitchcock siirtyy viikonlopulle tai seuraavalle viikolle. Ilmoitamme siirtyneestä tilaisuudesta täällä FilmiLiekissä.
Ensi viikolla julkaistaan Finnish Cinemathequen syysohjelma. Kymmenen vuotta sitten Jukka Kangasjärven ideoiman sarjan tarkoitus on esitellä suomalaisia näytelmä- ja dokumenttielokuvia Tampereen vieraskielisille culture vultureille, kuten vaihto-opiskelijoille. Tänä syksynä mukana yhteistyössä on TAMY, minkä vuoksi opiskelijakortilla pääsee saliin muita halvemmalla. Viiden elokuvan sarja alkaa huikealla paikallisensi-illalla: Peter von Baghin Helsinki, ikuisesti. Elokuvakulttuurin suomalaisen pää-äänenkannattajan Stadin tutkielma on ollut ulkomailla paljon kotimaataan kovemmassa huudossa ja on löytänyt vaikutusvaltaisia puolestapuhujia. FC tuo Niagaraan lisäksi mm. donneria sekä, kyllä vain!, erikoisnäytöksenä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Miten Rokan vuorosanat kääntyvät englanniksi???
Finnish Cinemathequen ohjelma julkaistaan ensimmäisenä FilmiLiekissä alkuviikosta.
maanantai 1. elokuuta 2011
Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä elokuvia
Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä leffaa? Television puolella 45-vuotias amerikanjuutalainen on osoittanut monet kerrat olevansa mainio tarinankertoja etenkin sarjoissa Alias ja Lost, jotka pursuavat estotonta kuvittelemisen riemua. Näissä sarjoissa hän on sitä paitsi merkittävästi hämärtänyt rajaa elokuvailmaisun ja tv-ilmaisun välillä. Abramsilla jos kellä tuntuisi olevan elokuvan tekeminen verissä.
Mutta kun hän on yrittänyt soveltaa television puolella oppimaansa valkokankaalle, tulokset ovat olleet merkillisen ontuvia ja vaisuja. Kummallisinta on, että Abrams aloitti nimen omaan elokuvissa - nuorena käsikirjoittajana. Eikä CV sillä saralla toden totta vakuuta paitsi taloudellisessa mielessä: Tapaus Henry, Ikuisesti nuori, Armageddon, Joy Ride. Viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava tapaus, koska sen heikkous on korostuneesti tosi laimeassa käsikirjoituksessa, johon ohjaaja John Dahl tuo omalla osaamisellaan jonkin verran ryhtiä.
Valkokangasohjaajana Abrams on nyt saanut yrittää kolme kertaa eikä näistä yrityksistä ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Se seikka, että uusin Super 8 ja sitä edeltänyt Star Trek ovat olleet menestyksiä niin kassaluukuilla kuin päivälehtien "kulttuuri"sivuilla kertoo vähemmän elokuvien tasosta kuin vertailukohtien vaisuudesta sekä epätoivoisesta tarpeesta löytää multipleksien avuttomasta tarjonnasta edes jotain, mitä kaukaa katseltuna voi jotenkin päin käännettynä pitää viihdyttävänä. Esimerkiksi Star Trek oli kiistatta vauhdikas ja moderni ja uskotteli olevansa hip. Mutta kiiltävän pintansa alla se ei ollut järin hauska eikä läheskään tarpeeksi nokkela, minkä lisäksi se kärsi pahanlaisesta karisman puutteesta - kupla puhkeaa Leonard Nimoyn kohtauksessa, joka on kuin kokonaan toisesta, paremmasta elokuvasta. Tulkoon nyt saman tien sanottua, että muutamaa vuotta aikaisempi ja kuusi kertaa halvemmalla tehty Serenity - joka vertautuu tässä yhteydessä sekä scifinä että tv-tuottajan (Joss Whedon) ohjauksena - muisti ainakin silloin tällöin pitää hauskaa itsensä kanssa.
Ensimmäisten ohjaustensa valossa Abramsin ongelma näyttääkin olevan se, että hän käsittelee niiden kautta omia perhekeskeisiä patoutumiaan tavalla, joka ehkä menisi läpi televisiossa, mutta joka suurella kankaalla on vain kiusaannuttavan korni. Mukaan lukien Mission: Impossible III, jokainen elokuva on teemoiltaan korostuneen ja kuluneen perhekeskeinen. Kuluneella viitataan tässä kliseisiin asetelmiin ja laskelmoivaan köyhän miehen melodraamaan. Molempia riittää yllin kyllin Super 8:ssa. Kuten edeltäjäteoksessaan, tässäkin päähenkilö kärsii ikävästä väkivaltaisesti kuollutta vanhempaa kohtaan. Merkillisesti tämä pääteema jää Abramsilta täysin kehittelemättä: Joe Lamb ei kertomuksen aikana käsittele millään konkreettisella tavalla menetystään, lopun käänne vain saa siltä tuntumaan. Kyseessä on kuitenkin silmänkääntötemppu, ja harvinaisen kömpelö sellainen.
Huomaamisen arvoista on myös Abramsin ohjausten, uusin etunenässä, henkilögalleria ja dialogi, jotka jäävät television tasolle (Maikkarin, ei HBO:n). Karkeita ja lapsellisia tyyppiluonnoksia suussaan kuluneita fraaseja. Abramsin elokuvamaailmassa raivostuttaa niin miljöössä kuin ajattelussakin sen amerikkalainen keskiluokkaisuus, joka apinoi Super 8:ssa Spielbergiä ja Joe Dantea, mutta ei saavuta edellisen neroutta eikä jälkimmäisen äkkiväärää satiiria. Kenties tämä on tulosta yrityksestä puristaa elokuvan vaatimaan tiukkaan tilaan ideoita, joita jossain Aliaksessa on aikaa kehitellä monen vuoden mittaan.
Mikä tämän kritisismin idea sitten on, miksi nähdä vaivaa? Koska J. J. Abrams on lahjakas, eivätkä hänen elokuvansa (vieläkään) heijasta hänen parhaita kykyjään kuin paikka paikoin ja ovat siksi kismittäviä pettymyksiä. Toimintaa tehdessään Abrams heittäytyy virtaan ihan toisella tapaa kuin muulloin. Super 8:ssa tämän näkee hulvattomassa junaturmassa, joka lähtee täysin käsistä perusteettomine räjähtelyineen. Lapsellisuus toimii, kun valkokankaalla rämisee. Kunpa Abrams oppisi vetämään viivan toiminnan ja draaman välille.
Mutta kun hän on yrittänyt soveltaa television puolella oppimaansa valkokankaalle, tulokset ovat olleet merkillisen ontuvia ja vaisuja. Kummallisinta on, että Abrams aloitti nimen omaan elokuvissa - nuorena käsikirjoittajana. Eikä CV sillä saralla toden totta vakuuta paitsi taloudellisessa mielessä: Tapaus Henry, Ikuisesti nuori, Armageddon, Joy Ride. Viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava tapaus, koska sen heikkous on korostuneesti tosi laimeassa käsikirjoituksessa, johon ohjaaja John Dahl tuo omalla osaamisellaan jonkin verran ryhtiä.
Valkokangasohjaajana Abrams on nyt saanut yrittää kolme kertaa eikä näistä yrityksistä ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Se seikka, että uusin Super 8 ja sitä edeltänyt Star Trek ovat olleet menestyksiä niin kassaluukuilla kuin päivälehtien "kulttuuri"sivuilla kertoo vähemmän elokuvien tasosta kuin vertailukohtien vaisuudesta sekä epätoivoisesta tarpeesta löytää multipleksien avuttomasta tarjonnasta edes jotain, mitä kaukaa katseltuna voi jotenkin päin käännettynä pitää viihdyttävänä. Esimerkiksi Star Trek oli kiistatta vauhdikas ja moderni ja uskotteli olevansa hip. Mutta kiiltävän pintansa alla se ei ollut järin hauska eikä läheskään tarpeeksi nokkela, minkä lisäksi se kärsi pahanlaisesta karisman puutteesta - kupla puhkeaa Leonard Nimoyn kohtauksessa, joka on kuin kokonaan toisesta, paremmasta elokuvasta. Tulkoon nyt saman tien sanottua, että muutamaa vuotta aikaisempi ja kuusi kertaa halvemmalla tehty Serenity - joka vertautuu tässä yhteydessä sekä scifinä että tv-tuottajan (Joss Whedon) ohjauksena - muisti ainakin silloin tällöin pitää hauskaa itsensä kanssa.
Ensimmäisten ohjaustensa valossa Abramsin ongelma näyttääkin olevan se, että hän käsittelee niiden kautta omia perhekeskeisiä patoutumiaan tavalla, joka ehkä menisi läpi televisiossa, mutta joka suurella kankaalla on vain kiusaannuttavan korni. Mukaan lukien Mission: Impossible III, jokainen elokuva on teemoiltaan korostuneen ja kuluneen perhekeskeinen. Kuluneella viitataan tässä kliseisiin asetelmiin ja laskelmoivaan köyhän miehen melodraamaan. Molempia riittää yllin kyllin Super 8:ssa. Kuten edeltäjäteoksessaan, tässäkin päähenkilö kärsii ikävästä väkivaltaisesti kuollutta vanhempaa kohtaan. Merkillisesti tämä pääteema jää Abramsilta täysin kehittelemättä: Joe Lamb ei kertomuksen aikana käsittele millään konkreettisella tavalla menetystään, lopun käänne vain saa siltä tuntumaan. Kyseessä on kuitenkin silmänkääntötemppu, ja harvinaisen kömpelö sellainen.
Huomaamisen arvoista on myös Abramsin ohjausten, uusin etunenässä, henkilögalleria ja dialogi, jotka jäävät television tasolle (Maikkarin, ei HBO:n). Karkeita ja lapsellisia tyyppiluonnoksia suussaan kuluneita fraaseja. Abramsin elokuvamaailmassa raivostuttaa niin miljöössä kuin ajattelussakin sen amerikkalainen keskiluokkaisuus, joka apinoi Super 8:ssa Spielbergiä ja Joe Dantea, mutta ei saavuta edellisen neroutta eikä jälkimmäisen äkkiväärää satiiria. Kenties tämä on tulosta yrityksestä puristaa elokuvan vaatimaan tiukkaan tilaan ideoita, joita jossain Aliaksessa on aikaa kehitellä monen vuoden mittaan.
Mikä tämän kritisismin idea sitten on, miksi nähdä vaivaa? Koska J. J. Abrams on lahjakas, eivätkä hänen elokuvansa (vieläkään) heijasta hänen parhaita kykyjään kuin paikka paikoin ja ovat siksi kismittäviä pettymyksiä. Toimintaa tehdessään Abrams heittäytyy virtaan ihan toisella tapaa kuin muulloin. Super 8:ssa tämän näkee hulvattomassa junaturmassa, joka lähtee täysin käsistä perusteettomine räjähtelyineen. Lapsellisuus toimii, kun valkokankaalla rämisee. Kunpa Abrams oppisi vetämään viivan toiminnan ja draaman välille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)