MonroeCup 3

MonroeCup 3

Näin on kevät kääntymässä kesäksi, aurinko vallannut tilan kaamokselta, ja siinä sivussa, ja ennen kaikkea, viimeinenkin Elokuvakerho Monroen leffavisa on kisattu. MonroeCup 3 päätti koko alkuvuoden kestäneen visojen sarjan. Kesäksi jäämme tauolle.

Kolmas cup näki kolmannen voittaja joukkueen: Hevostytöt. Niin tyttöjä kuin poikiakin sisältänyt joukkue voitti peräjälkeen neljä jälkimmäistä visaa kaikista kuudesta. Etenkin Salamanteri, mutta myös Antero ja Tulkinpippurit, pistivät kampoihin lähes jokaisessa visassa. Hevostyttöjen tasaisuus vei kuitenkin pisimmän korren tällä kertaa. Yhteensä joukkue keräsi 33 pistettä. Onneksi olkoon!

MonroeCup 3:n LOPULLISET tulokset (sija/joukkue/pisteet/visakohtaiset sijoitukset):

1. Hevostytöt 33 pt ([3]-2-1-1-1-1)
2. Salamanteri 28 pt (1-1-3-x-2-2)
3. Tulkinpippurit 16 pt (2-4-6-2-5-x)
4. Antero 15 pt (4-3-2-x-4-x)
5. Douglas Fairbanks Boozing Society 7pt (x-x-4-x-3-x)
6. Jogurttipojat 4 pt (x-x-x-x-x-3)
6. Rai Rai 4 pt (x-x-x-3-x-x)

8. Pesselvissel! 3 pt(-x-x-x-2-)
8. Nodapocin lapset 3 pt (x-4-x-x-)
10. Lammaspullat 2 pt (x-x-5-x-)
10. Kaakkuri Devils 2 pt (5-x-x-x-)
12. J.P. Poks 1 pt (x-6-x-x-)

Hyvää kesää kaikille osallistujille!

Amerikkalainen Yö

Huomenna lauantaina, huhtikuun 17. päivä, elokuvakerhomme luo jälleen valoa kankaalle Amerikkalaisen Yön merkeissä. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan kanssa käsi kädessä toteutettava tapahtuma on jatkoa Monroen suosituille ja tunnelmallisille yönäytöksille, joista Grindhouse-yössä nähtiin Planet Terror ja Death Proof ja loppuunmyydyssä Miyazaki-yössä neljä animaatio-sensein keskeistä piirroselokuvaa. Yöllisten leffaorgioiden taso pidetään korkeana, sillä huominen double feature käsittää Robert Aldrichin nerokkaan ja uutta luoneen Kiss Me Deadlyn sekä David Lynchin pääteoksiin lukeutuvan, suggeroivan Mulholland Driven.

Amerikkalainen yö (eng. Day for Night) on elokuvanteon tekniikka, jonka avulla voidaan kuvata yöotoksia päivällä, muuttaa päivä yöksi. Vuonna 1973 Amerikkalainen yö oli Francois Truffaut’n Oscarilla palkittu elokuva ihmisille, jotka rakastavat elokuvia. Monroen keskuudessa alkuperäinen idea oli järjestää film noiria, tyylilajeista salaperäisintä, juhlistava näytös, mutta eri ideoiden siilauduttua lukuisten käytännön ongelmista koostuneiden kerrosten läpi, huomaammekin, että lopputulos pyörii kiehtovasti itse asian ympärillä. Sillä jos Mulholland Drive on "neo", on Kiss Me Deadly "kvasi". Ensinmainittu väite saatetaan päästää läpi itsestään selvyytenä elokuvan nuoren iän, kokeilevuuden ja perinneviittausten takia, mutta jälkimmäisestä voidaan keskustella.

Film noirin - "mustan elokuvan" - kovaa selkärankaa ovat sellaiset jokaisessa antologiassa mainitut teokset kuin Maltan haukka (John Huston), Syvä uni (Howard Hawks), Varjot menneisyydestä (Jacques Tourneur) ja Nainen ilman omaatuntoa (Billy Wilder). Lajin peruspiirteitä ovat voimakas visuaalinen tyylittely, melodramaattiset juonet, rikos, etsintä - ennen kaikkea totuuden -, eksistentiaalinen ihmiskuva ja tietynlainen, usein alakuloinen sensuaalisuus ohjaajan käsialassa. Juuri tämä viimeksi mainittu puuttuu ja kerrassaan poissaolollaan loistaa Kiss Me Deadlystä. Aldrichin härskin ja rikkaan teoksen (sen loistelias mainoslause oli: "I don't care what you do to me, Mike - just do it fast!") juoni, miljöö ja henkilöt ovat monella tapaa yhtä film noir -perinteen kanssa, mutta toteutus on kuin kovaksikeitettyä gangsterielokuvaa (mikä on kiintoisa subgenre itsessään). Vaikutelmaksi jää, että Kiss Me Deadly ei ole aivan "puhdas": se on asteen liian raaka, yksioikoinen ja kenties nihilistinenkin voidakseen allekirjoittaa film noir -julistuksen kaikki kohdat. Kiss Me Deadly on jotain uutta, jotain muuta, ja siinä kohtaa oivallinen pari David Lynchin hypnoottiselle elokuvalle, joka suorastaan pursuaa "jotain muuta".

Sitä selventämään mestari Lynch on jättänyt pieniä vihjeitä pitkin elokuvaa, joiden huomaaminen voi (?) helpottaa Lynchin synkän sanoman ymmärtämistä:

1. Elokuvan alku: kaksi vihjettä paljastetaan jo ennen alkutekstejä.
2. Huomioi punaisen lampunvarjostimen ilmestymiset.
3. Minkä nimiseen elokuvaan Adam Kesher hakee näyttelijöitä? Mainitaanko se useammin kuin kerran?
4. Huomioi onnettomuuspaikka.
5. Kuka antaa avaimen ja miksi?
6. Huomioi kylpytakki, tuhkakuppi ja kahvikuppi.
7. Club Silencio. Mitä tunnetiloja siellä tunnetaan? Mitä naiset ymmärtävät siellä unesta ja Hollywoodista? Minkä Betty saa siellä?
8. Auttoiko yksin lahjakkuus Camillaa?
9. Mies, joka ilmestyy Winkiesin takana. Huomioi tapahtumat, jotka liittyvät tämän miehen ilmestymiseen.
10. Missä Ruth-täti todella on?

Mitä ikinä Mulholland Driven varrella sitten tapahtuikaan, elokuva on joka tapauksessa kokemus, jollaisen tarjoaa vain aito taideteos.

Toivotamme kaikki tervetulleiksi.

ELOKUVAKERHO MONROE JA TAMY ESITTÄVÄT
AMERIKKALAINEN YÖ
Lauantaina 17.4. klo 21.00 - n. 02.00

Liput 10€ / TAMYn jäsenet 5€ (opiskelijakortilla)
Lippujen ennakkomyynti käynnissä Niagarassa ja Juvenes-kirjakaupassa (vain käteinen).

Tilaisuuden alustaa elokuvakriitikko Markus Määttänen.

Robert Aldrich: KISS ME DEADLY
(USA 1955) 106 min -K15-

David Lynch: MULHOLLAND DR.
(USA/Ranska 2001) 147 min -K15-

Jag vill vara en gangsta - Je veux etre un gangsta

Ruotsi: 6

Ranska: 0

Joskus teoksen heikkoudet ja vahvuudet paljastaa puhuttelevimmin vertailun kaunis ja yksinkertainen metodi. Esimerkki.

Ranskalainen Profeetta on saanut ylenmäärin ansiotonta ylistystä niin kriitikoiden, tuomaristojen kuin maallikoidenkin taholta, mutta tätä väitettä on tuskallisen hankalaa osoittaa todeksi pelkän sanan ja analyysin voimalla. Profeetan puutteet näyttäytyvätkin aivan toisessa, kirkkaammassa valossa, kun rinnalle asetetaan toinen samanaiheinen uutuuselokuva.

Daniel Éspinosan Snabba cash eli Rahalla saa asettaa Jacques Audiardin palkintomenestyksen viittä vaille naurettavaan valoon, sillä siinä missä ranskalainen gangstailu tyytyy ulkokohtaiseen pätemiseen ja epäselvään psykologiseen tematiikkaan, ruotsalainen rikostarina on aito asia, rehellisesti kovaksikeitetty.

Audiardin elokuva sisältää omat kiinnostavat elementtinsä. Sen peruslähtökohta, näyttää, miten (järjestäytynyt) rikollisuus syntyy ja kehittyy mitättömän tuntuisista, mutta pakottavista alkuasetelmista, on aiheena antoisa ja ajatuksen tasolla pätevästi kehitelty: saamme todistaa 19-vuotiaan pikkurikollisen evoluutiokehityksen lain tuolla puolen. Se, että kuvaus on uskottava, muttei vakuuttava, kertoo elokuvan jäämisestä paperille. Ohjaajana Audiard tekee pinnalta siistiä, kvasinaturalistista elokuvaa, mutta henki ja aitous puuttuvat.

Se mikä Audiardin elokuvasta puuttuu, on Éspinosan teoksen vahvuus. Jos jotain, Snabba cashissa on draivia. Kun Profeetan kahden ja puolen tunnin aikana ehtii kokeilla nokosia pariin kertaan, ei Snabba Cashin kaksituntisen aikana ehdi juuri silmää räpäyttää. Eikä tämä ole kiinni pelkästään kineettisestä tyylistä. Merkillisellä tavalla Éspinosa pääsee kameroineen paljon lähemmäksi ihmistä kuin Audiard. Snabba cashkin on kuvaus nuoren miehen korruptoitumisesta, mutta Éspinosa määrittelee päähenkilöä ympäröivät yhteiskunnalliset olosuhteet Audiardia täsmällisemmin ja laajemmin. Siinä missä Profeetan henkilöt, keskushahmonaan algerialaistaustainen Malik, käyvät vaihtoehdotonta selviytymistaistelua yhteiskunnan viemärinreunalla, kertoo Snabba cash dramaturgisesti ja sosiologisesti kiinnostavamman tarinan yksilöstä, joka valitsee oman kyseenalaisen tiensä läpeensä kapitalistisen arvomaailman sumentamana. Eikä Éspinosa jätä kiveä kääntämättä näyttäessään kuinka tämä käy.

Vastakkainasettelun jälkeen jää vaikutelma siitä, että Snabba cashin nähtyään on oppinut jotain, mutta Profeetan nähtyään ei. Snabba cash ja sen vääjäämättömän predestinoitu päähahmo JW puhuttelevat kertakaikkiaan laajemmassa kontekstissa; vastaavasti Profeetasta jää lähinnä käteen vain Tahar Rahimin hieno näyttelijäntyö, joka konkretisoi yhden valtavirran uomasta pois sysityn ihmistyypin. Mutta Audiardilta jäävät päähenkilönsä kohtalon takana vaikuttavat syyt tutkimatta ja selvittämättä - Éspinosalla ne ovat koko jutun pièce de résistance.

Audiardin ruotsalainen kollega sanoo lisäksi sanottavansa elokuvallisesti tehokkaammin. Éspinosalla on kiinteämpi kosketus ympäristöön, jossa hänen protagonistinsa kompastelevat. Vertailun vuoksi voimme ottaa Audiardilta Profeetan alkupuoliskon avainkohtauksen, jossa Malik pakotetaan repimään vankitoverin kaulavaltimo auki: kohtausta katsoo lähinnä tylsistyneenä, sillä sen takana vaikuttava provokaatio ei tunnu vakuuttavalta saati tuoreelta. Kun Éspinosa puolestaan sijoittaa oman teoksensa alkupuolelle pahoinpitelyn miestenhuoneessa, hän pitää huolen, että kohtaus pamahtaa katsojan silmille niin, että varmasti käy selväksi, miten paljon tämän tarinan henkilöt ovat valmiita satuttamaan lähimmäisiään. Ei toki Éspinosankaan visuaalisessa hahmotuksessa mitään uutta ole, ja lyhytelokuvaestetiikasta peritty ylivalottava kuvaustapa käy kahdessa tunnissa lievästi monotoniseksi.

Hyvän elokuvan merkki - vastakkaisena huonolle - on kuitenkin, että jälkeenpäin mielessä pyörivät sen vahvuudet eivätkä heikkoudet.