Festivaalilipussa lukee "DP15". Jos klassinen jekku PEN15 Clubista antaa mitään osviittaa, pitäisikö lipun teksti lukea "depis"? Avajaispäivän ensimmäisen aallon näytöksiin kuuluva Beltracchi - Die Kunst der Fälschung (Beltracchi - Art of Forgery, Saksa, 2014) veti hieman yllättäenkin Maximin kakkossalin täyteen. Tokihan elokuva kuuluu festivaalin isoihin tärppeihin, mutta tämä on vasta avajaispäivä ja tiistai. Festivaalin tämänvuotinen logo on graafinen mitäänsanomattomuus. Traileri taas ei ole siirtynyt paperilta kankaalle.
 |
| Wolfgang, 6 vuoden vapausrangaistus; vaimo Helene, 4 vuotta. Molemmat avovankilassa. |
Arne Birkenstockin ohjaus viime vuosikymmenien kuuluisimmasta taideväärentäjästä Wolfgang Beltracchista (josta en tosin itse ollut kuullut) osoittautui ihan mukiinmeneväksi, mutta odotukset olivat korkeammalla. Periaatteessa Birkenstock tekee muodikasta pop-dokkaria, jossa radiosoittoon kelpaavat laulelmat tuntuvat keppihevosilta, joilla katsoja saadaan viihtymään. Ihan turhaan, koska tapaus Beltracchi on ilman ornamenttauksiakin aivan tarpeeksi kiehtova tarina. Dokumentin lokeroiminen pelkäksi poppailuksi on kuitenkin vain puolet totuudesta, sillä mukana on myös runsaasti kiinnostavia asiantuntijahaastatteluita.
Ylivoimaisesti parasta Birkenstockin elokuvassa on itse päähenkilö, joka on päästänyt elokuvantekijät todella lähelle. Kuvaajan ja kuvattavan välillä vallitsee harvinaisen rentoutunut ja välitön suhde, mikä lyö merkkinsä elokuvan yleistunnelmaan. Punaisena lankana toimii alalla 40 vuotta toimineen nerokkaan käsityöläisen demonstraatio siitä, miten kunnolla toteutettu väärennös syntyy. Parinkin esimerkin kautta. Kuten elokuvan nimestä voi lukea, ei Art of Forgery ole ensisijaisesti muotokuva väärennösten tekijästä, vaan väärentämisen tekniikasta ja vaikutuksista taidemaailmaan. Siinä määrin, että Beltracchin uran kronologia jää vähän hämäräksi ja epämääräiseksi. Ehkä se toisaalta on sopivaakin. Historiallisen viitekehyksen puuttuminen jää kyllä harmittamaan. Elokuvasta voisi an sich saada sen kuvan, että Beltracchi on ainoa taideväärentäjä koskaan. Näinhän ei tietenkään ole, mutta jää vaivaamaan, mihin hän sijoittuu väärentäjien historiassa. Birkenstock olisi voinut tuoda kuvaan mukaan esimerkiksi viime vuosisadan kuuluisimman alan edustajan, Elmyr de Horyn, josta Orson Welles toteutti viimeiseksi jääneen, varsin nerokkaan ohjauksensa V niin kuin väärennös (F for Fake, 1973).
Birkenstock ei sen paremmin tuomitse (sen on oikeuslaitos jo tehnyt) kuin glorifioikaan kohdettaan. Ihailtavaa kyllä, hän luo samastuttavan kuvan ihan tavallisesta hepusta, joka erikoislahjakkuutensa ansiosta teki miljoonia. Elokuva herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä Beltracchin asema on suhteessa paisuneesta egosta kärsivään taidemaailmaan. Toisaalta hänen tekosensa voidaan nähdä jopa protestina ökyrikkaiden egotrippailua vastaan, joka nostaa taideteosten hintoja kymmeniin miljooniin vain tekijöiden nimien takia (toki ne usein ovatkin merkittäviä teoksinakin): Beltracchihan usein kykeni tekemään jäljittelemiensä taiteilijoiden parhaisiin kuuluvia töitä! Mindfuck. Kyynisempi puoli asiassa on se, että väärentäjä teki itselleen rahaa toisten nimissä, huijaamalla (onko rikkaiden huijaaminen pahempaa kuin köyhien?); ja väärensi siinä sivussa historiaa, joka on (tai jonka pitäisi olla) meidän kaikkien omaisuutta. Beltracchi-väärennöksiä on edelleen esillä maailman huippumuseoissa. Art of Forgery käsittelee usein samoja teemoja kuin Abbas Kiarostamin fiktio Iltapäivä Toscanassa (Copie conforme, 2010). Onko kopio välttämättä vähempiarvoinen kuin alkuperäinen? Eikö sisälly paradoksi siihen, että toisaalta opetetaan, ettei käsin tehtyä taidetta voi rahalla mitata, mutta toisaalta huutokaupat määrittelevät taideteosten ja taiteilijoiden arvon nimenomaan myyntihintojen perusteella? Onko yksikään taideteos edes miljoonan arvoinen? Tai euron? Nämä ovat kysymyksiä, joita Art of Forgeryn jälkeen voi pohtia lattemukin ääressä.
Art of Forgery noudattelee valoisuuden suhteen nykytrendiä: kuvaltaan se on aivan poskettoman kirkas ja valoisa. Se tekee elokuvasta pidemmän päälle monotonista katsottavaa. Estetiikka on teeveestä tuttua. Birkenstock ei muutenkaan anna missään vaiheessa itsestään kuvaa synnynnäisenä elokuvantekijänä. Keskelle leffaa on esimerkiksi lätkäisty jonkun hällä-väliä-rock-biisin säestämä täysin hengetön valokuvakollaasi, jonka on tarkoitus pikakelata Beltracchin perhehistoria. Siitä huolimatta - tai kuka tietää, sen takia - leffa tuntuu sataminuuttisena turhan pitkältä. Tätä korostaa tekijöiden hämmentävä ratkaisu tehdä krediitit sekä alkuun että loppuun, siis kahteen kertaan, ja vielä järjettömän pitkinä.
Avauspäivän toinen leffa jäi valitettavasti kesken. Se tuntui poikkeuksellisen pahalta, sillä aihe oli hirveän hyvä. Clara Trischlerin The First Sea (Saksa, 2013) kuvaa Palestiinan ja Israelin konfliktia oivaltavasta näkökulmasta: keskiössä ovat palestiinalaislapset, jotka pääsevät ensimmäistä kertaa katsomaan Välimerta - jonne heidän kylästään on matkaa 40 kilometriä. Välissä on tietysti Israel. En sano elokuvasta pahaa sanaa, kesken lähtöni syy oli kyllästyminen: sama efekti kuin tärkeällä, mutta kuivalla yliopistoluennolla. Mukana sopassa oli myös pari riviä edempänä istunut nainen, joka söi perunalastuja todella kovaäänisesti. Ketään muuta se ei tosin tuntunut häiritsevän. Muualla salissa aisti kylläkin, etten ollut ainoa, jota elokuva ei onnistunut tempaamaan mukaansa.
