(24.3.:
Toisen MonroeCupin ensimmäinen osakilpailu visailtiin viime keskiviikkona. Ensi keskiviikkona on toisen kilpailun vuoro.
Eikä hätää, jos ensimmäinen jäi väliin, koska tähän cupiin on tullut uusi systeemi. Kuudesta kisasta vain viisi parasta lasketaan ja huonoin tulos pudotetaan kokonaistuloksesta pois. Joka visan kuusi parasta joukkuetta pääsevät pisteille: ensimmäiseksi sijoittunut saa 7 pistettä, toiseksi tullut 5 ja siitä seuraavat saavat 4-3-2-1 pistettä.)
1.4.:
Kiitos jälleen kaikille mainioille osallistujille eilisestä Cup-finaalista. Kuusi osakilpailua, joista viisi parasta laskettiin - ja näin siinä kävi viiden kärjen osalta:
(Cup-sijoitus, joukkue, osakilpailusijoitukset, Cup-pisteet)
1. Vanha kauhu ja uusi aalto ([2]22111) YHT: 31 pt.
2. Antero (1312[4]2) YHT: 28 pt.
3. Salamanteri (313[6]33) YHT: 23 pt.
4. No Gigglin ([-]54327) YHT: 14 pt.
G
5. Douglas Fairbanks Boozing Society (4455-[-]) YHT: 10 pt.
Pisteille asti ylsivät eilen illalla myös Team Jokiniemi, Tulkinpippurit sekä Urpot. Voittoon riensi hienon vireen löytänyt Vanha kauhu ja uusi aalto, jolle Antero tarjosi tasaväkisen vastuksen. Voittajat saivat tietämyksestään palkinnoksi nivaskan vapaalippuja Art House Cinema Niagaraan, Monroen kotiluolaan.
Ensi keskiviikkona jatketaan taas. Kello 18.30 Ravintola Artturissa. Kolmelle parhaalle joukkueelle luvassa tuoppiin mahtuvia palkintoja ja Cupin voittajalle erikoispalkinnot! Tervetuloa!
perjantai 26. helmikuuta 2010
perjantai 19. helmikuuta 2010
Sherlock Holmes
Vaikka en ole vielä nähnyt uutta Sherlock Holmes -elokuvaa, Jeremy Brettin tähdittämä tv-sarja (Granada 1984-94) on parempi, koska:
Nykyään ei voi tehdä isoa elokuvaa ilman huumoria, väkivaltaa ja seksiä. Holmesin tapauksessa viimeisin voi olla korkeintaan jonkintasoista eroottista latausta, esimerkiksi kaltoin kohdeltu prostituoitu, rikas leski tai voimakastahtoinen kotiopettajatar, jonka Holmes pelastaa ja, naiselta kiitollisen ja sieluun asti poraavan katseen saatuaan, kääntää jälleen selkänsä ja poistuu yksinäisyyteen. Jeremy Brettin Holmesilla ei ole juurikaan kokemusta lemmen asioissa tai erotiikan saralla. Oletan että uudessa elokuvassa joku pakollinen heteroalibi on.
Granadan sarjassa Holmes käyttää muutaman kerran nyrkkejään, puhtaasti itsepuolustuksena, saattaen rikollisnilkit kauhunsekaiseen käpälämäkeen, kovapäisimmillä muutama kävelykepin isku naamavärkissä. Tässä uudessa elokuvassa on varmasti joku toimintakohtaus, karatepotkuja ja revolveritaistelu. Ja toimintamusiikkia tietysti. Ja muutenkin selkeä ja turvallinen tarina, että pysyy kärryillä tekstiviestitellessäkin.
Tv-sarjan huumori on herkkää ja monisyistä, perustuen Holmesin ja Watsonin ystävyyssuhteelle ja edesottamuksille sekä kohteliaisiin ja tahdikkaisiin huomautuksiin poliisien Holmesiin nähden erilaisista toimintametodeista. Elokuva melko varmasti junnaa valovuosien päässä tällaisesta. Jotain ylinäyteltyä brittikuivakkuutta ja Cockneyn murretta vääntäviä juoppoja? Todennäköisesti.
Jeremy Brettin ilmiömäisyys roolissa perustuu pitkälle kasvojen ilmeikkyyteen ja rooliin kasvamiseen, hän riutuu ja kuihtuu, potee kroonista maailmantuskaa, johon vain salapoliisityö, viulunsoitto ja morfiini auttavat, kun taas tämä uusi Sherlock Holmes on viihdeteollisuuden nopealla aikataululla tehtyä standardikamaa, tuote, missä kaikki yli kolme sekuntia kestävä on leikattu pois, jotta nuori katsoja ei pitkästyisi.
Jeremy Brett oli brittiläinen Shakespeare-näyttelijä, hän osasi puhua oikella tavalla. Tämä Robert Downey Jr. on, mikä lienee, amerikkalainen komedianäyttelijä.
Granadan sarja kuvattiin Iso-Britanniassa 1980-luvulla; nykytekniikkaan nähden vaatimattomammat tuotantoresurssit ja kalpeampi, ei niin värikylläinen, kuvanlaatu sopii 1800-lukua kuvaavaan maailmaan paljon paremmin.
Tv-sarjassa Watson on nimenomaan Holmesin apuri ja tapahtumien muistiinkirjaaja. Hän ei ratko juttuja, vaan sulkee praktiikan ja lähtee sumuiselle nummelle vahtimaan tappajakoiraa helvetistä, jos Holmes vain pyytää. Yhteys on kaksisuuntainen: Holmes tarvitsee Watsonia taustatueksi monissa fyysisesti vaarallisissa tilanteissa, Watsonin usein väärin päätellyt ratkaisut inspiroivat Holmesia ratkaisemaan ne oikein, ja koska Watsonin avoin ihailu ja se, että hän suurella tarkkuudella kirjaa kaiken ylös, julkaistakseen myöhemmin, hivelee Holmesin itsetuntoa. Ja toisaalta, työskentely Holmesin apurina pitää Watsonin elossa, pitää pinnalla keskinkertaisuuden ja viktoriaanisen, tappavan tylsän keskiluokkaisuuden juoksuhiekassa. En usko, että näitä on elokuvassa, Watsonia revolveria kantavana apumiehenä enempää.
Nykyään ei voi tehdä isoa elokuvaa ilman huumoria, väkivaltaa ja seksiä. Holmesin tapauksessa viimeisin voi olla korkeintaan jonkintasoista eroottista latausta, esimerkiksi kaltoin kohdeltu prostituoitu, rikas leski tai voimakastahtoinen kotiopettajatar, jonka Holmes pelastaa ja, naiselta kiitollisen ja sieluun asti poraavan katseen saatuaan, kääntää jälleen selkänsä ja poistuu yksinäisyyteen. Jeremy Brettin Holmesilla ei ole juurikaan kokemusta lemmen asioissa tai erotiikan saralla. Oletan että uudessa elokuvassa joku pakollinen heteroalibi on.
Granadan sarjassa Holmes käyttää muutaman kerran nyrkkejään, puhtaasti itsepuolustuksena, saattaen rikollisnilkit kauhunsekaiseen käpälämäkeen, kovapäisimmillä muutama kävelykepin isku naamavärkissä. Tässä uudessa elokuvassa on varmasti joku toimintakohtaus, karatepotkuja ja revolveritaistelu. Ja toimintamusiikkia tietysti. Ja muutenkin selkeä ja turvallinen tarina, että pysyy kärryillä tekstiviestitellessäkin.
Tv-sarjan huumori on herkkää ja monisyistä, perustuen Holmesin ja Watsonin ystävyyssuhteelle ja edesottamuksille sekä kohteliaisiin ja tahdikkaisiin huomautuksiin poliisien Holmesiin nähden erilaisista toimintametodeista. Elokuva melko varmasti junnaa valovuosien päässä tällaisesta. Jotain ylinäyteltyä brittikuivakkuutta ja Cockneyn murretta vääntäviä juoppoja? Todennäköisesti.
Jeremy Brettin ilmiömäisyys roolissa perustuu pitkälle kasvojen ilmeikkyyteen ja rooliin kasvamiseen, hän riutuu ja kuihtuu, potee kroonista maailmantuskaa, johon vain salapoliisityö, viulunsoitto ja morfiini auttavat, kun taas tämä uusi Sherlock Holmes on viihdeteollisuuden nopealla aikataululla tehtyä standardikamaa, tuote, missä kaikki yli kolme sekuntia kestävä on leikattu pois, jotta nuori katsoja ei pitkästyisi.
Jeremy Brett oli brittiläinen Shakespeare-näyttelijä, hän osasi puhua oikella tavalla. Tämä Robert Downey Jr. on, mikä lienee, amerikkalainen komedianäyttelijä.
Granadan sarja kuvattiin Iso-Britanniassa 1980-luvulla; nykytekniikkaan nähden vaatimattomammat tuotantoresurssit ja kalpeampi, ei niin värikylläinen, kuvanlaatu sopii 1800-lukua kuvaavaan maailmaan paljon paremmin.
Tv-sarjassa Watson on nimenomaan Holmesin apuri ja tapahtumien muistiinkirjaaja. Hän ei ratko juttuja, vaan sulkee praktiikan ja lähtee sumuiselle nummelle vahtimaan tappajakoiraa helvetistä, jos Holmes vain pyytää. Yhteys on kaksisuuntainen: Holmes tarvitsee Watsonia taustatueksi monissa fyysisesti vaarallisissa tilanteissa, Watsonin usein väärin päätellyt ratkaisut inspiroivat Holmesia ratkaisemaan ne oikein, ja koska Watsonin avoin ihailu ja se, että hän suurella tarkkuudella kirjaa kaiken ylös, julkaistakseen myöhemmin, hivelee Holmesin itsetuntoa. Ja toisaalta, työskentely Holmesin apurina pitää Watsonin elossa, pitää pinnalla keskinkertaisuuden ja viktoriaanisen, tappavan tylsän keskiluokkaisuuden juoksuhiekassa. En usko, että näitä on elokuvassa, Watsonia revolveria kantavana apumiehenä enempää.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Kohtaamisia Kirjamessuilla
Monroen päiväkirjasta, sivu 11
Pieni filmihullu menee suuren elokuvatapahtuman rengiksi Kirjamessujen ihmemaailmaan, jossa kohtaa monenlaisia omituisia olentoja. Tuolla on Kjell Westö ja tuolla Hynynen & Liimatta, välissä vuolaana virtaava ihmisjoki, jolle tyrkyttää Filkkareiden ohjelmaa. Monet ottavat kiinnostuneena, mitä piskuisessa esittelijäkopperossa tarjolla on. Hiljalleen filmihullu alkaa sokeutua, mutta se ei ole vaarallista laatua: ihmisten hahmot alkavat vain kadottaa piirteitään niin, että tuttujakaan kasvoja on vaikea heti tunnistaa.
SUURI HETKI
Lipuu jälleen ohi joukko. Siitä eroaa nainen, silmälasipäinen ja harmahtavahiuksinen. Filmihullu työntää tabloidia otettavaksi. Vaihdetaan pari sanaa ja sokeutuneilta silmiltä putoavat äkkiä suomut: HELENA YLÄNEN. Äkkiä aivan täpinöissään filmihullu tajuaa keskustelevansa elokuvakritiikin esikuvansa kanssa. Yläsestä ja Fräntistä on lähtenyt tälläkin harrastajalla syventyminen elokuvan ympärillä pyörivien ja hyörivien mielipiteiden hämähäkinseitteihin. 90-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin, kun Ylänen jäi eläkkeelle, kävin Hesarin sivujen välitylsellä joka viikko antoisan keskustelun Kriitikon kanssa kulloisenkin viikon uutuuksista. Väitellen, joskus kinastellen, mutta useimmiten uutta ymmärtäen. Yläsen kanssa oli jopa miellyttävää olla eri mieltä, sillä kritiikin ydin ei ollut sanotussa, vaan puheen tavassa: Helena Yläsen teksteistä puuttui täysin itsekorostus ja kriitikoiden perisynti, tuomarointi. Ne oli kirjoittanut mieli, joka pyrki ennen muuta ymmärtämään näkemäänsä, miksi jokin oli niin kuin se oli, mitä oli haettu ja oliko se tavoitettu.
Myöhemmin aikomuksenani on käyttää taukoni kuuntelemalla mitä Peter von Baghilla on sanottavana uudesta Lajien synty -kirjastaan. Siitä ei kuitenkaan tule mitään, sillä osun täydessä katsomossa Yläsen viereen ja antaudumme vartin keskusteluun von Baghista, romanttisesta komediasta ja Kajaanin runoviikoista. Helena Yläsen teksteistä huokuva välittömyys on yhtä hänen persoonansa kanssa ja jutustelu on lopetettava vain jotta se ei ryöpsähtäisi yli äyräidensä.
Tämä on parempi muisto kuin yksikään nimikirjoitus voisi toivoa olevansa. Filmihullun loppukuu on pelastettu.
Pieni filmihullu menee suuren elokuvatapahtuman rengiksi Kirjamessujen ihmemaailmaan, jossa kohtaa monenlaisia omituisia olentoja. Tuolla on Kjell Westö ja tuolla Hynynen & Liimatta, välissä vuolaana virtaava ihmisjoki, jolle tyrkyttää Filkkareiden ohjelmaa. Monet ottavat kiinnostuneena, mitä piskuisessa esittelijäkopperossa tarjolla on. Hiljalleen filmihullu alkaa sokeutua, mutta se ei ole vaarallista laatua: ihmisten hahmot alkavat vain kadottaa piirteitään niin, että tuttujakaan kasvoja on vaikea heti tunnistaa.
SUURI HETKI
Lipuu jälleen ohi joukko. Siitä eroaa nainen, silmälasipäinen ja harmahtavahiuksinen. Filmihullu työntää tabloidia otettavaksi. Vaihdetaan pari sanaa ja sokeutuneilta silmiltä putoavat äkkiä suomut: HELENA YLÄNEN. Äkkiä aivan täpinöissään filmihullu tajuaa keskustelevansa elokuvakritiikin esikuvansa kanssa. Yläsestä ja Fräntistä on lähtenyt tälläkin harrastajalla syventyminen elokuvan ympärillä pyörivien ja hyörivien mielipiteiden hämähäkinseitteihin. 90-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin, kun Ylänen jäi eläkkeelle, kävin Hesarin sivujen välitylsellä joka viikko antoisan keskustelun Kriitikon kanssa kulloisenkin viikon uutuuksista. Väitellen, joskus kinastellen, mutta useimmiten uutta ymmärtäen. Yläsen kanssa oli jopa miellyttävää olla eri mieltä, sillä kritiikin ydin ei ollut sanotussa, vaan puheen tavassa: Helena Yläsen teksteistä puuttui täysin itsekorostus ja kriitikoiden perisynti, tuomarointi. Ne oli kirjoittanut mieli, joka pyrki ennen muuta ymmärtämään näkemäänsä, miksi jokin oli niin kuin se oli, mitä oli haettu ja oliko se tavoitettu.
Myöhemmin aikomuksenani on käyttää taukoni kuuntelemalla mitä Peter von Baghilla on sanottavana uudesta Lajien synty -kirjastaan. Siitä ei kuitenkaan tule mitään, sillä osun täydessä katsomossa Yläsen viereen ja antaudumme vartin keskusteluun von Baghista, romanttisesta komediasta ja Kajaanin runoviikoista. Helena Yläsen teksteistä huokuva välittömyys on yhtä hänen persoonansa kanssa ja jutustelu on lopetettava vain jotta se ei ryöpsähtäisi yli äyräidensä.
Tämä on parempi muisto kuin yksikään nimikirjoitus voisi toivoa olevansa. Filmihullun loppukuu on pelastettu.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Terveisiä DocPointista: Mies nimeltä Philibert
”En ajattele katsojien puolesta. En ole Michael Moore. En kohtele katsojia kuin lapsia.”
Nicolas Philbert on ranskalainen pitkän linjan dokumentaristi. Edeltävänä viikonloppuna Helsingin DocPoint- festivaaleilla näin kolme hänen töistään.
Animals and More Animals (Un animal, des animaux, 1996) kertoi Ranskan eläintieteellisen museon uudelleen avaamiseen johtaneesta ruljanssista. The Louvre City (La Louvre Ville, 1990) näytti mitä kaikkea Louvressa tapahtuu ennen kuin taidenäyttely saadaan ihmisten nähtäville. Nämä kaksi elokuvaa havainnoivat työtä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kolmas dokumentti, Cannesissakin kilpaillut To be and to Have (Être et avoir, 2002), seurasi pienen ranskalaisen maaseutukoulun, sen opettajan ja oppilaiden, elämää. Seuraavassa keskityn kahteen ensin mainitsemaani elokuvaan.
Työ
Philbertin tapa havainnoida työtä on varsin uniikki. Hän keskittyy yksinkertaisesti vain tietyn työvaiheen näyttämiseen. Minkälaisia ongelmia syntyy, kun yritetään nostaa täytetty gorilla liian ahtaaseen vitriiniin? Missä kompositiossa taulut kannattaa järjestää tyhjälle seinälle? Miten täytetyn pesukarhun kuono, joka ei sovi pään luiden muotoon saadaan näyttämään luonnolliselta? (muovailuvahalla toim. huom.) Katsoja sidotaan mukaan tilanteisiin. Miten itse tekisin tuon? Olisiko tuo taulu tai tuo täytetty kirahvi parempi tuossa tai noin päin. Arkitilanteiden kiehtovuus ja koomisuus tempaavat mukaansa.
Philibert on kärsivällinen näyttäessään tapahtumia. Hän ei leikkaa liian aikaisin seuraavaan kohtaukseen. Tilanteiden annetaan rauhassa kehittyä ja näin eri työvaiheista syntyy kiehtova kokonainen mosaiikki. Mitään työvaihetta ei myöskään arvoteta toista korkeammalle. Un animal, des animaux ja La ville Louvre kertasivat samalta viivalta uskomattoman määrän erilaisia työvaiheita. Eläintieteellisen museon uudelleenrakennus, lähtien vanhojen tiilirakennelmien murskaamisesta, kulki rinnan täytettyjen eläinten kunnostustoimenpiteiden kanssa.
Työ ja yhteisö
La Louvre Ville onnistuu kuvaamaan työyhteisön dynamiikkaa hauskalla ja lämpimällä tavalla.
Galleristit suunnittelevat millin tarkasti vitriiniin asetettavien taitelija omakuvien kompositiota. Kaksi keski-ikäistä duunarimiestä tuskastelevat vitriinin sisäpuolella: ”viisi milliä vasempaan ja tuuma ylöspäin”. Miehet tekevät työtä käskettyä. Kamera tallentaa silmien muljahdukset ja äänettömän kapinan. Galleristeja naurattavat miesten reaktiot. Pomojen ja duunareiden välinen universaali juopa ilmaistaan koomisin keinoin.
Toisessa kohtauksessa työntekijät naljailevat pomolleen, joka yrittää laitattaa heille pukuja gallerian avausta varten. Työntekijöiden jatkuva lämmin henkinen ja kunnioittavasti rajansa tietävä huulenheitto ylempiään kohtaan tallentuu kameroille luontevasti.
La Louvre Villen keskeisin kohtaus sijoittuu miesten kuntosaliin. Shortseissaan treenaavat pomot ja duunarit näyttävät kaikki yhtäläisen hölmöiltä ihmisolennoilta heidän huhkiessaan vaihtelevissa kuntolaitteissa ja vaihtelevissa asennoissa.
La Louvre Ville on Un animal, des animauxia enemmän keskittynyt työyhteisöön ja ihmisiin. Elokuvan lopussa jokainen dokumentissa näkynyt kasvo saa vielä hetkensä. Valmiin taidenäyttelyn takana olevat ihmiset esitellään kasvokuvin elokuvan lopussa. Un animalissa suuremman roolin saavat näyttelyn kohteet, täytetyt eläimet jopa siinä määrin, että osasta niistä muodostuu karaktäärejä. Tämä on hirtehistä sillä katsoja ei voi olla ajattelematta eläinten alkuperää. Elefantti emo pienine poikasineen on äärimmäisin esimerkki. Eläimet ovat söpöjä, elävän näköisiä mutta tapettuja viimeiseen soluun asti.
Philibert ei sulje silmiään tälle vaan näyttää dokumentissa kuinka orangista eritellään liha irti ja nahka taitellaan talteen kuin kauluspaita kaupan hyllyä varten.
Nicolas Philbert on ranskalainen pitkän linjan dokumentaristi. Edeltävänä viikonloppuna Helsingin DocPoint- festivaaleilla näin kolme hänen töistään.
Animals and More Animals (Un animal, des animaux, 1996) kertoi Ranskan eläintieteellisen museon uudelleen avaamiseen johtaneesta ruljanssista. The Louvre City (La Louvre Ville, 1990) näytti mitä kaikkea Louvressa tapahtuu ennen kuin taidenäyttely saadaan ihmisten nähtäville. Nämä kaksi elokuvaa havainnoivat työtä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kolmas dokumentti, Cannesissakin kilpaillut To be and to Have (Être et avoir, 2002), seurasi pienen ranskalaisen maaseutukoulun, sen opettajan ja oppilaiden, elämää. Seuraavassa keskityn kahteen ensin mainitsemaani elokuvaan.
Työ
Philbertin tapa havainnoida työtä on varsin uniikki. Hän keskittyy yksinkertaisesti vain tietyn työvaiheen näyttämiseen. Minkälaisia ongelmia syntyy, kun yritetään nostaa täytetty gorilla liian ahtaaseen vitriiniin? Missä kompositiossa taulut kannattaa järjestää tyhjälle seinälle? Miten täytetyn pesukarhun kuono, joka ei sovi pään luiden muotoon saadaan näyttämään luonnolliselta? (muovailuvahalla toim. huom.) Katsoja sidotaan mukaan tilanteisiin. Miten itse tekisin tuon? Olisiko tuo taulu tai tuo täytetty kirahvi parempi tuossa tai noin päin. Arkitilanteiden kiehtovuus ja koomisuus tempaavat mukaansa.
Philibert on kärsivällinen näyttäessään tapahtumia. Hän ei leikkaa liian aikaisin seuraavaan kohtaukseen. Tilanteiden annetaan rauhassa kehittyä ja näin eri työvaiheista syntyy kiehtova kokonainen mosaiikki. Mitään työvaihetta ei myöskään arvoteta toista korkeammalle. Un animal, des animaux ja La ville Louvre kertasivat samalta viivalta uskomattoman määrän erilaisia työvaiheita. Eläintieteellisen museon uudelleenrakennus, lähtien vanhojen tiilirakennelmien murskaamisesta, kulki rinnan täytettyjen eläinten kunnostustoimenpiteiden kanssa.
Työ ja yhteisö
La Louvre Ville onnistuu kuvaamaan työyhteisön dynamiikkaa hauskalla ja lämpimällä tavalla.
Galleristit suunnittelevat millin tarkasti vitriiniin asetettavien taitelija omakuvien kompositiota. Kaksi keski-ikäistä duunarimiestä tuskastelevat vitriinin sisäpuolella: ”viisi milliä vasempaan ja tuuma ylöspäin”. Miehet tekevät työtä käskettyä. Kamera tallentaa silmien muljahdukset ja äänettömän kapinan. Galleristeja naurattavat miesten reaktiot. Pomojen ja duunareiden välinen universaali juopa ilmaistaan koomisin keinoin.
Toisessa kohtauksessa työntekijät naljailevat pomolleen, joka yrittää laitattaa heille pukuja gallerian avausta varten. Työntekijöiden jatkuva lämmin henkinen ja kunnioittavasti rajansa tietävä huulenheitto ylempiään kohtaan tallentuu kameroille luontevasti.
La Louvre Villen keskeisin kohtaus sijoittuu miesten kuntosaliin. Shortseissaan treenaavat pomot ja duunarit näyttävät kaikki yhtäläisen hölmöiltä ihmisolennoilta heidän huhkiessaan vaihtelevissa kuntolaitteissa ja vaihtelevissa asennoissa.
La Louvre Ville on Un animal, des animauxia enemmän keskittynyt työyhteisöön ja ihmisiin. Elokuvan lopussa jokainen dokumentissa näkynyt kasvo saa vielä hetkensä. Valmiin taidenäyttelyn takana olevat ihmiset esitellään kasvokuvin elokuvan lopussa. Un animalissa suuremman roolin saavat näyttelyn kohteet, täytetyt eläimet jopa siinä määrin, että osasta niistä muodostuu karaktäärejä. Tämä on hirtehistä sillä katsoja ei voi olla ajattelematta eläinten alkuperää. Elefantti emo pienine poikasineen on äärimmäisin esimerkki. Eläimet ovat söpöjä, elävän näköisiä mutta tapettuja viimeiseen soluun asti.
Philibert ei sulje silmiään tälle vaan näyttää dokumentissa kuinka orangista eritellään liha irti ja nahka taitellaan talteen kuin kauluspaita kaupan hyllyä varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)