Rocky ja Tähtien sota saivat ensi-iltansa reilun vuoden sisällä. Tänä vuonna molemmat elokuvasarjat ovat ehtineet seitsemänsiin osiinsa. Molemmat jatko-osat ovat alkuteosten uusintoja. Kumpikaan ei vedä vertoja esikuvilleen.
Mitä alkuperäiseen Oscarein laakeroituun Rockyyn tulee, USA:lla on vertaansa vailla olevat perinteet nyrkkeilyelokuvan alagenressä Verta ja kultaa eli Body and Soulista (1947) Viimeiseen iskuun (The Set-Up, 1949) ja Kuin raivo härästä (A Raging Bull, 1980) Million Dollar Babyyn (2004); tässä raskassarjalaisten seurassa Rocky kuuluu keskisarjoihin. Rocky on aivot narikkaan -osaston tunneteos, piilosovinistinen, mustavalkoisesti "amerikkalaisen unelman" puolesta liputtava fantasia, mutta siinä on samalla roppakaupalla vilpitöntä intohimoa (elokuva oli tunnetusti päätähdelleen elämän ja kuoleman kysymys) sekä kehän ulkopuolella liikkuessaan aidosti samastuttavaa arkirealismia. Puhumattakaan Bill Contin nerokkaasta musiikista.
Creed: Rockyn perintö yrittää itse asiassa olla esikuvaansa fiksumpi. Jos Rocky kertoi pummeista, joille ei maailmassa ole menestykseen kuin yksi väylä, Creedin vuosikymmentä nuorempi päähenkilö on fiksu, moderni amerikkalainen, joka jopa hylkää tarjotun ylennyksen toimistotyöpaikassaan unelmaansa tavoitellakseen. Tämä nuori kasvatuslaitoksen lapsi on nimeltään Adonis Creed, Rocky IV:ssa kuolleen Apollo Creedin lehtolapsi. Isänsä perinnön kanssa monimielisesti solmussa oleva Adonis lähtee ghettoilemaan takapajulalta näyttävään Philadelphiaan saadakseen treeniapua vanhalta kunnon Rocky Balboalta.
Se, mikä Creedissä ei ole omaperäistä, on suoraa lainaa edeltävistä osista. Huonompi juttu on, että se, mikä siinä on omaa, ei tunnu siltä. Vielä huonompi juttu on, että Creed ei vakuuta elokuvallisesti. Visuaalisesti leffa on lattea ja tasapaksu. Jos Rocky kertoi kolmekymppisistä, Creedin keskeiset henkilöt ovat juuri ja juuri parikymppisiä ja niin saatanan ihovoiteilla hoidettuja, terveysravinnolla ruokittuja metroseksuaaleja, että ei heitä jaksa yli kahta tuntia katsella. Lopulta Creed on yksinkertaisesti tylsä, sillä sen yritteliäs psykologia kuuluu tiukasti keittiöön eikä sen päähenkilössä ole karismaa: Michael B. Jordanilla on lahjoja kyllä, ja hän käy helposti itseään viisi, kuusi vuotta nuoremmasta, mutta roolisuoritus on kireä ja tosikkomainen. Asiaa ei varsinaisesti paranna dialogi, joka ei kuulosta aidolta katukieleltä, vaan sen stereotypialta.
Nämä puutteet korostuvat jokaisessa kohtauksessa, missä Sylvester Stallone on mukana. Sly on kirkkaasti parasta koko pätkässä. Merkillisen uran - johon kuuluu yli 40 isoa roolia, 8 ohjaustyötä ja 22 käsikirjoitusta - luonut supertähti ei ole koskaan ollut kummoinen näyttelijä, mutta kuten Woody Allen, hän osaa yhden roolin todella hyvin. Jotain maagista tapahtuu joka kerta, kun Stallone heittää niskaansa Rockyn rotsin ja lampsii "gymille". Creedissä ensi kesäkuussa pyöreät 70 täyttävä Stallone edustaa väärentämätöntä falskiuden keskellä. Hänen kohtauksissaan on rentoutta, kiireettömyyttä, lämpöä ja egotonta rehellisyyttä. Rockyn hahmossa Stallone esittää kaveria, jonka tuntee luita ja ytimiä myöten.
Ohjaaja Ryan Googlerin tulevaisuudesta on paha tämän perusteella mennä sanomaan juuta taikka jaata. Alle kolmekymppinen tulevaisuuden toivo kohautti parin vuoden takaisella esikoisellaan Fruitvale Station (siinäkin pääosassa Jordan) ja Creed on ollut hitti lippukassoilla. Kokonaisuutena Creed ei vakuuta, mutta siinä on hetkensä. Stallonen esiintymisen lisäksi kaksi yhdellä otolla toteutettua matsia ovat vaikuttavia. Toisaalta keskelle elokuvaa on lätkäisty perusteeton ja absurdi montaasikohtaus, missä Adonis juoksee prätkäpossensa kanssa Rockyn talolle. Ei vakuuta hetkeäkään. Se jää nähtäväksi, meneekö lopun riman alitus kokemattomuuden piikkiin: siinä Adonis matsaa painoluokan - yhtä persoonatonta - mestaria vastaan alkuteosta kopioiden. Karkea, katsojaa aliarvioiva lajityyppivirhe on jälleen kerran pistää ottelun selostaja kertomaan, mitä katsojan pitää tuntea ja kokea matsin aikana ja sen jälkeen. Perustelematta jää myös siihen saakka solvaavasti käyttäytyneen otteluvastustajan naurettava u-käännös.
Katsoin hiljan uudelleen toisenkin nykyaikaisen nyrkkeilyelokuvan, Ron Howardin Cinderella Manin (2005), sekin keskinkertainen leffa, mutta eri syistä kuin Creed. James J. Braddockin tositarina on muuten alkuperäisen Rockyn ja niin muodoin myös Creedin selkein vaikutteiden antaja. Se, minkä Howardin elokuva tekee hyvin Creediin verrattuna ovat nyrkkeilykohtausten tunnelataukset. Jokaisessa matsissa katsojalle on selvää, mitä protagonistilla on pelissä, ja upeat näyttelijät Russell Crowe ja Paul Giamatti osaavat ladata nämä kohtaukset. Tämä "elä tai kuole"-fiilis puuttuu Creedistä, missä päähenkilö on loppujen lopuksi elämänsä alussa ja vailla vastuuta muista kuin itsestään, edessään enemmän kuin yksi mahdollisuus. (Toisaalta Tuhkimomiestä rampauttaa infantiili poliittinen mustavalkoisuus sekä Max Baerin törkeän valheellisesti luonnosteltu muotokuva - todellisuudessa jätkä oli juutalaisia natseilta pelastanut sankari, joka itki vastustajansa kuoltua.)
Creed: Rockyn perintö vaatii uskoa ja vankkumatonta faniutta, että siitä pystyy täysin rinnoin nauttimaan. Kaikin mokomin, mutta jokaisen ammattikriitikon, joka palkitsee sen yli kolmen tähden arviolla, olisi syytä hakeutua sapattivapaalle elokuvaa opiskelemaan.
