Muukalainen Borgman

Vaihteluksi ja piristykseksi: Suomen valkokankailla nähdään tällä hetkellä hollantilaista elokuvaa. Hyvä! Alex van Warmerdamin (s. 1952) kahdeksannesta ohjauksesta sukeutui ensin festivaalisuosikki, ja lopulta se murtautui läpi kansainväliseen levitykseenkin. Syynä lienee, että se on tarpeeksi outo kutkuttaakseen mielikuvitusta: Borgman onkin kulttielokuva niin sanotusti in the making. Lähin vertailukohta voisi olla parin vuoden takainen meksikolainen Mä oon mikä oon, sillä molemmat kuvaavat hieman oudoksi vääntynyttä todellisuutta kaikkea selittämättä.

Borgmanin jälkeen on hämmentynyt, mutta tyytyväinen olo. Vaikka, kuten sanottu, paljon jätetään katsojan itsenäisesti tulkittavaksi, avain elokuvaan löytyy sen aivan ensimmäisestä viestistä, tekstiplanssista, joka toteaa: "He laskeutuivat maan päälle vahvistaakseen joukkojaan." Tämä on ainoa selitys, jonka van Warmerdam tarjoaa Borgmanin ja hänen kumppaneidensa bisarrille käyttäytymiselle. Ohjaaja-käsikirjoittaja tuntuu elokuvassa käsittelevän mytologiaa, joka vaikuttaa ennestään tuntemattomalta: elokuvassa on sadun ja legendan henkeä, mutta sitä ei osaa yhdistää mihinkään tuttuun myyttiin. Sen sijaan tarinasta syntyy muistumia Don Siegelin klassikkoon Invasion of the Body Snatchers. Borgman saattaakin olla ko. elokuvan moderni uudelleentulkinta muukalaisten näkökulmasta perheyksikköön siirrettynä.

Camiel Borgman nähdään elokuvan alussa parrakkaana, ryvettyneenä hampparina, joka on kaivanut kirjaimellisesti maahan itselleen suojapaikan. Toiminta alkaa välittömästi papin johtaman miesjoukon saapuessa häätämään kulkurin ystävineen pois kulmiltaan. Tämä on ensimmäinen viittaus van Warmerdamin harjoittamaan eräänlaiseen myytin uudelleen rakentamiseen: kyläläiset karkottamassa hirviötä.




Van Warmerdam kutoo elokuvansa erikoisen tunnelman esimerkillisen dynaamisesti: alun tiivistahtisuus ei hellitä missään vaiheessa. Varsinainen pièce de résistance on Borgmanin (Boudun ja Beverly Hillsin pummin mieleen tuova) tunkeutuminen erään varakkaan perheen elämään. Jatkuvasti saamme viitteitä outouksista: Borgmanilla tuntuu olevan kyky vaikuttaa ihmisten uniin ja psyykeen. Eikä hän ole yksin.

Epäselväksi jää, mitä ohjaaja haluaa elokuvallaan kertoa. Mikä on Borgmanin ja kumppaneiden häikäilemättömyyden lopullinen motiivi? Tulkinnoille jää tilaa. Kenties kyse on avaruusolentojen invaasiosta. Kenties ohjaaja haluaa varoittaa tuntemattomien muodostamasta uhasta, mutta tässä katsannossa elokuva tuntuu yksioikoiselta ja jopa luotaantyöntävältä; pitää huomata, että Borgmanin joukkio on joka suhteessa hollantilainen, joten ehkäpä van Warmerdam käsittelee "sisältäpäin kasvavan uhan" teemaa. Mutta edelleen jää epäselväksi, jos näin on, mikä Borgmanin edustama ideologia on.

Oli miten oli, Borgman on erinomaisen viihdyttävä. Ehkäpä se ei ole tarkoitettu muuksi kuin pieneksi tölväisyksi varakasta porvariluokkaa kohti, mutta van Warmerdam veistää elokuvansa erittäin tarkasti ja huolellisesti sarjaksi hitaasti valkenevan sisäisen logiikan yhdistämiä epätodennäköisiä tapahtumia, joita värittää outo ja musta huumori. Muutamat visuaaliset oivallukset hätkähdyttävät. Ohjaajan ote näyttelijöistään on luja. Koko ensemble tekee yhteen hiileen puhaltavaa, järkähtämätöntä työtä Jan Bijvoetin (The Broken Circle Breakdown) johdolla. Erityisen hienosta roolista vastaa uudesta puutarhasta haaveilevan juppiperheen äitiä esittävä Hadewych Minis, elokuvan varsinainen keskushenkilö, jonka ympäriltä kaikki tuntuu Borgmanin myötä murentuvan.

Sosiaalinen ilmiö nimeltä Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars) on yksi vuoden odotetuimpia elokuvia, vaikka sen ohjaaja on tuntematon, budjetti pieni ja päätähdet vasta nousemassa kuuluisuuteen. Viime viikonloppuna se nousi USA:n katsotuimmaksi ensi-illaksi ohittaen reilusti Tom Cruisen uusimman scifi-trillerin ja tienaten siinä sivussa budjettinsa noin nelinkertaisesti takaisin. Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa osoittautua koko kuluvan vuoden merkittävimmäksi elokuvailmiöksi; syyt menestyksen takana ovat erikoiset.

Elokuva tosin pohjautuu kirjalliseen best selleriin, mutta tämä yksin ei useinkaan riitä nostamaan elokuvaa hitiksi (kts. Kirjavaras, Aikamatkustajan vaimo, Poika raidallisessa pyjamassa). Mies Tähtiin kirjoitetun virheen takana on itse sosiaalinen ilmiö, joka hakee vertaistaan.

John Green, 36, on sosiaalisen median fiksuimpia hyödyntäjiä, jonka elämä ja teot käsittävät paljon muutakin kuin kirjailijanuran. Alkuräjähdys tapahtui YouTubessa tammikuussa 2007, jolloin John ja hänen veljensä Hank, jälkimmäisen aloitteesta, perustivat vlogbrothers-nimisen kanavan. Siinä toisistaan etääntyneet intellektuelliveljekset videokirjeenvaihdon muodossa välittivät toisilleen ajatuksiaan ja kuulumisiaan kaikesta, mikä näitä nörteiksi tunnustautuneita kiinnosti. Greenien lyhyet, vilkkaat, yksinkertaiset, mutta omintakeisen hauskat videot saivat yllättävän kiihkeää vastakaikua nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa ympäri maailman synnyttäen poikkeuksellisen kiinteän ja viriilin, keskustelevan yhteisön - "Nerdfighterian". Sosiaalisesti aktiiviset ja lahjakkaat veljekset hyödynsivät kasvavan suosionsa perustamalla lisää kanavia, joilla yleensä on sivistävä pohja (esim. Crash Course, SciShow), toimimalla aktiivisesti muissa sosiaalisissa medioissa, kuten Twitterissä ja Facebookissa, organisoimalla nopeasti ilmiöksi nousseen VidCon-tapahtuman ja jopa perustamalla oman Subbable-palvelimensa. Näiden kautta Greenit organisoivat hyväntekeväisyyskeräyksiä ja sosiaalisia tapahtumia. Nyt veljeksillä on miljoonayleisö, jonka keskuudessa John Green on supertähti. Hänen kirjojensa ensimmäisen filmatisoinnin huima menestys kielii taustalta löytyvän, sosiaalisessa mediassa syntyneen fanipohjan voimasta.

Onneksi ilmiö ei ole pelkkä fanittamisen puhaltama kupla, sillä elokuva on hyvä. Sillä on omat rajoituksensa, joita ihailijat eivät kenties tahdo jäädä tutkimaan, mutta varsinkin aikalaisympäristöönsä verrattuna kyseessä on selvästi keskimääräistä fiksumpi ja selväjärkisempi elokuva.

Pohjimmiltaan Tähtiin kirjoitettu virhe on teiniromanssi, jossa rakastavaiset kamppailevat syövän kanssa: teemoihin kuuluvat siten kuolema tabuna, erityisesti nuoren ihmisen kuolema lunastamatta jäävine lupauksineen ja elämän sekä ihmiskontaktin tärkeys ajan ollessa rajallinenkin. Tarinan alussa 16-vuotias Hazel elää parantumattoman syövän rauhallista remissio-vaihetta. Romeoksi ilmaantuu tukiryhmän tapaamisen kautta pari vuotta vanhempi Augustus, komea ja huoleton veikko, joka on jo käynyt oman taistelunsa toisen jalkansa siinä menettäen. Elokuva kuvaa nuorten mahdollisuuksia näistä lähtökohdista.

John Greenillä on maine ajattelevan nuoren nuortenkirjailijana. Tämä vaikutelma tulee läpi elokuvastakin, sillä toistuvasti se, minkä pitäisi olla tyypillistä, esiintyykin raikkaassa valossa. Elokuva ei sorru humoristisimmillaan yleisönkosiskeluun eikä melodramaattisimmillaan teennäisyyteen. Sitä voi moittia elokuvallisesti konformistiseksi (kuva on koko elokuvan ajan jotenkin liian kirkas ja aurinkoinen - digitaalitoistolla on varmasti paljon tekemistä asian kanssa), liian siistiksi - nuoret ovat vähän liian kauniita rooleihinsa - ja joitakin roolituksia kakkosluokan valinnoiksi; ylipäätään elokuva olisi hyötynyt suuremmasta budjetista. Mutta emotionaalisella tasolla Tähtiin kirjoitettu virhe osuu lähes napakymppiin. Se on viime vuosien aidoimmin koskettavia elokuvia. Tästä se ansaitsee hatunnoston.

Toista elokuvaansa ohjaavan Josh Boonen kokemattomuuden huomaa tietyissä asioissa, kuten tahmeassa alussa, mutta fiksua tekstiä hän käsittelee kypsästi. Parasta teoksessa on se, että se uskaltaa olla pitkä, lopputeksteineen yli kaksituntinen, sillä ihmistutkielmana se ehtii kestossaan syventää hahmoja yllättävän pitkälle. Hiljattaisessa Divergent-hitissä pinnalle ponnahtanut Shailene Woodley on kertakaikkisen erinomainen Hazelina, löytäen juuri oikean sävyn toisaalta kärsivän, toisaalta älykkään ja huumorintajuisen tytön esittämiseen. Woodleyn Divergent-aisapari Ansel Elgort tekee myös miellyttävää työtä. Monet ovat kieli poskessa huomauttaneet Woodleyn ja Elgortin siirtyneen rooleissaan sisaruksista rakastavaisiksi. Sivuosien ehdoton kuningas on Willem Dafoe nuorten kirjailijaidolina, joka kieltäytyy mielistelemästä edes fanejaan.

Huomionarvoisena voi pitää sitäkin, että Tähtiin kirjoitettu virhe käsittelee valtavirtaelokuvan muodossa Yhdysvalloissa tabun asemassa olevaa kuolevaisuuden teemaa kieltäytyen vesittämästä Greenin mahdollisesti "rankkoina" pidettyjä ratkaisuja - ja että nuoret ovat valmiita katsomaan tällaista tarinaa sankoin joukoin. Poikkeukset piristävät - mutta jääkö Tähtiin kirjoitettu virhe poikkeukseksi?

DFTBA!

Aki Kaurismäki digitalisoituu: mikä hankkeessa haisee?

Aki Kaurismäen kaikista pitkistä elokuvista on tuotettu digitaaliset esityskopiot. Finnkino esittää ne Helsingissä kesän aikana.

”Filmiaikana muissa kuin elokuva-arkiston teattereissa ei ole ollut käytännössä mahdollisuutta esittää vanhempia elokuvia valkokankaalla, koska harvoja filmikopioita on ymmärrettävästi pitänyt suojella kulumiselta ja rikkoutumiselta. Nyt digitalisoinnin myötä saamme viimein maamme kansainvälisesti merkittävimmän ohjaajan elokuvat kokonaisuudessaan sarjana valkokankaallemme. Tätä on odotettu,” toteaa Finnkinon ohjelmistopäällikkö Toni Lähteinen.

Finnkino kohtelee Kaurismäki Goes Digi -projektia prestiisihankkeena, jonka myötä Finnkino on osallistuvinaan laatuelokuvan vaalimiseen multiplexoituneessa nykytodellisuudessa. Kauniiden rivien väliin kätkeytyy kuitenkin jotain mätää. Ja epäjohdonmukaista. Lainkaan edes puhumatta siitä, että Finnkino myy lippuja näihin vesitettyihin versioihin "erikoishintaan" 8,50 euroa.

Nimittäin, vaikka toteamus vanhojen filmikopioiden esittämisen hankaluudesta on surullisen totta, jos jonkun, niin Aki Kaurismäen ohjausten tilanne on tässä suhteessa hyvä. Suhteellisesti ottaen itse asiassa loistava, sillä hänen kaikki elokuvansa *Le Havrea lukuun ottamatta ovat yhä ja jatkuvasti vuokraajien - kuten elokuvakerhojen - saatavilla filmikopioina Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta. On vaikeaa edes keksiä toista elokuvantekijää, jonka filmituotanto on näin hyvin saatavilla. Ja koska Aki Kaurismäki on ansaitusti Suomen arvojärjestyksessä ensimmäinen elokuvantekijä niin meillä kuin muuallakin, on hänen filmografiaansa myös pidetty esillä aivan toisella tapaa kuin kenenkään toisen: PEK on viimeksi kuluneiden muutaman vuoden aikana järjestänyt ainakin kahdesti Kaurismäen elokuvien täydellisen retrospektiivin. Mitä siis oikeastaan Toni Lähteisen mukaan on odotettu?

Sitä tietenkin, että Suomen kuuluisimman elokuvaohjaajan töitä on mahdollista esittää myös Suomen suurimman elokuvateatteriketjun teattereissa, jotka lyhytnäköisesti, brutaalisti ja aikaa tuhlaamatta riisuttiin filmiprojektoreista. Mutta juuri tämän kyseisen ohjaajan elokuvat ovat olleet erittäin hyvin saatavilla alkuperäisessä muodossaan ja hyvin esillä televisiossa ja videolevityksessä. Herääkin kysymys, mikä arvo tällä digitalisoimisprojektilla on? Lyhyellä tähtäimellä se ei näytä merkillepantavalta uutiselta muiden kuin Finnkinon näkökulmasta.

Näyttääkin siten siltä, että Aki Kaurismäki on viimeinen ohjaaja, josta suomalaisen elokuvantekijän koko tuotannon uudelleenpakkaaminen kannatti aloittaa. Entäpä, jos olisikin digitalisoitu Teuvo Tulion, Valentin Vaalan tai Mikko Niskasen filmografia, ja Finnkino olisi järjestänyt erikoissarjan heidän töistään? No, elokuvat olisivat itsessään näyttäneet edelleen kamalilta diginä, mutta kokonaisuudet olisivat vaikuttaneet paljon mielenkiintoisemmilta ja kulttuurihistoriallisesti rikkaammilta. Pelkkä aikajana olisi ollut edellä mainittujen kohdalla toista luokkaa. Mutta tuskinpa kenenkään toisen suomalaisohjaajan tuotantoon on varaa uhrata tällaista määrää resursseja.

Aki Kaurismäki on suomalaisten elokuvantekijöiden joukossa omaa luokkaansa käsityöläisenä, jonka elokuvat syntyvät ajatuksesta toteutukseen filmille ja nimenomaan filmille. Tämä tekee hänen elokuvistaan vielä kehnomman kohteen digisiirrolle. Tästä ohjaaja on myös itse tietoinen. Hänen itse laatimansa "puffi" hankkeelle on sävyltään täysin poikkeava, ilmaisten pienintä mahdollista resignoitumisen määrää:

Ohjaajan kommentti: ”Paholaisen keksintö”

Vaikka pidänkin digitaalista teknologiaa paholaisen keksintönä, joka tuhoaa inhimillisen kulttuurin nykymuodossaan, vie työpaikkamme ja ennen pitkää tekee meistä tekoälyn orjia (vähän samaan tyyliin jolla itse kohtelemme tuotantoeläimiä) olen samalla tietoinen siitä, ettei käärmettä saa takaisin pyssyyn, Aladdinia lamppuun, eikä kannata sulkea veräjää kun lehmä on karannut tai ylipäänsä surra maahan kaatunutta maitoa.

Näin ollen (ja koska muuta keinoa ei ole), pitääkseni vähäpätöisen elokuvatuotantoni mahdollisen yleisön saavutettavissa päädyin saattamaan sen digitaaliseen muotoon kaikissa nykyisissä ja monissa vielä tuntemattomissakin muodoissa.

Myönnän, että digitaalinen värimäärittely on lapsellisen helppoa verrattuna perinteiseen filmiin, jossa jokainen pääväri on vastavärinsä vanki. Toisaalta verrattuna elokuvaan digitaalisen kuvan pinta on ja pysyy ”kuolleena”, koska se ei perustu valoon eikä fotokemialliseen reaktioon, joka saa filmin pinnan ikään kuin väreilemään. Siitä nimi ”elokuva”.

Tällaiseen kiinnittävät kuitenkin huomiota vain kaltaiseni muutosvastarinnan kyllästyttämät, hautaan valmiit vanhat kävyt, joiden mielipiteellä ei muutoinkaan ole merkitystä alati täydellistyvässä maailmassamme, jossa eilisen kokemus on huomisen rasite.

Mainittakoon vielä, että digitalisoitu perinteinen elokuva on teknisesti niin hyvä kuin sen alkuperäinen negatiivi eli mitä uudemmasta tuotteesta on kysymys sitä helpompaa se keskimäärin on, koska raekoko on vuosien mittaan pienentynyt negatiivien herkkyyden kasvaessa.

Koska perinteistä elokuvaa ei voi sellaisenaan ”siirtää digitaaliseksi” on tässä puheena olevat elokuvat uudelleen värimääritelty alkuperäistä vastaaviksi joko itseni tai kuvaaja Timo Salmisen toimesta niin sanotusti ”kuva kuvalta” järjellisen ajankäytön puitteissa. Sen jälkeen nuoremmat ja  asianmukaisemmat tahot ovat ”re-masteroineet” ne erilaisiin formaatteihin tavoilla, joista minun on mahdotonta ja myös tarpeetonta ymmärtää mitään.

Siunatuksi lopuksi on, väärinkäsitysten välttämiseksi, todettava että edellä osoittamani kohtuuton myötämielisyys digitaalista esitystekniikkaa kohtaan ei tarkoita sitä, että en aikoisi kuvata 35 mm filmille niin kauan kuin se materiaalin saatavuuden ja laboratorioiden olemassaolon valossa on mahdollista.
Jos olisin edes kymmenen vuotta nuorempi asia olisi epäilemättä toisin ja nielisin, Sokrateen tyyneydellä, myrkyn.

Aki Kaurismäki 

PS. Jälkikirjoitukseksi sopii toisen filmientusiastin, Quentin Tarantinon, hiljattainen ja vastaavansävyinen kommentti Cannesin elokuvajuhlilta.

PPS. Sodankylän elokuvajuhlat, jonka yksi pääorganisaattoreista ja perustajista Aki Kaurismäki on, tapahtuu ensi viikolla.

*EDIT. 5.6.-14

Maya ja Herb: etniset idolit in memoriam

Toukokuun loppu näki kahden afro-amerikkalaisen idolin pois nukkumiset korkeassa iässä.

Maya Angelou oli eläessään Yhdysvaltain tunnetuin mustaihoinen runoilija. Hän oli kuollessaan 86-vuotias. Aktiivisen ja vaiherikkaan elämän perintönä oli paljon muutakin kuin maine runoilijana: yhtä näkyvä, ellei näkyvämpi, oli hänen roolinsa kansalaisaktivistina, joka työskenteli Malcolm X:n ja Martin Luther King Jr:n kanssa kohentaakseen afrikkalaisperäisten yhdysvaltalaisten yhteiskunnallista asemaa. Angelou oli myös lukuisin palkinnoin arvostettu kirjailija, näytelmäkirjailija ja luennoitsija - sekä näyttelijä ja jopa elokuvaohjaaja. On pieni ihme, että Angelou selvisi edes hengissä lapsuudestaan; on jotain kokonaan muuta, että hän rakensi ihmeteltävän rikkaan elämäntyön.

Tässä kokonaisuudessa elokuva esiintyy Angeloulla vähäpätöisimpänä luovuuden muotona. Hänet voi nähdä pikkurooleissa Jocelyn Moorhousen Elämän tilkkutäkissä (How to Make an American Quilt, 1995) ja John Singletonin toisessa ohjauksessa Murhan jälkeen (Poetic Justice, 1993); kuuluisin elokuva, jossa Angelou esiintyi oli Porgy ja Bess -musikaalin (tai oopperan) vuoden 1959 filmatisointi, jossa hän toimi tanssijana. Ainoan elokuvaohjauksensa hän toteutti vuonna 1998, siis seitsemänkymppisenä: Juuret Deltan sydämessä (Down in the Delta) on verraten hyvämaineinen Mississippi-kuvaus, jota Angelou, omituista kyllä, ei itse kirjoittanut.

Herb Jeffries eli peräti satavuotiaaksi. Kovin monelle, varsinkaan näillä leveyspiireillä, hän ei liene tuttu, sillä hänen merkittävimmät saavutuksensa kumpuavat yli 70 vuoden päästä. Jeffries oli ennen muuta laulaja, joka vuosina 1939-42 lauloi itsensä Duke Ellingtonin bändissä. Elokuvallisesti kiinnostava on hänen samanaikainen roolinsa afro-amerikkalaiselle yleisölle suunnattujen westernien pioneerina erityisesti lajin klassikossa The Bronze Buckaroo (1939). Muita samalle kohderyhmälle tehtyjä Jeffries-teoksia olivat Harlem of the Prairie (1937), Harlem Rides the Range (-39) ja Two-Gun Man From Harlem (-39). Nämä elokuvat tarjosivat, yleisönsä myös saavuttaen, vaihtoehdon vähemmistöille, jotka eivät kyenneet samaistumaan ajan lajityyppitähtiin kuten Gene Autry tai John Wayne. Jeffriesin verenperinnössä lihallistui kuuluisa "Amerikan sulatusuuni", sillä hänessä virtasi etiopialaista, irlantilaista, sisilialaista, ranskalaista, muurilaista ja italialaista verta; hänen oikea nimensä oli Umberto Alexandro Valentino. Maya Angeloun lailla Herb Jeffrieskin kokeili ohjaamista, kerran; erinomaista otsikkoa kantava Mundo depravados (1967) on kauan sitten unholaan jätetty seksploitaatio/sarjamurhaajatrilleri-komedia-etc., jolla on omat faninsa.