Monroen kolmatta kertaa järjestämä pimenevän illan elokuvakohkaus ValoKino alkoi viime torstaina Tapahtumien Yön runsaudensarvessa. On hieman vaikeaa sanoin tavoittaa ilmapiiriä, joka vallitsee, kun 50 istuvaa ja seisovaa ihmistä tuijottaa kuiskimatta Kahvila Valon intiimillä sisäpihaterassilla 70 vuotta vanhaa mykkäelokuvaa kutunjuuston valmistuksesta. Penguin Café Orchestran instrumentaalimusiikin soidessa vienosti taustalla. Epäilemme vahvasti, että vastaavasta kokemuksesta ei ole aiemmin missään päässyt osalliseksi, mikä hypoteesi tarjoaa hyvän syyn, miksi verbaalinen arsenaalimme loppuu kesken. Luonnehtikaamme hetkeä eri aikakausien harmoniseksi kohtaamiseksi ja jättäkäämme loput muistin mantereelle elämäänsä jatkamaan.
ValoKinossa on seuraavaksi ohjelmassa Alfred Hitchcockin brittikauden huipputyö The Man Who Knew Too Much (1934). Annettakoon esityksestä jo ennakkovaroitus: ennustusten mukaan on hyvä mahdollisuus, että ensi torstaina sataa. Siinä tapauksessa Hitchcock siirtyy viikonlopulle tai seuraavalle viikolle. Ilmoitamme siirtyneestä tilaisuudesta täällä FilmiLiekissä.
Ensi viikolla julkaistaan Finnish Cinemathequen syysohjelma. Kymmenen vuotta sitten Jukka Kangasjärven ideoiman sarjan tarkoitus on esitellä suomalaisia näytelmä- ja dokumenttielokuvia Tampereen vieraskielisille culture vultureille, kuten vaihto-opiskelijoille. Tänä syksynä mukana yhteistyössä on TAMY, minkä vuoksi opiskelijakortilla pääsee saliin muita halvemmalla. Viiden elokuvan sarja alkaa huikealla paikallisensi-illalla: Peter von Baghin Helsinki, ikuisesti. Elokuvakulttuurin suomalaisen pää-äänenkannattajan Stadin tutkielma on ollut ulkomailla paljon kotimaataan kovemmassa huudossa ja on löytänyt vaikutusvaltaisia puolestapuhujia. FC tuo Niagaraan lisäksi mm. donneria sekä, kyllä vain!, erikoisnäytöksenä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Miten Rokan vuorosanat kääntyvät englanniksi???
Finnish Cinemathequen ohjelma julkaistaan ensimmäisenä FilmiLiekissä alkuviikosta.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
maanantai 1. elokuuta 2011
Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä elokuvia
Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä leffaa? Television puolella 45-vuotias amerikanjuutalainen on osoittanut monet kerrat olevansa mainio tarinankertoja etenkin sarjoissa Alias ja Lost, jotka pursuavat estotonta kuvittelemisen riemua. Näissä sarjoissa hän on sitä paitsi merkittävästi hämärtänyt rajaa elokuvailmaisun ja tv-ilmaisun välillä. Abramsilla jos kellä tuntuisi olevan elokuvan tekeminen verissä.
Mutta kun hän on yrittänyt soveltaa television puolella oppimaansa valkokankaalle, tulokset ovat olleet merkillisen ontuvia ja vaisuja. Kummallisinta on, että Abrams aloitti nimen omaan elokuvissa - nuorena käsikirjoittajana. Eikä CV sillä saralla toden totta vakuuta paitsi taloudellisessa mielessä: Tapaus Henry, Ikuisesti nuori, Armageddon, Joy Ride. Viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava tapaus, koska sen heikkous on korostuneesti tosi laimeassa käsikirjoituksessa, johon ohjaaja John Dahl tuo omalla osaamisellaan jonkin verran ryhtiä.
Valkokangasohjaajana Abrams on nyt saanut yrittää kolme kertaa eikä näistä yrityksistä ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Se seikka, että uusin Super 8 ja sitä edeltänyt Star Trek ovat olleet menestyksiä niin kassaluukuilla kuin päivälehtien "kulttuuri"sivuilla kertoo vähemmän elokuvien tasosta kuin vertailukohtien vaisuudesta sekä epätoivoisesta tarpeesta löytää multipleksien avuttomasta tarjonnasta edes jotain, mitä kaukaa katseltuna voi jotenkin päin käännettynä pitää viihdyttävänä. Esimerkiksi Star Trek oli kiistatta vauhdikas ja moderni ja uskotteli olevansa hip. Mutta kiiltävän pintansa alla se ei ollut järin hauska eikä läheskään tarpeeksi nokkela, minkä lisäksi se kärsi pahanlaisesta karisman puutteesta - kupla puhkeaa Leonard Nimoyn kohtauksessa, joka on kuin kokonaan toisesta, paremmasta elokuvasta. Tulkoon nyt saman tien sanottua, että muutamaa vuotta aikaisempi ja kuusi kertaa halvemmalla tehty Serenity - joka vertautuu tässä yhteydessä sekä scifinä että tv-tuottajan (Joss Whedon) ohjauksena - muisti ainakin silloin tällöin pitää hauskaa itsensä kanssa.
Ensimmäisten ohjaustensa valossa Abramsin ongelma näyttääkin olevan se, että hän käsittelee niiden kautta omia perhekeskeisiä patoutumiaan tavalla, joka ehkä menisi läpi televisiossa, mutta joka suurella kankaalla on vain kiusaannuttavan korni. Mukaan lukien Mission: Impossible III, jokainen elokuva on teemoiltaan korostuneen ja kuluneen perhekeskeinen. Kuluneella viitataan tässä kliseisiin asetelmiin ja laskelmoivaan köyhän miehen melodraamaan. Molempia riittää yllin kyllin Super 8:ssa. Kuten edeltäjäteoksessaan, tässäkin päähenkilö kärsii ikävästä väkivaltaisesti kuollutta vanhempaa kohtaan. Merkillisesti tämä pääteema jää Abramsilta täysin kehittelemättä: Joe Lamb ei kertomuksen aikana käsittele millään konkreettisella tavalla menetystään, lopun käänne vain saa siltä tuntumaan. Kyseessä on kuitenkin silmänkääntötemppu, ja harvinaisen kömpelö sellainen.
Huomaamisen arvoista on myös Abramsin ohjausten, uusin etunenässä, henkilögalleria ja dialogi, jotka jäävät television tasolle (Maikkarin, ei HBO:n). Karkeita ja lapsellisia tyyppiluonnoksia suussaan kuluneita fraaseja. Abramsin elokuvamaailmassa raivostuttaa niin miljöössä kuin ajattelussakin sen amerikkalainen keskiluokkaisuus, joka apinoi Super 8:ssa Spielbergiä ja Joe Dantea, mutta ei saavuta edellisen neroutta eikä jälkimmäisen äkkiväärää satiiria. Kenties tämä on tulosta yrityksestä puristaa elokuvan vaatimaan tiukkaan tilaan ideoita, joita jossain Aliaksessa on aikaa kehitellä monen vuoden mittaan.
Mikä tämän kritisismin idea sitten on, miksi nähdä vaivaa? Koska J. J. Abrams on lahjakas, eivätkä hänen elokuvansa (vieläkään) heijasta hänen parhaita kykyjään kuin paikka paikoin ja ovat siksi kismittäviä pettymyksiä. Toimintaa tehdessään Abrams heittäytyy virtaan ihan toisella tapaa kuin muulloin. Super 8:ssa tämän näkee hulvattomassa junaturmassa, joka lähtee täysin käsistä perusteettomine räjähtelyineen. Lapsellisuus toimii, kun valkokankaalla rämisee. Kunpa Abrams oppisi vetämään viivan toiminnan ja draaman välille.
Mutta kun hän on yrittänyt soveltaa television puolella oppimaansa valkokankaalle, tulokset ovat olleet merkillisen ontuvia ja vaisuja. Kummallisinta on, että Abrams aloitti nimen omaan elokuvissa - nuorena käsikirjoittajana. Eikä CV sillä saralla toden totta vakuuta paitsi taloudellisessa mielessä: Tapaus Henry, Ikuisesti nuori, Armageddon, Joy Ride. Viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava tapaus, koska sen heikkous on korostuneesti tosi laimeassa käsikirjoituksessa, johon ohjaaja John Dahl tuo omalla osaamisellaan jonkin verran ryhtiä.
Valkokangasohjaajana Abrams on nyt saanut yrittää kolme kertaa eikä näistä yrityksistä ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Se seikka, että uusin Super 8 ja sitä edeltänyt Star Trek ovat olleet menestyksiä niin kassaluukuilla kuin päivälehtien "kulttuuri"sivuilla kertoo vähemmän elokuvien tasosta kuin vertailukohtien vaisuudesta sekä epätoivoisesta tarpeesta löytää multipleksien avuttomasta tarjonnasta edes jotain, mitä kaukaa katseltuna voi jotenkin päin käännettynä pitää viihdyttävänä. Esimerkiksi Star Trek oli kiistatta vauhdikas ja moderni ja uskotteli olevansa hip. Mutta kiiltävän pintansa alla se ei ollut järin hauska eikä läheskään tarpeeksi nokkela, minkä lisäksi se kärsi pahanlaisesta karisman puutteesta - kupla puhkeaa Leonard Nimoyn kohtauksessa, joka on kuin kokonaan toisesta, paremmasta elokuvasta. Tulkoon nyt saman tien sanottua, että muutamaa vuotta aikaisempi ja kuusi kertaa halvemmalla tehty Serenity - joka vertautuu tässä yhteydessä sekä scifinä että tv-tuottajan (Joss Whedon) ohjauksena - muisti ainakin silloin tällöin pitää hauskaa itsensä kanssa.
Ensimmäisten ohjaustensa valossa Abramsin ongelma näyttääkin olevan se, että hän käsittelee niiden kautta omia perhekeskeisiä patoutumiaan tavalla, joka ehkä menisi läpi televisiossa, mutta joka suurella kankaalla on vain kiusaannuttavan korni. Mukaan lukien Mission: Impossible III, jokainen elokuva on teemoiltaan korostuneen ja kuluneen perhekeskeinen. Kuluneella viitataan tässä kliseisiin asetelmiin ja laskelmoivaan köyhän miehen melodraamaan. Molempia riittää yllin kyllin Super 8:ssa. Kuten edeltäjäteoksessaan, tässäkin päähenkilö kärsii ikävästä väkivaltaisesti kuollutta vanhempaa kohtaan. Merkillisesti tämä pääteema jää Abramsilta täysin kehittelemättä: Joe Lamb ei kertomuksen aikana käsittele millään konkreettisella tavalla menetystään, lopun käänne vain saa siltä tuntumaan. Kyseessä on kuitenkin silmänkääntötemppu, ja harvinaisen kömpelö sellainen.
Huomaamisen arvoista on myös Abramsin ohjausten, uusin etunenässä, henkilögalleria ja dialogi, jotka jäävät television tasolle (Maikkarin, ei HBO:n). Karkeita ja lapsellisia tyyppiluonnoksia suussaan kuluneita fraaseja. Abramsin elokuvamaailmassa raivostuttaa niin miljöössä kuin ajattelussakin sen amerikkalainen keskiluokkaisuus, joka apinoi Super 8:ssa Spielbergiä ja Joe Dantea, mutta ei saavuta edellisen neroutta eikä jälkimmäisen äkkiväärää satiiria. Kenties tämä on tulosta yrityksestä puristaa elokuvan vaatimaan tiukkaan tilaan ideoita, joita jossain Aliaksessa on aikaa kehitellä monen vuoden mittaan.
Mikä tämän kritisismin idea sitten on, miksi nähdä vaivaa? Koska J. J. Abrams on lahjakas, eivätkä hänen elokuvansa (vieläkään) heijasta hänen parhaita kykyjään kuin paikka paikoin ja ovat siksi kismittäviä pettymyksiä. Toimintaa tehdessään Abrams heittäytyy virtaan ihan toisella tapaa kuin muulloin. Super 8:ssa tämän näkee hulvattomassa junaturmassa, joka lähtee täysin käsistä perusteettomine räjähtelyineen. Lapsellisuus toimii, kun valkokankaalla rämisee. Kunpa Abrams oppisi vetämään viivan toiminnan ja draaman välille.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
ValoKino tuo kesäiltaan kansanperinnettä ja suspensea
Puutarhakadun Valoisin kahvila ja Kehräsaaren pimein elokuvakerho lyövät jälleen kättä ja tuovat tähänkin loppukesään ValoKinon kajastuksen himmeneviin iltoihin. Pidetty ja tamperelaisittain tällä hetkellä ainutlaatuinen ulkoilmatapahtuma luo tunnelmaa Kahvila Valon viihtyisälle sisäpihalle elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina alkaen Tapahtumien Yön ilmaisesityksestä.
ValoKinossa yhdistyvät leppoisasti kahvilakulttuurin seurustelevaisuus ja elokuvan katsomiskokemus. Esimerkiksi poikkeaminen sisätiloihin kesken elokuvan täyttämään tyhjentynyt kahvikuppi on paitsi sallittua, suorastaan tapahtuman hengen mukaista.
Tällä kertaa aloitamme Tapahtumien Yönä, ja esillä on parilla nuoren polven näytteellä höystetty kokoelma kotimaisen kansatieteellisen elokuvan klassikoita vuosikymmenten takaa. Jos kansatiede kuulostaa tylsältä, sen ei tarvitse sitä olla - nämä ovat todellisia dokumenttielokuvan suomalaisia kaunottaria mestareiden Mäkinen ja Pälsi käsistä, ja tallentavat hyväilevän kauniisiin mustavalkokuviin sellaista Suomea, joka elää enää valo- ja elokuvissa.
Toisena iltana pääsemme katsomaan varhaista Hitchiä: alkuperäinen, mustavalkoinen The Man Who Knew Too Much. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin mestari teki aiheesta uuden, värillisen ja amerikkalaisen version, ja cinefiilit kiistelevät tänäkin päivänä siitä, kumpi on parempi. Jännitystä on kumminkin kumpaisessakin.
Ja viimeisenä iltana saavumme kuusikymmentäluvulle Cary Grantin ja Audrey Hepburnin muodostaessa vastaanottokomitean. Charade on musikaalimaestro Stanley Donenin (Laulavat sadepisarat) charmikas jännäri, josta löytyy romanssia, komediaa ja ennen kaikkea Tyyliä. Viimeksi mainitun alustaa jo ensi hetkistä Henry Mancinin ikivihreä musiikki, yksi legendan huipputöistä.
Elokuvakerho Monroe toivottaa kaikki tervetulleiksi ValoKinon iltoihin. Huomautamme kuitenkin, että katsomaan mahtuu vain 40 ensimmäistä, joten tila saattaa loppua kesken, kuten se on joskus loppunut. (Aikaisempiin ValoKinoihin voi tutustua tässä blogissa tunnistetta "ValoKino" klikkaamalla.)
OHJELMA
4.8. Tapahtumien Yö, klo 22.15, lyhytelokuvia, ilmainen
Eino Mäkisen ja Sakari Pälsin klassikkodokumentteja
+ Forget Me Not! (ohj. Reeta Laine) ja Taidefilmi (ohj. Jarno Hänninen)
Yhteiskesto n. 75 min.
11.8. klo 22.15, 3 euroa
Alfred Hitchcock: The Man Who Knew Too Much (1934, ei tekst.), tähtinä Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre + alkukuva á la Three Stooges
Yhteiskesto n. 90 min.
ValoKinossa yhdistyvät leppoisasti kahvilakulttuurin seurustelevaisuus ja elokuvan katsomiskokemus. Esimerkiksi poikkeaminen sisätiloihin kesken elokuvan täyttämään tyhjentynyt kahvikuppi on paitsi sallittua, suorastaan tapahtuman hengen mukaista.
Tällä kertaa aloitamme Tapahtumien Yönä, ja esillä on parilla nuoren polven näytteellä höystetty kokoelma kotimaisen kansatieteellisen elokuvan klassikoita vuosikymmenten takaa. Jos kansatiede kuulostaa tylsältä, sen ei tarvitse sitä olla - nämä ovat todellisia dokumenttielokuvan suomalaisia kaunottaria mestareiden Mäkinen ja Pälsi käsistä, ja tallentavat hyväilevän kauniisiin mustavalkokuviin sellaista Suomea, joka elää enää valo- ja elokuvissa.
Toisena iltana pääsemme katsomaan varhaista Hitchiä: alkuperäinen, mustavalkoinen The Man Who Knew Too Much. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin mestari teki aiheesta uuden, värillisen ja amerikkalaisen version, ja cinefiilit kiistelevät tänäkin päivänä siitä, kumpi on parempi. Jännitystä on kumminkin kumpaisessakin.
Ja viimeisenä iltana saavumme kuusikymmentäluvulle Cary Grantin ja Audrey Hepburnin muodostaessa vastaanottokomitean. Charade on musikaalimaestro Stanley Donenin (Laulavat sadepisarat) charmikas jännäri, josta löytyy romanssia, komediaa ja ennen kaikkea Tyyliä. Viimeksi mainitun alustaa jo ensi hetkistä Henry Mancinin ikivihreä musiikki, yksi legendan huipputöistä.
Elokuvakerho Monroe toivottaa kaikki tervetulleiksi ValoKinon iltoihin. Huomautamme kuitenkin, että katsomaan mahtuu vain 40 ensimmäistä, joten tila saattaa loppua kesken, kuten se on joskus loppunut. (Aikaisempiin ValoKinoihin voi tutustua tässä blogissa tunnistetta "ValoKino" klikkaamalla.)
OHJELMA
4.8. Tapahtumien Yö, klo 22.15, lyhytelokuvia, ilmainen
Eino Mäkisen ja Sakari Pälsin klassikkodokumentteja
+ Forget Me Not! (ohj. Reeta Laine) ja Taidefilmi (ohj. Jarno Hänninen)
Yhteiskesto n. 75 min.
11.8. klo 22.15, 3 euroa
Alfred Hitchcock: The Man Who Knew Too Much (1934, ei tekst.), tähtinä Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre + alkukuva á la Three Stooges
Yhteiskesto n. 90 min.
18.8. klo 22.15, 3 euroa
Stanley Donen: Charade (1963, ei tekst.), tähtinä Cary Grant, Audrey Hepburn, musiikki: Henry Mancini. Kesto 113 min.
Kaikissa tapahtumissa säävaraus, muuttuneet ajat ilmoitetaan Kahvila Valon sivuilla ja tässä blogissa.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Kansanmusiikin ystävät
Jossain Kallioklubin, yhteislaulunuotion ja Ville Leinosen henkeäsalpaavan soolokeikan katveessa Kaustisen katrillintäyteiseen musiikkijuhlaan eksynyt filmihullu kävi katsomassa ohjelman ainoan elokuvan - tietysti. Tämän lyhyen tekstin arvo ei piile sen kielen hienostuneisuudessa, omaperäisyydessä tai varsinkaan sisällön syvällisyydessä, vaan siinä, että tämä melkoisella varmuudella on puheena olevan elokuvan ensimmäinen julkinen arvio.
Aimo Hyvärisen kolmevarttinen Kansanmusiikin henki sai nimittäin perinteikkäillä folk-festivaaleilla maailman ensi-iltansa. Koruton ja kaikenlaisesta paisuttelusta puhdas tilaisuus keräsi pieneen huoneeseen kourallisen vieraita katsomaan elokuvaa - näin voi luonnehtia - demo-olosuhteissa: yläviistosta lensi kankaan toiselle puoliskolle ikkunan läpi tunkeutuvaa valoa ja videotykki katkaisi kuvavirran muutamaan otteeseen. Tämän ei kuitenkaan saanut häiritä uunituoreen teoksen tutkimista. Mielikuvituksettoman otsikkonsa alla Kansanmusiikin henki paljastui pätevästi kokoon pannuksi pienoisdokumentiksi kansanmusiikin harrastajista ja heistä muodostuvasta musiikillisesta aluskasvillisuudesta. Kaustisen ja Viljandin festivaalien välille jännittynyt elokuva haastatteli muusikoita Suomesta ja Virosta: hyvissä haastatteluissa aiheesta avautuivat mm.Järvelän suvun pelimannit ja Silver Sepp sekä ilahduttavan monet muut.
Lyhyen kestonsa vuoksi elokuva ehti tietenkin vain raapaista kanteleen pintaa, mutta välitti kumminkin aika luonteenomaista kuvaa esimerkiksi kansanmusiikin ympärille pystytetyiltä musiikkijuhlilta. Ainakin Kaustisen pingottamaton ja hosumaton, mutta eloisa tunnelma on jossain määrin tarttunut tähän elokuvaan. Pitkään Viljandissa viipyvä teos on vähintäänkin mielenkiintoinen kurkistus virolaiseen festarihenkeen.
Viljandiin Kansanmusiikin henki onkin seuraavaksi menossa katseltavaksi.
Aimo Hyvärisen kolmevarttinen Kansanmusiikin henki sai nimittäin perinteikkäillä folk-festivaaleilla maailman ensi-iltansa. Koruton ja kaikenlaisesta paisuttelusta puhdas tilaisuus keräsi pieneen huoneeseen kourallisen vieraita katsomaan elokuvaa - näin voi luonnehtia - demo-olosuhteissa: yläviistosta lensi kankaan toiselle puoliskolle ikkunan läpi tunkeutuvaa valoa ja videotykki katkaisi kuvavirran muutamaan otteeseen. Tämän ei kuitenkaan saanut häiritä uunituoreen teoksen tutkimista. Mielikuvituksettoman otsikkonsa alla Kansanmusiikin henki paljastui pätevästi kokoon pannuksi pienoisdokumentiksi kansanmusiikin harrastajista ja heistä muodostuvasta musiikillisesta aluskasvillisuudesta. Kaustisen ja Viljandin festivaalien välille jännittynyt elokuva haastatteli muusikoita Suomesta ja Virosta: hyvissä haastatteluissa aiheesta avautuivat mm.Järvelän suvun pelimannit ja Silver Sepp sekä ilahduttavan monet muut.
Lyhyen kestonsa vuoksi elokuva ehti tietenkin vain raapaista kanteleen pintaa, mutta välitti kumminkin aika luonteenomaista kuvaa esimerkiksi kansanmusiikin ympärille pystytetyiltä musiikkijuhlilta. Ainakin Kaustisen pingottamaton ja hosumaton, mutta eloisa tunnelma on jossain määrin tarttunut tähän elokuvaan. Pitkään Viljandissa viipyvä teos on vähintäänkin mielenkiintoinen kurkistus virolaiseen festarihenkeen.
Viljandiin Kansanmusiikin henki onkin seuraavaksi menossa katseltavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)