-->
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Buñuel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Buñuel. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. tammikuuta 2012

Houkutus käy lankeemuksen edellä (siitä René Clairiin)

Vaikka miten houkuttaisi, ei pidä astua Orionin porteista väsyneenä. Sisällä vaanivat seireeneinä valtakunnan tehokkaimmin uneen vaivuttavat pilven pehmeät penkkikeitaat, joiden uhriluku cinefiilien riveissä on jo aikaa kasvanut legendaarisiin mittoihin. Buñuelin Vapauden aave on mahdottoman hieno, mutta niinpä vain on rehellisyyden nimessä todettava, etten nähnyt elokuvan keskivaiheilta tarpeeksi uskaltautuakseni antamaan kaikin puolin pätevää todistusta. Suuresta elokuvasta on joka tapauksessa kyse, kekseliäästä ja hauskasta irvailusta porvarillisen maailman konventioiden kustannuksella.

Siksipä tässä kertoillaankin Buñuelin sijaan René Clairista (1898-1981). Oh la la! mikä löytö! Tähän asti René Clair on pysynyt nimenä, johon tuon tuostakin törmää erilaisissa elokuvan historioissa. KAVAn retrospektiivisen sarjan lähtölaukauksina toimineet ensimmäiset työt Entr'acte (1924) ja Paris qui dort (1924) hurmaavat välittömästi.

Vaikkakin Entr'acten ensimmäiset kuvat ovat epäonnistuneita, suttuisia ja hapuilevia. Tämä korostuu, kun Clair hetkeä myöhemmin avaa pellit ja pääsee kunnolla vauhtiin. Välisoittoa eli intermezzoa tarkoittava vartin mittainen Entr'acte on iloluontoinen elokuvallinen runo avantgardismin ja surrealismin hengessä. Selvästikin nuori, energinen ohjaaja on halunnut tallennella itselleen rakkaita pariisilaispaikkoja ja antaa mielikuvituksen lentää. Yhdellä katsannolla sen narratiivi - jos sellaista on - ei aukea, vaan päällimmäiseksi jää vaikutelma kuleshovilaisesta montaasi-irrottelusta, josta löytyy myös upeita hidastuksia ja kömpelöitä kaksoisvalotuksia. Pariisin katoilla liikutaan, shakkia pelataan, kiväärillä ammutaan; yhdessä vaiheessa menoon tulee jonkinlaista jatkuvuutta, kun mies ampuu ilmassa leijuvaa kookospähkinää, josta lehahtaa ilmoille lintu, joka asettuu miehen olkapäälle. Tämän miehen puolestaan ampuu, ehkä lintuun tähdännyt, toinen mies. Seuraa hautajaiset, ja minielokuvan pisimmässä jaksossa hautajaisvieraat ryntäävät joukolla alamäessä irti päässeiden ja absurdin pitkälle rullaavien ruumisvaunujen perään, kunnes vainaja nousee leposijaltaan ja taikoo kaikki näkymättömiin. Mitäpä siihen lisäämään?

Ensimmäinen koko illan elokuva Pariisi joka nukkuu on heti varmaa työtä. Kepeä ja ilmava teos sijoittuu yllättävästi fantasia- ja scifi-elokuvien helmien joukkoon. Tarina lähtee siitä, kun "Eiffel-tornin kolmostasanteen yövartija" huomaa aamulla, työvuoronsa päättyessä koko alla makaavan kaupungin nukkuvan. Muutaman muun hereille jääneen kanssa nuori mies ottaa kaupungin avaimet käsiinsä ja avaa kaikki kuviteltavissa olevat portit. Täydellisestä vapaudesta ei kuitenkaan seuraa täydellinen onni. Omituiselle ilmiölle löytyy meliésmäinen ratkaisu ja romanssikin seuraa.

Clair on varmasti joutunut näkemään paljon vaivaa saadakseen filmille mahtavat otokset täysin tyhjästä metropolista, mutta tyylin tanssillisuudessa ei näy hien pisaraakaan. Leikkisä elokuva tuntuu vaivattomalta. Silti siinä on vaateliasta kekseliäisyyttä, kuten Eiffel-tornin liikkuvasta hissistä kuvatussa otoksessa, jossa yövartijanuorukainen juoksee kierreportaita alaspäin. Ei ihme, että Clairista kohistiin heti ympäri maailmaa.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Don Lope Buñuelin ja Surujen Annan puristuksessa

Jokaisen vuoden pitäisi alkaa Buñuelin elokuvalla! Ei sen väliä millä, kyllä se aina katsomisen arvoinen on. Voihan olla, että elokuvan historiaa tarkasti kampaamalla voi löytää Espanjan suurinta ohjaajaa merkittävämmän elokuvantekijän, ehkä pari kolmekin - mutta ei millään neljää enempää. Eikä varmasti ketään jännittävämpää, arvaamattomampaa. Luis Buñuelin elokuvista palaa harmaaseen, painovoiman rasittamaan todellisuuteen aina virkistyneenä.

Tristana vuodelta 1970 - ohjaaja oli siis 70-vuotias - ei kuulu edes mestarin sähköisimpien täysosumien joukkoon, ja silti se on kristallinkirkkaassa kerronnassaan kadehdittavan hienoa elokuvaa.

Tässä, ainakin pinnalta katsoen, yksinkertaisessa moraalitarinassa on kaksi päähenkilöä, elokuvalle nimen antanut nuori nainen, jonka äiti on elokuvan alussa juuri kuollut sekä hänen holhoojakseen nimetty iäkäs herrasmies Don Lope. Toisin sanoen Catherine Deneuve ja Fernando Rey.

Tristanalle voisi antaa toisenkin nimen, Naurettavan miehen tragedia, ja koska Buñuel jätti tämän vaihtoehdon käyttämättä, otti Bernardo Bertolucci tilaisuudesta vaarin vuosikymmentä myöhemmin. Buñuelin elokuvassa - pohjalla Benito Pérez Galdósin kirja - naurettava mies on Don Lope: sosialistin suulla verhoutunut kapitalisti, tekopyhä, mutta arvokaskäytöksinen pseudoaristokraatti ja nautiskelija, joka tekee itsestään täydellisen kohtalon narrin rakastumalla viattomuuttaan hehkuvaan tyttölapseen. Omasta elämänkatsomuksesta riippuu, seuraako Don Lopen viettelystä yksi vai kaksi tragediaa. Vanha mies putoaa täysin polvilleen, mutta Tristanan murhenäytelmä on arvoituksellisempaa ja hienosyisempää tekoa - hän menettää taatusti alkuperäisen viattoman suhtautumisensa, mutta saattaa olla lopussa vapaampi. Tai tiellä helvettiin.

Uskomatonta kyllä, edellä luetun muistaen, Tristana ei ole melodraama, koska ohjaaja ei pelaa tyylilajin säännöillä. Buñuel kertoo tarinan notkeasti, paisuttelematta ja kevyesti, hillitymmin kuin antaisi odottaa. Tristana onkin tekijänsä seesteisimpiä ja ranskalaisimpia töitä: ranskalaisuutta korostaa Deneuven läsnäolon lisäksi tuolla kielellä tehty dubbaus. Mikä aiheuttaa huomauttamaan, että on olemassa taiteenlaji nimeltä äänileikkaus eikä Tristana totta vie ole tuon lajin huippusaavutuksia. Saman tien todettakoon, että KAVAn kopio oli käytännössä loppuunajettu, värit haalenneet muistoiksi, naarmut kuva-alan peittäen.

Tristana on hehkeä esimerkki siitä, miten yksinkertaisesta asetelmasta otetaan sitä tarkkaan tutkimalla niin paljon irti, että pieni nurkka kollektiivisesta ihmisyydestä paljastuu niillekin, jotka eivät tunnista tapahtumia omakseen. Lopussa ei voi oikein muuta kuin tuntea sääliä vanhaa miestä kohtaan, joka kaivaa hautaa omien jalkojensa alle: oma roolinsa on jokaisen päätettävä eikä pidä yrittää olla samaan aikaan sekä isä että rakastaja.

Näihin ihmisen roolileikkeihin Luis Buñuel on pureutunut monesti aikaisemmin, ja myöhemmin.