Yhdysvaltain elokuva-akatemia pani taas viime viikonloppuna parastaan ja myönsi palkintojaan kaikille niille elokuville, jotka viime vuonna keräsivät katsojia onnistumatta ärsyttämään ketään. Lopputulemana voidaan todeta viimeisimmän Oscar-gaalan kuuluvan instituution historian konservatiivisimpiin. Mikä taas kertoo Oscareiden mielenkiintoisesta asemasta kansakunnan arvojen peilinä. Mikä taas puolestaan herättää huolestuneisuutta varovaisimmassakin tarkkailijassa.
Muutama esimerkki.
Gravity voitti 7 pystiä. Elokuva ei ole huono, mutta esimerkiksi ohjaajapalkinto kielii kyvyttömyydestä nähdä tuumaakaan pintaa syvemmälle. Sillä loppujen lopuksi Gravity tuli näin moneen kertaan palkituksi, koska se on näyttävä ja yksi viime vuoden isoimpia hittejä. Mutta mitä siitä jää sieluun? Tarina on yksi iso klisee lapsen menetyksen traumatisoimasta - mikä muuten upottaa Sandra Bullockin urheasti esittämän hahmon uskottavuuden: miten ihmeessä näin epätasapainoinen henkilö on päästetty NASAn avaruuslennolle? - naisesta, joka mukamas "syntyy uudelleen" kiirastulen läpi. Hyvä ja menevä viihdeleffa, mutta toisin kuin isoserkkunsa 2001: Avaruusseikkailu, sisältä silkkoa täys. Järjettömyyden huippua edusti Gravityn palkitseminen musiikistaan. Ei voi pieni ihminen ymmärtää, sillä musiikkihan teoksessa oli huonointa, ja yksistään tavan, jolla Alfonso Cuarón sitä lopussa käytti, olisi pitänyt riittää romuttamaan haaveet ohjauspalkinnosta. Mutta tämäkin vaali korostaa niitä elementtejä, mitä amerikkalainen elokuvaväki tällä hetkellä tukee: yksituumaista tunteiden manipuloimista, tiejyrämentaliteettia ja kaikinpuolista yksinkertaistamista.
Näyttelijäpalkituista ei sen sijaan riitä sen kummempaa valittamista. Ainoastaan voi pahoitella jälleen kerran jossain kollektiivisessa alitajunnassa vallitsevaa halua surffata samalla laineella kuin kaikki aiemmin ts. yllätyksiä ei nähty. PAITSI tietysti täysin tuntemattoman, afrikkalaiset sukujuuret omaavan Lupita Nyong'on palkitseminen 12 Years a Slavesta ohi ainakin ylihypetetyn, vaikka toki lahjakkaan, Jennifer Lawrencen. Jää tietty myöhempien aikojen päätettäväksi, ansaitsiko ensikertalainen Nyong'o palkintonsa puhtaasti näyttelijätyönsä eikä sympatiaäänien vuoksi. Allekirjoittaneen mustamaalaajan oma suosikki oli (enkä voi uskoa todella kirjoittavani tätä julki) Julia Roberts. Mutta Robertsin tyylilajin vaihdos August: Osage Countyssa todella on vähintään yhtä huikea kuin Matthew McConagheyn Dallas Byers Clubissa.
Mitä taas 12 Years a Slaveen tulee, on ainakin mukava huomata, että sitä edeltänyt Django Unchained, joka ei Akatemialle kelvannut, pohjusti tietä "korrektimmalle" tendenssiteokselle USA:n orjahistoriasta. Ja onhan se kiva, että tätä kautta Brad Pittistäkin leivottiin Oscar-voittaja. Palkituksi tuli taas kerran se elokuva, josta suurin osa valitsijoista piti eniten. Ja jos nyt joku ihmettelee, niin ei, taiteessa parasta ei yleensä ole se, mikä miellyttää eniten, vaan se, mikä perustuu muihin ansioihin, kuten syvyyteen, omaperäisyyteen, rohkeuteen, kantaaottavuuteen, puhuttelevuuteen ja ajatuksia herättävyyteen. Se, että 12 Years a Slave voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kääntää silmät yhteen tämänvuotisten Oscareiden outouksista: siihen, että Richard Linklaterin upea Before Midnight oli ehdolla käsikirjoituksestaan samassa sarjassa. Eli ei siis alkuperäiskäsikirjoitusten sarjassa. Taustalla on Akatemian pähkähullu sääntö, jonka mukaan jatko-osa ei ole kelvollinen alkuperäiskäsisten sarjaan, koska se "perustuu aiemmin luotuihin henkilöhahmoihin." Anna mun kaikki kestää. Joka tapauksessa Linklaterin, Ethan Hawken ja Julie Delpyn teksti oli lajissaan parasta, mitä Yhdysvalloista viime vuonna tuli, jopa laskien mukaan Spike Jonzen loistava Her.
Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar meni jälleen kerran Italiaan. Suomessa vielä näkemättä jäänyt Suuri kauneus on epäilemättä hieno, mutta voiko se todella olla parempi kuin Jahti vai menikö Akatemia taas siitä, missä aita on matalin? Ja sitä paitsi ehdolla oli todella poikkeuksellinen The Missing Picture: ensimmäinen kambodzhalainen ehdokas ikinä, tekijänä yksi maailman asiantuntijapiireissä arvostetuimmista elokuvaohjaajista, maansa historiaa uraa uurtavasti dokumenteissaan käsitellyt Rithy Panh.
Mutta eniten vihaa - ja samantien eniten vihaa vuosiin - herätti parhaan kokoillan animaation palkinto. Tällä saralla saavutettiin todennäköisesti maailmanennätys voittajan mitättömyyden ja häviäjän suuruuden välillä. Nimittäin, siinä missä Hayao Miyazakin jäähyväistyö Tuuli nousee on kokeneen mestariohjaajan hienostunut, mielikuvituksellinen, humaani ja niin monella tasolla lentävä huipputyö, on voittajaksi valittu Disneyn Frozen yksinkertaisesti a horrible fuckin' piece of shit*. Ei vaan voi olla väittämättä rahan puhuneen tässäkin, sillä Frozenista on näinä päivinä tulossa kaikkien aikojen kaupallisesti menestynein piirroselokuva. Se, että tämä on onnistunut ilman ainuttakaan kelvollista vitsiä sisältävältä kertakaikkisen hölmöltä ja onnettomalta prinsessasadulta, joka on kuorrutettu anakronistisella puheenparrella ja huonoimmilla Stephen Sondheimia apinoivilla musikaalilauluilla IKINÄ (jotka tietysti palkittiin), saa sydämen murtumaan ihmisyyden inflaation ja markkinamiesten kyvykkyyden edessä. Sekä tekijät että katsojat saisivat hävetä.
Mitkä sitten olivat lopulta Oscareiden suurimmat häviäjät? No, niitä oli oikeastaan kolme. Ensinnäkin American Hustle ja Nebraska, jotka keräsivät lukuisia ehdokkuuksia ja palasivat kotiin tyhjin käsin. Ja sitten jo edellä mainittu Before Midnight, joka oli viime vuoden paras amerikkalaiselokuva, mutta rehellisyytensä ja aitoutensa takia sai ehdokkuuden vain yhdessä sarjassa ja hävisi siinäkin. Ja, no, voidaan neljänneksi häviäjäksi lisätä vielä cinefiilit, joille heillekään ei jäänyt käteen yhtään mitään.
* Ilmaisu on sanskriittia ja merkitsee pahanhajuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti