Videopelien maailma on elokuvantekijöiden silmiinpistävän vähän käsittelemä kenttä, vaikka sen taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ylittänevät nykyään kaikki muut mediumit (tämä on vain veikkaus, tiedonhakumoodi kärsii laiskuutta aiheuttavista puutteista päivityksissä). Tähän asti paneutunein dokumentti videopeleistä on ensikertalaisten elokuvantekijöiden Lisanne Pajot'n ja James Swirskyn tuore Indie Game: The Movie (2012), joka lähestyy pelimaailmaa riippumattomien pelisuunnittelijoiden näkökulmasta. Kenties tarkoituksena oli aluksi vain kertoa valistumattomille - kuten minulle, joka en edes tiennyt indie-pelejä olevankaan - indie-peleistä ja niiden takana olevista ihmisistä. Lopputulos on tätäkin, mutta vielä enemmän se on syvälle menevä tutkimus luovasta prosessista.
Indie Game: The Movien mukaan riippumattomat pelisuunnittelijat toimivat hyvin erilaisista lähtökohdista käsin kuin suuret pelitalot satoine koodaajineen. Eikä ainoa ero ole siinä, että riippumattomat tekevät pelinsä yksin, kaksin tai ehkä kolmisin. Esimerkiksi Jonathan Blow (Braid) ja Phil Fish (FEZ) pitävät itseään taiteilijoina, joille muuta tärkeämpää on ilmaista itseään rakentamiensa pelien välityksellä, pelien, jotka kumpuavat hyvin henkilökohtaisista kokemuksista. Heille pelaamisessa on kyse enemmästä kuin huvittelusta. Peli on taideteos siinä missä romaani tai elokuva, missä pelin tekijä luo omaa sisäistä todellisuuttaan heijastavan maailman, ja pelaaja on vuorovaikutuksessa pelin luojan kanssa. Ongelma vain on, että pelejä ei yleisesti nähdä persoonallisina hengentuotteina, vaan kasvottoman kollektiivin suunnittelemina tehtäväkimppuina. Tässä todellisuudessa ei ole ihme, että indie-suunnittelijat, jotka viettävät luomuksensa parissa vuosia hioen itse joka yksityiskohtaa, ovat hajota turhautuneisuuteen havaitessaan pelinsä syvätasojen jääneen valtaosalta yleisöä vaille huomiota.
Pajot'n ja Swirskyn suurin saavutus on kuvata seuraamiensa pelisuunnittelijoiden intohimoista työtä sisältäpäin koko tunneskaalan tarkasti ja empaattisesti tallentaen. IG:TM onnistuu upeasti tekemään ymmärrettäväksi, mitä kaikkea yhden pelin sisään on ladattu: henkilökohtaisia uhrauksia, äärettömästi ratkaistavia ongelmia ja vastuksia ja työtä, työtä, työtä. Elokuva osoittaa, että nämä pelit eivät synny koneiden, vaan intohimoisten ihmisten käsissä. Samalla se muistuttaa, että auto-, futis- ja FPS-pelien varjossa elää lähes anarkistisen omaleimaisten teosten kirjo. Esimerkki: Super Meat Boy, jonka sankari on neliön muotoinen poika, jolla ei ole ihoa, jonka tehtävä on pelastaa rakastettunsa Bandage Girl pahan, labrapullossa elävän sikiötohtorin kynsistä, ei vain rakkaudesta, vaan koska poika ilman ihoa tarvitsee Laastarityttöä.
Elokuvantekijöiden asenteesta kertovat puhuttelevasti ylipitkät lopputekstit, joissa esitellään eräitä pelejä kaikki pelin tekemiseen osallistuneet nimeltä mainiten.
Aika pakollista katsottavaa siis, itselle kun nuo indie-pelit ovat se kaikista tärkein kenttä nykypeliteollisuudesta. Keskimäärin joitain kymmeniä menee läpi vuosittain ja Super Meat Boy kuuluu ilman muuta lähivuosien ikimuistoisimpiin.
VastaaPoistaSiinä tapauksessa en voisi enemmän suositella ko. elokuvaa, koska jo pelimaailmaa tuntemattomallekin leffa on kova juttu. Alleviivataan nyt vielä, että vaikka IG:TM on vetävä ja viihdyttävä, se menee todella lähelle kohteitaan ja imaisee heidän elämiensä sisään.
VastaaPoistaLisäyksenä: elokuva katsottiin Tampereen Klubilla DocLounge-esityksenä.