Ville Suhonen ja Kim Saarniluoto ovat päästäneet käsistään nautittavan, lapsen katseen tasolta nähdyn suomalaisen luontodokumentin, lajissaan ensimmäisen 40 vuoteen, jos mukaan ei lasketa Markku Lehmuskallion enempi antropologisia teoksia. Metsän tarina on tietoisesti rakennettu kokemukseksi, johon kaikki pääsevät sisään vauvasta vaariin. Poikkeuksellisen Metsän tarinasta tekee se, että huolimatta perhe-elokuvamaisesta pyrkimyksestä miellyttää kaikkia, laskelmoinnin tuntu pysyy minimissä. Päinvastoin, dokumentissa vakuuttaa eniten juuri aitous ja vilpittömyys.
Dramaturgisesti "isän" ja "pojan" vuorottelu kertojina ääniraidalla - ihmiset on jätetty hienolla tavalla kokonaan kuvasta - ei käy sulavimmasta mahdollisimmasta ratkaisusta, mutta voi helposti kuvitella sen vetoavan tenhoavasti kouluikäisiin. Keskeistä on tekijöiden lähtökohdaksi ottama metsää koskeva mytologia vanhoine jumalineen ja valtiaineen. Neljän vuodenajan vaihtuessa tutuksi käyvät metsän hallitsijat Tapio ja Mielikki, Ukko ylijumala - jonka entréssä ei tehoissa säästellä - sekä monen monituiset uskomukset, joita alkusuomalaiset kohdistivat metsään ja sen olentoihin. Elokuvan voittoihin lukeutuu tyylikäs ja kansantajuinen tapa, jolla nämä muinaiset uskomukset palautetaan suuren yleisön silmien eteen.
Ennen muuta Metsän tarina on visuaalinen teos. Metsän tarina alkoikin kuvasta: hankkeen pohjana toimi Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen viimeisen viiden vuoden aikana tallentama aineisto, jonka nähtyään tuottaja Marko Röhr innostui kehittämään täyspitkää valkokangaselokuvaa. Lopputulos on ilmiselvästi syntynyt onnellisten tähtien alla. Metsän tarinan primus motor, pääkuvaaja Hannu Siitonen on urheilusankari, Rooman EM-kisojen keihäänheiton kultamitalisti vuodelta 1974 ja Montrealin hopeamitalisti, joka urheilun jätettyään kehittyi eturivin luontokuvaajaksi. Metsän tarina kulkee toinen toistaan kauniimpien otosten virtana, joista muutamat ovat aidosti hämmästyttäviä: digikennolle on tallennuttanut itsensä muun muassa katseelta piilotteleva ahma. Kenties upein hetki koetaan kahden keskenään leikkivän ilveksenpennun parissa, jaksossa, joka on vähintään harvinainen ellei suorastaan ainutlaatuinen. Kaiken lisäksi Siitonen kertoo napanneensa otokset vain muutaman kilometrin päässä lähellä Parikkalaa sijaitsevasta kodistaan.
Kuvitukseltaan Metsän tarina on ensiluokkaista, mutta toisella tapaa kuin BBC:n luontodokumentit. Brittitehtaan sinänsä upeissa filmeissä ylihuoliteltu jälki alkaa jo tuntua keinotekoiselta. Metsän tarina herättää toisenlaisia aistimuksia jo sillä, ettei sen kuvista ole hiottu pois luonnollisuutta. Teoksesta myös aistii, että otoksia ei ole lavastettu esimerkiksi syötein. Kauneimmillaankaan Metsän tarina ei menetä otetta autenttisesta läsnäolosta, minkä vuoksi katsoja tuntee kulkevansa kameran ja kertojien kera luonnossa.
Suurtyön on tehnyt Panu Aaltio, joka on laatinut musiikin lähes läpisävellettyyn elokuvaan. Sointiväreissään rikas musiikki jättää toisaalta kaipaamaan voimakkaampia melodioita ja hiukan sordinoidumpaa paatosta. Musiikki on kuitenkin vain yksi aines todella poikkeuksellisessa äänityössä. Metsän tarina kerrotaan myös äänen kautta, rikkaasti ja vivahteikkaasti, hellää huomiota jokaiselle yksityiskohdalle osoittaen. Ääniraita on kirjaimellisesti luotu valkokankaalle, sillä kuvauksissa äänikalustoa ei ole ollut mukana juuri koskaan. Äänisuunnittelija Juha Hakanen ansaitsisi työstään kaikki mahdolliset kiitokset ja kunnianosoitukset, niin upeaa on jälki.
Metsän tarina voidaan vailla mitään epäröintiä laskea vuoden myönteisimpien yllätysten joukkoon. Se on yksinkertainen, kansanomainen ja hienostelematon, muttei aliarvioi katsojaa. Se on kaunis olematta pliisu. Ennen kaikkea sen tekijät todella ymmärtävät kuvaamaansa, suomalaista metsää, ja välittävät tämän näkemyksen puhuttelevasti katsojalle, sekä nuorelle että iäkkäälle. Siitä virkistyy kuin kämmenkourallisesta lähdevettä pitkän päivän samoilun jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti