Oscar-viikko (3/7): 10 unohdettua Oscar-ehdokasnäyttelijää

Tämänvuotisen Oscar-kalabaliikin aiheutti ennen kaikkea se, että toisena vuonna peräkkäin kaikki näyttelijäehdokkaat ovat valkoihoisia. Kuten sanottu, näistä valinnoista päättävät akatemian sisällä näyttelijät itse; näyttelijäosasto on akatemian suurin, joka viides akatemian äänestysjäsen kuuluu näyttelijöihin. Tällä killalla on samalla eniten vaikutusvaltaa mm. sellaisiin tärkeisiin kategorioihin kuin paras elokuva ja ohjaaja. Koska näyttelijöillä on erityinen suhde paitsi muihin näyttelijöihin myös ohjaajiin, tietyt sentimentaaliset syyt vaikuttavat varmasti omalta osaltaan äänestettäessä.

Oscar on niin iso juttu, että jo pelkkä ehdokkuus on palkinto itsessään ja nostaa näyttelijän statusta silmissä. Vaan aina ei käy niin. Nostakaamme siis esiin 10 ehdokkaana ollutta näyttelijää, jotka ovat jääneet unohduksiin.

Chester Morris

Se, kuka on unohdettu, riippuu tietysti siitä keneltä kysyy. Täällä päin maailmaa 1901 syntynyt newyorkilainen Chester Morris on tyystin tuntematon, mutta kotimaassaan hän voi edelleen olla monelle tuttu "Boston Blackie". Blackie syntyi kirjailija Jack Boylen mielikuvituksessa jalokivivarkaana, joka siirtyi yksityisetsiväksi. Hahmo on seikkaillut kioskiromaaneissa, radioaalloilla ja valkokankaallakin jo mykkäaikana, mutta Morrisin 14 B-elokuvan suosittu putki 40-luvulla teki hahmosta identtisen Morrisin kanssa. Morris oli tuolloin jo kokenut ammattilainen, joka oli aloittanut Broadwayllä 17-vuotiaana. 30-luvun alussa Morris oli A-listan elokuvatähti. Hänen kuuluisin elokuvansa on klassikko Kymmenen vuoden tuomio (The Big House, -30, ohj. George Hill), mutta Oscar-ehdokkuuden hän sai edellisen vuoden Suurkaupungin varjoista (Alibi). Elokuvan ohjasi Morrisin ystävä Roland West, joka on ollut näihin päiviin asti pääepäilty tyttöystävänsä Thelma Toddin skandaalimaisesta murhasta. Morris itse kertoi Westin tunnustaneen teon kuolinvuoteellaan. Chester Morrisin viimeinen rooli nähtiin vuonna 1970 Ylpeässä jättiläisessä (The Great White Hope, ohj. Martin Ritt), mistä James Earl Jones sai ehdokkuuden.

Adriana Barraza


Adriana Barraza syntyi Meksikossa vuonna 1956. Kotimaassaan hän onkin tähti, mutta se tähti ei ole juuri loistanut valoaan rajojen ulkopuolelle. Ei edes siitä huolimatta, että Barraza sai naissivuosaehdokkuuden A. G. Iñárritun Babelista (2006). Televisio-ohjaajana ja näyttelijäopettajana kunnostautuneen Barrazan muita elokuvia ovat mm. Amores Perros (2000, ohj. Iñárritu), Drag Me to Hell (2009, ohj. Sam Raimi) ja Cake (2014, ohj. Daniel Barnz).

Cicely Tyson


Vuonna 1924 Harlemissa syntynyt Cicely Tyson on luonut näihin päiviin asti jatkuneen hienon uran, mutta asianharrastajien ringin ulkopuolella hän on pysynyt verraten tuntemattomana. Tyson aloitti kysyttynä valokuvamallina ja siirtyi pikku hiljaa näyttelemisen puolelle, missä hänen periaatteenaan on ollut esittää voimakkaita, positiivisia afroamerikkalaisia naisia. Tämä periaate on usein suonut hänelle uraa valkokankaan sijasta television puolella. Tyson onkin Emmy-historian 1. mustaihoinen pääosapalkittu. Vuonna 1972 Tyson sai Oscar-ehdokkuuden naispääosasta Martin Rittin Sounderista (-72). Vuonna 1991 hänellä oli rooli Jon Avnetin hitissä Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes). 2000-luvulla veteraani on kokenut jonkinmoisen renessanssin mm. sellaisten elokuvien kautta kuin Idlewild (2006, ohj. Brian Barber), Piiat (The Help, 2011, ohj. Tate Taylor) ja Alex Cross (2012, ohj. Rob Cohen). Bill Cosby toimi best maninä, kun Cicely Tyson vuonna 1981 meni naimisiin Miles Davisin kanssa.

H.B. Warner


Henry Byron Warner syntyi Lontoossa 1875 ja kuoli 83 vuotta myöhemmin Los Angelesissa. Vaikka hän nappasikin sivuosaehdokkuuden vuonna 1937 Frank Capra -klassikosta Sininen kuu (Lost Horizon), on Warnerin kovin rooli varmasti Cecil B. DeMillen mykkäeepoksessa Kuninkaiden kuningas (The King of Kings, -27) itse Jeesuksena. Näyttelijäperheeseen syntynyt Warner oli Capran suosikkeja, jolle hän teki roolit mm. teoksissa Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, -36) ja Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, -39). Muistettavin Capra-rooleista on ehdottomasti tolpiltaan järkkyneen apteekkarin hieno pienoismuotokuva Ihmeellinen on elämässä (It's a Wonderful Life, -46). Warner esiintyi itsenään vanhan ohjaajansa DeMillen ohella Billy Wilderin monumentaalisessa Auringonlaskun kadussa (Sunset Blvd., -50). DeMille oli myös yksi Warnerin viimeisistä ohjaajista ohjaajan omassa uusintaversiossa Kymmenestä käskystä (The Ten Commandments, -56).

Sophie Okonedo


Vuonna 1968 syntynyt lontoolainen Sophie Okonedo sai naissivuosaehdokkuuden Terry Georgen Hotelli Ruandasta (2004). Verenperimältään nigerialaisjuutalainen Okonedo oppi ammattiin Royal Academy of Artsissa. Valkokangasuralle Oscar-ehdokkuus ei ole tehnyt juuri mitään. Viimeisin millään tavalla noteerattava rooli on M. Night Shyamalanin After Earthissä (2013).

Stuart Whitman


Tässä kuussa 88 täyttänyt Stuart Whitman syntyi San Franciscossa. Ennen eläköitymistään vuonna 2000 Whitman oli luonut kiireisen uran sekä elokuvissa että televisiossa. Oscar-ehdokkuus tuli pääosasta vuonna -61 pedofiilin roolista Guy Greenin aikaansa edellä olleesta elokuvasta Polttomerkki (The Mark), joka on antanut paljon vaikutteita Kevin Baconin upeasti tähdittämälle The Woodsmanille (2004, ohj. Nicole Kassell). Whitmanin tunnetuimpiin elokuviin lukeutuvat Murder, Inc. (-60, ohj. Stuart Rosenberg ja Burt Balaban), Atlantin valli murtuu (The Longest Day, -62) ja Nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan (Those Magnificent Men in Their Flying Machines, -65, ohj. Ken Annakin).

Mako


Mako (Makoto Iwamatsu) syntyi Japanin Kobessa vuonna -33 ja vietti lapsuutensa isovanhempiensa hoivissa vanhempien opiskellessa USA:ssa. Toisen maailmansodan jälkeen Mako pääsi liittymään vanhempiensa seuraan ja opiskeli arkkitehtuuria, kunnes rakkaus näyttämölle käänsi pään. Hänen kuuluisin elokuvansa on Robert Wisen 8 Oscarin ehdokas Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles, -66), mistä hän nappasi miessivuosan ehdokkuuden. Mako pysyi aktiivisena aina kuolemaansa vuonna 2007 asti: hänen 2000-luvun roolejaan voi nähdä mm. elokuvissa Pearl Harbor (2001, ohj. Michael Bay), Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005, ohj. Rob Marshall) sekä kuulla Teini-ikäisissä mutanttininjakilpikonnissa (TMNT, 2007, ohj. Kevin Munroe) Tikun äänenä.

Bonita Granville


Tämä newyorkilainen lapsitähti syntyi vuonna 1923 ja aloitti elokuvissa 9-vuotiaana, oli suosittu teini-iän yli, meni sitten 24-vuotiaana naimisiin öljymiljonäärin kanssa ja jätti vielä kolme leffaa tehtyään valkokangasglamourin. Granville tunnettiin muutamista Mickey Rooneyn kanssa tekemistään Andy Hardy -elokuvista sekä ennen kaikkea 30-luvun Nancy Drew -sarjafilmeistä, missä Granville veti nimiroolia. Oscar-ehdokkuus tuli sivuosasta William Wylerin klassikossa Nämä kolme (These Three, -36). Kyseisenä vuonna sivuosa-Oscarit jaettiin ensimmäistä kertaa. Myöhemmin Granville tuotti vielä televisioon Lassie-sarjaa.

Catalina Sandino Moreno
 

Vuonna 1981 syntynyt kolumbialainen Catalina Sandino Moreno sai Oscar-ehdokkuuden ensimmäisestä roolistaan nimiosasta Joshua Marstonin indie-hitissä Maria Full of Grace (2004). Mitään household namea se ei Sandino Morenosta tehnyt, mutta hyviä rooleja - tai ainakin huomattavia elokuvia - on uran varrelle osunut: Fast Food Nation (2006, ohj. Richard Linklater), Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007, ohj. Mike Newell) sekä Steven Soderberghin kaksiosainen Che (2008). Viime vuonna Sandino Moreno nähtiin arvostelumenestys Väkivallan vuodessa (Most Violent Year, 2014, ohj. J.C. Chandor). Sandino Moreno on yksi kolmesta kolumbialaisesta Oscar-ehdokkaasta kautta aikojen ja ainoa näyttelijä. 34-vuotiaan ura saattaa olla vielä alussa.

Oskar Werner


Vuonna 1961 ohjaaja-tuottaja Stanley Kramer luotsasi itävaltalaisen Maximilian Schellin Oscar-yllättäjäksi Nürnbergin tuomiosta (Judgment at Nurnberg). Neljä vuotta myöhemmin Kramer oli toistaa tempun, kun Schellin maanmies Oskar Werner pääsi ehdokkaaksi Narrilaivasta (Ship of Fools). Puoli vuosisataa myöhemmin Quentin Tarantino pisti Krameria paremmaksi Christoph Waltzin kanssa. Oskar Werner on mies, jonka roolit tunnetaan nimeä paremmin. Vuonna 1922 syntynyttä wieniläistä ympäröi jonkinlainen läpipääsemätön enigmaattisuus, mikä heijastuu hänen omintakeista intensiteettiä huokuvassa näyttelemisessään. Wernerin filmografia koostuu vain 21 elokuvasta, joista alle puolet on englanninkielisiä. Hän ehti esittää muun muassa Mozartia ja Beethovenin veljenpoikaa. Prosentteina laskettuna Wernerin roolivalintojen maaliin osuminen on aika kovaa luokkaa. Hän esiintyi Max Ophüls -klassikossa Lola Montés (-57). Iso rooli oli Martin Rittin Le Carré -filmatisoinnissa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold, -65). Viimeiseksi elokuvaksi jäi 3 Oscarin ehdokas Kirottujen laiva (Voyage of the Damned, -76, ohj. Stuart Rosenberg). Mutta ennen kaikkea Wernerin perintö kiteytyy kahteen olennaiseen Truffaut-työhön, joista Julesin rooli Jules ja Jimissä (-61) on SE juttu. Tärkeä on myös Fahrenheit 451:n (-66) pääosa. Näyttelijä ja hänen ohjaajansa kuolivat kahden päivän sisällä toisistaan.

Mestarikuvaaja Douglas Slocombe kuollut 103-vuotiaana

Brittiläinen kuvaajaikoni Douglas Slocombe kuoli toissapäivänä, maanantaina, korkeassa iässä. Lontoossa syntynyt Slocombe aloitti kamerantakaisen elämänsä valokuvajournalistina huippulehdissä Life ja Paris-Match ennen Toista maailmansotaa. Hänen ensimmäinen merkkimeriittinsä on legendaarinen kauhuantologia Kuolema saapuu yöllä (Dead of Night, 1945). Slocomben uran voi karkeasti jakaa kahteen jaksoon, joista ensimmäinen liikkuu Iso-Britanniassa ja keskittyy Ealing-studioiden klassikkokomedioihin. Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob, -51), Mies valkoisessa puvussa (The Man in the White Suit, -51) ja suurenmoinen Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, -49) - kaikissa pääosassa ainutlaatuinen Alec Guinness - ovat pelkkiä esimerkkejä tästä rikkaasta vaiheesta.

Aikakauteen kuului myös mielenkiintoisia sivuharppauksia. Ealingin konkurssin jälkeen Slocombe kuvasi vuonna -62 Freudin John Hustonille, ja viisi vuotta myöhemmin hän teki töitä Roman Polanskin kanssa Vampyyrintappajissa. Nämä elokuvat johtivat Slocomben yhä lähemmäs Hollywoodia. Historiallinen draama Leijona talvella (-68) oli moninkertainen Oscar-voittaja ja seuraavan vuoden Riehakas ryöstö eli The Italian Job oli maailmanlaajuinen hitti. 70-luku lähti liikkeelle eksentrisen Ken Russellin Musiikin rakastajilla (The Music Lovers) ja sai jatkoa musikaali-ilmiö Jesus Christ Superstarilla (-73). Vuosikymmenen menestyksiin kuuluivat myös jo hyvin hollywoodilainen Kultahattu (The Great Gatsby, -74), Muistojeni Julia (Julia, -77) ja Rollerball (-75).

Näistä hiteistä huolimatta uran jälkimmäistä puoliskoa hallitsivat ylivoimaisesti Steven Spielbergin kanssa toteutetut Indiana Jones -elokuvat, missä veteraanikuvaaja herätti ihmetystä kyvyllään kuvata ilman perustyökalua valomittaria. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (-89) jäi mestarin jäähyväistyöksi. Slocombe oli 76-vuotias, meriitteinään mm. kolme Oscar-ehdokkuutta (Tädin kanssa maailmalla, -73, Muistojeni Julia ja Kadonneen aarteen metsästäjät, -81).

Kuvaajana Slocombe oli itseoppinut; hän oli opetellut elokuvakameran käytön lennosta Toisen maailmansodan aikaan, missä hän taltioi monia historiallisesti merkittäviä hetkiä onnistuen kerran keskeyttämään Goebbelsin kesken puheen. Toisin kuin useimmilla huippukuvaajilla, Slocombella ei ollut varsinaista omaa tyyliä: hänen tavoitteensa oli löytää oikea kuvaustapa kuhunkin projektiin. Hänen työskentelytapansa henkivät syvää ennakkoluulottomuutta. Tästä esimerkkinä hän ratkaisi Kruunupäissä erään tietyn ongelman omapäisellä tavalla. Elokuvassa on kohtaus, missä Guinnessin kaikki 8 hahmoa esiintyvät kuvassa samaan aikaan. Epäluottamuksesta filmilaboratorion rajoituksiin, Slocombe kuvasi jakson vanhanaikaisesti kaksoisvalotuksella niin, että filmi kelattiin aina takaisin alkuun jokaisen "guinnessin" jälkeen. Otoksen purkittaminen vei kolme ja puoli päivää.

The Guardian luonnehti Douglas Slocombea saarivaltakunnan johtavaksi elokuvaajaksi.

Oscar-viikko (2/7): 10 Oscar-voittajaa, joista et ole kuullut

*EDIT 24.2.16


*Pitkin 2010-lukua AMPASia kohtaan on esitetty kritiikkiä, ja monet äänet ovat toivoneet muutosta akatemian jäsenistörakenteeseen. Valitettavasti tätä muutosta ei saada aikaan ihan lyhyellä aikavälillä, sillä akatemian jäsenyys on elinikäinen, mikä johtaa väistämättä jäsenistön ikääntymiseen edelleen. Hieman omituiselta tuntuu sekin, että äänestysjäsenenä pysyy, vaikka olisi syystä tai toisesta jättänyt elokuva-alan jo vuosikymmeniä sitten. AMPASin jäseniin lukeutuu muiden muassa nunna. Kuukausi sitten akatemia tekikin yhden historiansa isoimmista progressiivisista liikkeistä ja muutti elinikäisen äänestysoikeuden kymmenvuotiseksi.

Joka tapauksessa, Oscar pysyy kaikkien elokuva-ammattilaisten himoituimpana kunnianosoituksena. Mutta vanha orwellilainen totuus siitä, että "kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat muita tasa-arvoisempia", pätee Oscareihinkin. Supertähdet muistetaan Oscar-voitoistaan, kun kohdevalojen ulkopuolella puurtavat jäävät suuren hetkensäkin jälkeen tuntemattomiksi.

Tässä on esittelyssä "kymmenen lista" Oscar-voittajista, joista et ole kuullutkaan, johtuen joko heidän ammatinvalinnastaan tai katoamisesta ajan pölyyn.

Joseph Schildkraut


Itävalta on ollut hienosti esillä Oscareissa 2000-luvulla johtuen Christoph Waltzista ja Michael Hanekesta, mutta maalla onkin jo perinteitä. Wieniläinen, vuonna 1896 syntynyt Joseph Schildkraut loi Yhdysvalloissa niin varteenotettavan uran, että vuonna 1960 hän sai oman tähtensä Walk of Famelle. Valkokankaalla uran huippuhetki osui vuodelle 1938, jolloin hän vastaanotti parhaan miessivuosan palkinnon elokuvasta Emile Zolan elämä (The Life of Emile Zola, -37). Saksalaisohjaaja William Dieterlen ohjauksessa Zolaa esitti Paul Muni, myös unkari-itävaltalaista syntyperää, vaikkakin nykyisen Ukrainan puolelta. Schildkraut esitti Zolan kuuluisasti puolustamaa kapteeni Dreyfusia. Vuonna -59 Schildkraut esitti Anne Frankin isää George Stevensin maineikkaassa elokuvassa.

Joe Letteri


Puhuu paljon, että syöttämällä "joe letteri" IMDb:n hakupalkkiin, ei hakukone ehdota ketään sillä nimellä. Ja kuitenkin, Joe Letteri on voittanut 4 Oscaria. Vuonna 1957 syntynyt pennsylvanialainen on erikoistehosteammattilaisten korkeinta eliittiä. Elokuvat, joiden visuaalisista tehosteista Letteri on palkittu, ovat Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2003), Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2004), King Kong (2006) ja James Cameronin Avatar (2010). Näiden lisäksi hän on ollut viidesti ehdolla, ja hänelle on myönnetty ns. tekninen Oscar liittyen ihon renderoimisessa otettuihin edistysaskeleisiin. Letteri on työskennellyt uransa menestykseimmän ajan kuuluisalla WETA Digital -studiolla, missä häntä tällä hetkellä työllistävät muun muassa Avatarin jatko-osat.

*Resul Pookutty


Joka kuudes ihminen Maapallolla on intialainen. Vaikka Intia on Bollywoodin ansiosta maailman tuotteliain elokuvatehdas, vain kolme intialaista on voittanut suorituksestaan Oscar-palkinnon. Jos Satyajit Rayn kunnia-Oscaria ei lasketa, ovat Bhanu Athaiya (Richard Attenborough'n Gandhin puvustus, 1982), säveltäjä A. R. Rahman (kaksinkertainen voittaja Danny Boylen Slummien miljonääristä 2009) ja vuonna 1971 lähellä Keralaa syntynyt Resul Pookutty jättivaltion ainoat Oscar-voittajat: Pookuttyn palkinto tuli Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire, 2008) äänimiksauksesta. Edes kutsu AMPASin jäseneksi ei kuitenkaan saanut Pookuttya jättämään kotimaataan, missä hän on jatkanut äänisuunnittelun parissa maansa arvostetuimpana alan ammattilaisena.

Marie Dressler


Vuonna 1868 syntyneen kanadalaisen Marie Dresslerin ensimmäinen valkokangasrooli oli itsensä Charlie Chaplinin vastanäyttelijänä legendan ensimmäisessä koko illan elokuvassa Charlie Chaplin lemmenhuumassa ja kultakuumeessa (Tillie's Punctured Romance, 1914, ohj. Mack Sennett). Dressler saavutti menestystä komediennena etenkin vaudevillessa. Muutamien vaikeiden vuosien jälkeen hän teki paluun elokuviin, missä äänen löytyminen valkokankaalle nosti kuusikymppisen veteraanin yllättäen USA:n suosituimpien näyttelijöiden joukkoon. Dressleristä tuli historian kolmas naispääosa-Oscarin voittaja Satamakahvilan salaisuudesta (Min and Bill, 1931, ohj. George Hill). Seuraavana vuonna tuli vielä ehdokkuus Emmasta (ohj. Clarence Brown). Dressler kuoli uransa huipulla 1934, 65-vuotiaana.

Ray Heindorf


Newyorkilainen muusikko Ray Heindorf syntyi vuonna 1908. Hän on ensimmäinen perättäisinä vuosina parhaasta musiikista Oscar-laakeroitu. Palkinnot tulivat Michael Curtiz -elokuvista Yankee Doodle Dandy (1942) ja Revyyparaati (This is the Army, -43). 60-luvulla Heindorfin pystisaalis laajeni trioksi musikaalista Musiikkimies (The Music Man, -62, Ohj. Morton DaCosta). Voittojen lisäksi Heindorf oli ehdolla 15 kertaa. Siltikään vuonna -80 kuollut Heindorf ei ole pysynyt muistissa.

Sid Ramin


Ovatko nimet Dmitri Shostakovitsh ja Duke Ellington tuttuja? He eivät koskaan voittaneet Oscaria, sillä molemmat hävisivät vuonna 1961 neljän hengen tiimille, joka palkittiin megahitti West Side Storyn musiikkisovituksesta. Bostonilainen Sid Ramin oli yksi pystin kotiinsa vieneistä. 97-vuotias Ramin ei ole elokuvan puolella paljon muuta sitten tehnytkään; hän loi uraa lähinnä televisiossa. Kuuluisin Raminin sävellys on ikivihreä Music to Watch Girls By.

Shelley Levinson

AMPAS on jakanut Oscareita lyhytelokuville vuodesta -36. Vuosien varrella (tämänkin) kategorian nimet ja jakoperusteet ovat vaihdelleet. Nykyään Oscarit jaetaan parhaalle lyhytanimaatiolle, -dokumentille sekä -näytelmäelokuvalle. Kanadalainen Shelley Levinson voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin yhdessä Paul Kempin kanssa esikoisohjauksestaan Violet vuonna -81. 80-luvulla hän ohjasi vain muutaman tv-sarjajakson, minkä jälkeen ilmeisesti vaihtoi alaa.

Ralph Dawson


Massachusettsilainen Ralph Dawson syntyi 1897 ja loi Hollywoodissa yhden alansa vaikuttavimmista urista: Dawson on ensimmäinen elokuvaleikkauksesta kolmesti palkittu. Saman verran pystejä on paljon kuuluisammilla Michael Kahnilla ja Thelma Schoonmakerilla. Lisäksi Dawson voitti Oscarinsa neljän vuoden sisällä: Kesäyön unelma (-35, ohj. William Dieterle ja Max Reinhardt), Anthony Adverse (-36, ohj. Mervyn LeRoy) ja Robin Hoodin seikkailut (-38, The Adventures of Robin Hood, ohj. Michael Curtiz). Neljäs ehdokkuus tuli vuonna -54 John Wayne -elokuvasta Paluuta ei ole (The High and the Mighty, ohj. William A. Wellman). Dawsonin muihin mainetöihin kuuluvat muiden muassa klassikot Ystäväni Harvey (Harvey, 1950, ohj. Henry Koster) ja Hondo (-53, ohj. John Farrow).

Zana Briski


Lontoolainen, vuonna -66 syntynyt Zana Briski on ohjannut yhden ainoan elokuvan. Born into Brothels: Calcutta's Red Light Kids valmistui vuonna 2004 yhdessä Ross Kaufmannin kanssa ja voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin. Kahden aiemman vuoden voittajat olivat Michael Moore ja Errol Morris, ja seuraavana vuonna palkittiin jättihitti Pingviinien marssi (Le march de l'empereur, ohj. Luc Jacquet). Born into Brothels päihitti kisassa mm. Morgan Spurlockin hitin Super Size Me ja voitti parikymmentä muuta palkintoa, mutta ei jäänyt samalla tavalla elämään elokuvan parnassolla. Pingviinit, poliitikot ja pikaruoka lienevät kivempia aiheita kuin intialaisten huorien lapset. Dokumenttikategoria kuuluu Oscareiden skandaalinkäryisimpiin. Steve Jamesin instant-klassikoksi noussut Hoop Dreams (1994) nostatti äläkän kategorian kyseenalaisista äänestyskäytännöistä, kun monien vuoden parhaaksi elokuvaksi ylipäätään kohottama magnum opus ei saanut edes ehdokkuutta; sen sijaan leikkaajien kilta huomasi elokuvan arvot ja nosti lähes ainutlaatuisesti dokumentille Hoop Dreamsin leikkauksestaan Oscar-ehdokkaaksi. Sellaista ei ole sittemmin sattunut. Tapaus Hoop Dreams sai AMPASin muuttamaan käytäntöjään. Hoop Dreamsin Metascore on tällä hetkellä 98/100.

Branko Lustig


Kroatialainen Branko Lustig syntyi Jugoslaviassa vuonna 1932. Toisen maailmansodan aikana juutalainen Lustig selviytyi kaksi vuotta Auschwitzin ja Bergen-Belsenin keskitysleireillä. Muiden muassa Lustigin isä ei selvinnyt. 50-luvulla Lustig lähti kotimaassaan elokuva-alalle tuottajana (ns. unit production manager). Vuonna 1982 Lustig oli Jugoslavian tuotantopään johtaja, kun maassa kuvattiin jaksoja Sofien valintaan (Sophie's Choice, ohj. Alan J. Pakula). Vuonna 1993 hän teki samaa työtä Schindlerin listaan, mistä hänet palkittiin Oscarilla tuottajan ominaisuudessa. Lustigista tuli 68-vuotiaana kaksinkertainen Oscar-voittaja Gladiaattorin (2000) tuottajana. Steven Spielbergin lisäksi Lustigin parhaisiin ystäviin kuuluu Ridley Scott, jolle hän on ollut tuottamassa viittä elokuvaa, viimeksi American Gangsteria (2007). Branko Lustig on Zagrebin Juutalaisen elokuvan festivaalin kunniapresidentti.

Oscar-viikko (1/7): Yhdysvaltain elokuva-akatemia - merkitys ja vaikutukset

ESITTELY

Yhdysvaltain elokuva-akatemian (Academy of Motion Picture Arts and Sciences - AMPAS) isä on studiojättiläinen Louis B. Mayer, Metro-Goldwyn-Mayer-studion perustaja ja yksi koko elokuvahistoriaan eniten vaikuttaneista ihmisistä. Mayer oli Valko-Venäjän Minskissä 1884 syntynyt juutalaissiirtolainen, joka vietti lapsuutensa Kanadassa. Monien Amerikassa taloudellisesti menestyneiden eurooppalaisimigranttien tapaan Mayer oli perikonservatiivi, "jyrä" ja "patruuna". MGM:n hän perusti vuonna 1924. Kolme vuotta myöhemmin AMPAS sai alkunsa Mayerin kotona pidetyillä illallisilla, missä Mayer alunperin esitti perustettavaksi organisaation, joka toimisi työkaluna elokuvatyöläisten riidoissa ammattiyhdistykset kuvioista pois lakaisten. Nopeasti tärkeämmäksi tavoitteeksi nousivat kuitenkin tarve muodostaa Hollywoodia yhteen sitova taustajärjestö sekä luoda elokuva-alalle Nobel-palkintoja vastaava palkintoinstituutio - Oscarit ovat maailman vanhin elokuvapalkinto. AMPAS perustettiin toukokuussa 1927, ensimmäisenä puheenjohtajanaan ajan suurin filmitähti Douglas Fairbanks.

AMPAS julkaisee kirjallisuutta, seuraa tarkasti elokuva-alan teknistä kehitystä, antaa apurahoja ja jakaa elokuvaopiskelijoille kannustuspalkintoja, mutta ennen kaikkea se jakaa Oscareita.

Ensimmäinen Oscar-gaala pidettiin toukokuussa 1929. Tuolloin ehdolla oli vuosina 1927 ja 1928 ensi-iltansa saaneita teoksia. Tilaisuus oli verraten epämuodollinen eliitin illallinen siinä mielessä, että voittajat oli ilmoitettu jo kolme kuukautta aikaisemmin, ja koko tilaisuus oli pikemminkin juhlaillallinen: palkintojenjakoseremonia kesti osapuilleen vartin. Jo seuraavana vuonna voittajat pidettiin salassa ja Oscarit nousivat isoksi uutiseksi.

Ensimmäisessä gaalassa palkittiin elokuvantekijöitä 12 kategoriassa; tänä vuonna kategorioita on 24. Vuonna -29 annettiin muun muassa palkinnot vuoden parhaasta elokuvasta kahdessa eri sarjassa, ja myös ohjaajat palkittiin sekä draama- että komediapuolelta, hieman nykyisten Kultaisten maapallojen tapaan. Vuosien varrella palkintosarjoja on siis tullut lisää. Esimerkiksi sivuosanäyttelijät ovat saaneet tunnustusta vuodesta 1936 lähtien (ts. v:n -37 gaalasta). Gaala on televisioitu vuodesta -53 lähtien. Maailmanlaajuisesti Oscarit on televisioitu vuodesta -69, mistä lähtien ne viimeistään ovat pyyhkineet pöytää kaikilla muilla palkintogaaloilla.

Historian aikana AMPASin jäsenmäärä on noussut 230:sta hieman alle 6 000:een. Jäsenet kuuluvat akatemian sisällä eri kiltoihin, kuten esimerkiksi ohjaajien kiltaan. Oscareiden äänestysprosessi on kaksivaiheinen ja hieman omituinen, mutta nyrkkisääntönä on, että ensimmäisessä vaiheessa useimmat jäsenet äänestävät ehdokasta omasta killastaan: käsikirjoittajat äänestävät parasta käsikirjoitusta, mutta eivät näyttelijöitä. Kaikki saavat antaa äänensä vuoden parhaalle elokuvalle. Kun viralliset ehdokkaat (yleensä viisi eniten ääniä saanutta) on julkistettu, saavat AMPASin jäsenet antaa äänensä melkein kaikissa sarjoissa.

Elokuvien kelpoisuutta on rajoitettu eräin säännöin. Tärkein näistä on, että elokuvan on täytynyt pyöriä kalenterivuoden sisällä vähintään seitsemän päivän ajan elokuvateatterissa Los Angelesin alueella. Tuottajien täytyy myös itse huolehtia määrätyllä kaavakkeella tiedotuksesta AMPASin suuntaan. Erikoisempiin sääntöihin kuuluu, että pitkän elokuvan minimipituudeksi on määritelty 40 minuuttia. Alle tunnin mittainen elokuva ei tiettävästi ole koskaan ollut ehdolla parhaasta elokuvasta. Lyhytelokuvasarjat ovat asia erikseen.

MERKITYS JA VAIKUTUSVALTA

Oscar on maailman parhaiten brändätty palkinto (ehkä Nobel pois lukien). Jotkin festivaalipalkinnot, etunenässä Cannes ja Berliini, aikaisemmin myös Venetsia, ovat asianharrastajien keskuudessa arvostetumpia, mutta massaviihteen yleisö ei yleensä ottaen ole niin vihkiytynyt asiaan, että sitä kiinnostaisi seurata festivaalimenestystä. Kaikki tuntevat Oscarit, ja vain Oscarit tuntevat kaikki. Instituutiona Oscareilla on merkittävä sija elokuvien taloudellisessa menestyksessä: usein jo pelkät huhut siitä, että jokin teos on "Oscar-kaliiberia" ohjaa yleisön valintoja. Sen sijaan yleisen mielipiteen muokkaajana sen suhteen, mikä on laadukasta elokuvaa, Oscar on ehdoton ykkönen. Mitä elokuvapalkintoihin tulee, käytännössä vain Oscar-voitot muistetaan vielä vuosien jälkeen. Oscar-gaalalla on joka vuosi miljardiyleisö. Tämä antaa Oscar-palkinnolle vertaansa vailla olevaa valtaa. Ongelmat syntyvät siitä, että tuo valta perustuu vääriin lähtökohtiin.

Pohjimmiltaan Oscareiden pitäisi olla yhdysvaltalainen elokuvapalkinto siinä missä Jussit (maailman toiseksi vanhin kansallinen elokuvapalkinto) ovat suomalainen. Mutta akatemian yllä mainitut säännöt mahdollistavat myös ulkomaalaisten ja ei-englanninkielisten elokuvien ehdolle asettamisen - mutta voimakkaasti marginalisoidussa määrin, koska näillä elokuvilla ei kertakaikkiaan ole mahdollisuuksia saada samanlaista näkyvyyttä kuin amerikkalaiselokuvilla. Kollektiiviseen tajuntaan on syntynyt käsitys siitä, että parhaan elokuvan Oscar-voittaja on virallinen Vuoden Paras Elokuva, kun tosiasia on, että Oscar-palkinnoista päättää ylivoimaisella enemmistöllä yhdysvaltalainen ammattilaiskollektiivi. Silloin tällöin englantia puhuvan maailman ulkopuolelta tulee yllättäjiä; mutta tässäpä leffavisakysymys: kuinka monta ei-amerikkalaista tai ei-englantilaista elokuvaa on voittanut parhaan elokuvan Oscarin?

Yksi.

Tuo yksinäinen on ranskalainen The Artist (2011), mykkäelokuva. Tilanne ei ole yhtään sen tasapainoisempi näyttelijöiden kohdalla: näyttelijät, jotka ovat voittaneet Oscarin muulla kuin englanninkielellä kirjoitetusta roolista voi laskea liki 90:n vuoden jälkeen yhden käden sormilla. Kaksi sattuvaa esimerkkiä siitä, miten anglosaksinen "koneisto" toimii:

Vuonna 1974 Vittorio Gassman voitti näyttelijäpalkinnon Cannesissa sekä tukun muita pystejä Dino Risin ohjauksesta Naisen tuoksu (Profumo di donna), mutta ei elokuvan hyvästä kansainvälisestä menestyksestä huolimatta saanut Oscar-ehdokkuutta. Sen sijaan, kun leffa tehtiin 18 vuotta uusiksi Hollywoodin toimesta, Al Pacino voitti välittömästi himoitun pystin (eivätkä monet edes tiedä, että leffa on remake);

Ruotsalainen Noomi Rapace teki ilmiömäistä työtä Lisbeth Salanderina vuonna 2009 ilmestyneessä hittitrilogiassa, mutta ei saanut ansaitsemaansa tunnustusta siitäkään huolimatta, että trilogian avausosa tuotti Yhdysvalloissakin yli 10 miljoonaa dollaria; kun Hollywood toteutti lähes yksi yhteen toisinnon Miehet jotka vihaavat naisia -filmatisoinnista samoilla paikoilla Ruotsissa kuvattuna, mutta englanniksi ja amerikkalais-englantilaisilla tähdillä, Rooney Mara sai Salanderina Oscar-ehdokkuuden, vaikka hänen tulkintansa kalpenee selvästi vertailussa.

Vastaavista esimerkeistä saisi kirjaimellisesti koottua...kirjan. Ja yksin sen pitäisi käydä merkistä Oscar-palkinnon inflaatiosta. Se ei koko historiansa aikana ole kyennyt muuttumaan aikojen myötä havaitsemaan elokuvan kehittyneen jo aikaa sitten joka puolella maailmaa kukkaan puhjenneeksi taidemuodoksi, vaan on edelleen henkisesti jämähtänyt studioaikaan ja sen tähtijärjestelmä- ja palvontaperinteeseen.

Mutta vaikka Oscarit olisivatkin pelkkä näyttävä amerikkalaiselokuvien juhlagaala, mikä sillä olisi täysi oikeus olla, ei sen rimaa ole pidetty järin korkealla, varsinkaan viime vuosina. Miellyttämisen halu ja helpostinieltävyys ovat olleet johtotähtinä jo pitkään. Mitä mieltä sitten onkin esimerkiksi sellaisista elokuvista kuin Gladiaattori, Kaunis mieli, Chicago, Kuninkaan paluu/puhe, ei niistä käy synnyttäminen kovinkaan pitkää keskustelua, mitä tulee kunnianhimoisuuteen, omaperäisyyteen tai innovaatioihin. Miksi nämä elokuvat, joiden ehdolle asettamisen yleisösuosikkeina voi ymmärtää, on valittu "parhaiksi" ennen selvästi persoonallisempia, voimakkaampia töitä?

Vastausta voi etsiä moniaalta, mutta eräät tilastot ovat paljon puhuvia. Niiden valossa nimittäin Oscarit ovat varsinainen poikien klubi: 77 % AMPASin jäsenistä on miehiä. 94 % jäsenistä on valkoihoisia. Jäsenten keski-ikä on 62-63-vuotta. Alle viisikymppisiä jäsenistä on vaivaiset 14 %. Tämä on se porukka, joka Oscareista päättää enkä lähde sen pidemmälle analysoimaan sitä, vaan jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä. Lisään ainoastaan sen huomautuksen, että suurimmalla osalla jäsenistöstä on vakiintunutta taloudellista ja arvovaltaa - ja he tuntevat toisensa. Kuinka paljon helpompi on äänestää vanhaa kaveria kuin jotakuta tuntematonta?

Oscarit vääristävät tehokkaasti kuvaa siitä, mitä elokuvassa juuri nyt tapahtuu. Järjestelmä ei suosi uutta, nuorta ja riippumatonta. Paraatiesimerkkinä tästä nostettakoon esiin John Williams. Maailman kuuluisin elokuvasäveltäjä on ollut ehdolla jo liki viisikymmentä kertaa. Siinä ei ole mitään mieltä. AMPASissa on päivänselvästi tietty kalkkeutunut klikki, joka äänestää Williamsia vanhasta tottumuksesta, koska hän on John Williams. Ja vaikka säveltäjälegenda on pysynyt taitavana, on hän jo aikaa sitten jäänyt paljon luovempien nuorempiensa kelkasta. Mutta niin vain hän vei jonkun tilaisuuttaan odottavan kohdevalon Lincolnillakin, missä musiikkia ylipäätään kuultiin hyvin vähän. Ja tänä vuonna hän on taas ehdolla - Star Wars: The Force Awakensistä, mikä on turhauttavaa, koska se perustuu niin vahvasti vanhojen kaikille tuttujen melodioiden uudelleen sovittamiselle. Missä on Disasterpeacen ehdokkuus?

Yllä mainitun esimerkin mukaisesti Oscareissa pyörivät vuosi vuoden jälkeen samat naamat, mikä edelleen antaa liian vähän tilaa uusille kyvyille. Joiden edestä vanhat starat vievät sitten mehukkaimmat roolit ja muut tehtävät.

Mutta mekaaninen ihailun ja palvonnan koneisto jauhaa kuin Nälkäpelissä ikään. Ja niinpä valtaosa valtavirtaelokuvasta kierrättää ideoita ja rakenteita, mitkä keksittiin 120 vuotta sitten. Tämän konservatiivisuuden ylin ystävä ja puolesta puhuja on nimeltään Oscar.

88. Oscar-gaala järjestetään tulevana maanantain vastaisena yönä.

Huom: ensi keskiviikkona Ravintola Artturissa Monroen Oscar-leffavisa hieman uudenlaisella formaatilla. Tervetuloa paikalle! (Vihje: kaikki vastaukset visaan löytyvät tästä artikkelista, varsinkin kolmannen kappaleen neljännestä lauseesta sekä yhdeksännestä kappaleesta. Jep.)