Viva Erotica 2018: Apinanaisia ja seeprapeippoja

Viva Erotica 25.-29.4.
Marco Ferrerin Apinanainen (La donna scimmia)
Lizzie Bordenin Ilotytöt (Working Girls)
Mark L. Lesterin Truck Stop Women
Luise Donschenin Casanova-geeni (Casanovagen)

Sodankylän elokuvajuhlien tekijöiltä saapuu Etelä-Suomeen pieni eroottinen seikkailu nimeltä Viva Erotica - eroottisen elokuvan festivaali jo vuodesta 2015. Kevääseen, totta kai, sijoitettu tapahtuma kotiutuu mukavasti kuin peippo Helsingin Unioninkadun WHS Union -teatteriin, josta kuin huomaamatta on viime vuosien aikana sukeutunut yksi Suomen TOP 3 -elokuvakeitaista. Ulkonainen vaatimattomuus kätkee sisäänsä sylikaupalla kotoista tunnelmaa ja usein sanattomaksi jättävän kunnianhimoisen ohjelmiston - ja WHS:ssä esitetään paljon muutakin kuin elokuvaa. Atmosfääri näillä hyvin järjestetyillä festivaaleilla leijuu lattiasta kattoon leppeänä ja innostuneena. Neljä elokuvaa lienee turhan suppea panostus jääden kauaksi esimerkiksi päävieras Valentina Nappin festaroinnista; italialainen hardcore-tähti katsoi ilmeisesti lähes kaiken ennen poistumistaan sunnuntaina, osoittaen oikeata cinefiili-henkeä.

Valentina Nappia käsittelevä uunituore dokumentti jäi näkemättä. Sen sijaan dokkarikiintiön sai täyttää saksalaisen Luise Donschenin vielä tuoreempi Casanova-geeni, reilun tunnin mittainen työ, josta halusin tosi paljon pitää. Tosi hienosti tarkoin rajatuin otoksin kuvattu teos otti inspiraationsa Casanovasta ja viettelyn tarpeesta, lähtökohtanaan seeprapeippojen uskottomat, polyamoriset elämäntavat. Ihanasti kielen päällä rullaavalla nimellä siunattu elokuva kuitenkin karkaa tekijänsä käsistä aivan äimistyttävällä tavalla. 90 %:lla materiaalista ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa. Kiehtovasta, kokeellisen elokuvan motiivien kanssa flirttailevasta seeprapeippojen soidinkuvauksesta siirrytään metsään, missä muutaman lapsen nähdään leikkivän. Myös nähdään jonkun seurakunnan kristillisiä menoja ja, myöhemmin, "pyhiinvaellus" läpi metsän.

Näiden kohtausten yhteys aiheeseen jäi itselleni täysin ilmaan, mikä herättää tutun kysymyksen: kumpi epäonnistui, ohjaaja vai katsoja? Jos ei muussa, ohjaaja epäonnistui ainakin ajatustensa kulun selittämisessä yleisölle.

Seeprapeippojen lisäksi asian ytimessä ollaan Casanovaa sekä lavalla että omassa elämässään esittävää John Malkovichia haastatellessa. Nämäkin kaksi jaksoa sijoittuvat kovin epävarmasti elokuvan ontuvaan rakenteeseen. Kömpelöiltä tuntuvat myös lavastetut kohtaukset nuorisobaarista omine menoineen. Hyvällä tahdolla voi vielä nähdä hypnotisoijan suggeroimana orgasmiin laukeavan naisen tähdellisyyden teemalle, mutta jo dominaa ja hänen asiakastaan kuvaava pitkä jakso kertoo jostakin muusta - mitä mm. Ulrich Seidl on jo kuvannut terävämmin. Kaiken kaikkiaan Casanova-geeni on uskomattoman turhauttava, teoreettinen amatöörityö, joka jättää tämän kysymyksen: onko "Casanova-geeni" niin tärkeä tutkimusaihe, että se oikeuttaa satojen seeprapeippojen vangitsemisen häkkilinnuiksi?


No, oli miten oli. Casanova-geenin täydellinen vastakohta löytynee Commandon ohjaajan varhaisteoksesta Truck Stop Women (1974). Ehtana drive in -eksploitaationa se sopisi nakutettuna Cinemadromeen. Väkivaltaa, kelteisillään kekkulointia ja ehtaa punaniskameininkiä nähdään hyvinkin yhden elokuvan tarpeiksi. Tapahtumien syy-seuraussuhteesta ei niin väliksi. Maailman parhaan elokuvaesittelijän, Olaf Möllerin, johdannossa viime syksynä Night Visions -yleisöön lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä Mark L. Lesteriä kutsuttiin "monumentaaliseksi paskiaiseksi". Lester, joka saa edelleen tehdä kertakäyttöisiä elokuviaan, on aina ollut surkea ohjaaja, mutta tällaisen elokuvan tarpeisiin vaaditaan tiettyä paskamaisuutta, että saadaan tarinan pösilöt roistot tuntumaan jotenkin samastuttavilta. Scopena kuvattu leffa näytti retrohyvältä ja osa näyttelijöistä on oikeasti hyviä. Päätähden osan saa kuvankaunis, vain 29-vuotiaana auto-onnettomuudessa menehtynyt Playboy-tyttö Claudia Jennings, mutta hän jää kyllä äitiään esittävän Lieux Dresslerin - varsinaisen päähahmon - katveeseen. Myös Dresslerin ympärillä pyörivät rekkakuskit ovat mainioita tyyppejä. Hurtilla meiningillä etenevään juttuun on saatu aikaiseksi shakespeariaaninen lopetus, jonka tyylirikkoisuus liikkuu The Roomin tasoilla. Rekkakuskiteemainen country-soundtrack on oma ilon aiheensa. "Hello, I'm a truck".

Festivaalin pääjuttu oli Cannesissa ja Berliinissä urallaan palkitun Marco Ferrerin harvoin nähty varhaisklassikko Apinanainen (1964). Erotiikkaa tästä löytyy vain ripaus ja huumoriakin olisi nähnyt enemmän, mutta seksistä tässäkin on kyse. Usein tabuaiheisiin tarttunut ironikko poimi tällä kertaa linssinsä eteen hypertrikoosista kärsivän naisen, jonka keho on kauttaaltaan paksun karva peitossa. Myöhemminhän samaa aihetta käsittelivät Michel Gondry ja Charlie Kaufman elokuvassa Human Nature - luonnon pikku oikkuja (2000).

Ehkä Ferreriä paremmin? Kuka ties, se on makuasia. Kummassakin ansionsa ja puutteensa. Apinanainen on viisaampi, Human Nature hauskempi.

Sisällöltään Apinanainen oli joka tapauksessa muutamaa vuotta aikaansa edellä. Apinanaisen ja tämän luostarista löytävän opportunistin suhteen kuvauksessa puhutaan suoraan seksielämästä, sillä se johtaa tässä tapauksessa dramaattisiin seurauksiin. Miehen ja naisen valtataistelu, itsemääräämisoikeus sekä oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun ulkonäöstä riippumatta saavat omaperäisen ja hätkähdyttävän valotuksen.

Ongelmaksi nousee elokuvakerronta. Pitkillä otoksilla kokeileva Ferreri ei saa aikaan tarinan lennokkuutta palvelevaa rytmiä, vaan juttu laahaa. Selkeästi kahteen osaan jaettu teos vaihtaakin strategiaa toisessa osassa paremmin tuloksin. Silti kuvaus on teknisesti tasapaksua peruskauraa - mutta varsinkin loppua kohti se haittaa yhä vähemmän, sillä niin hyviä Ugo Tognazzi ja varsinkin Annie Girardot ovat.

Apinanaisella on Möllerin mukaan kolme eri loppua levittäjästä riippuen. Viva Eroticassa nähty kyyninen lopetus herättää kysymään sen tarpeellisuutta. Mikä on arvo sinänsä.


Neljästä elokuvasta kirkkaasti parhaaksi voi helposti nimetä Lizzie Bordenin Ilotytöt (1986). Pieni ja taloudellinen indie-tuotanto seuraa yhden päivän ajan newyorkilaista bordellia keveästi, painokkaasti, hauskasti ja vakavasti. Apinanaisen lailla Ilotytötkin ilmestyi aikaansa edellä, ja sen älykäs feministisyys on vieläkin liian kova pala purtavaksi joillekin.

Mitä on huoraaminen ja kuka on huora? Eikö huora ole se, joka myy periaatteensa kapitaalille? Siinä tapauksessa oman ruumiinsa "vuokraaminen" seksiin omasta valinnastaan on jotain muuta, yksityisyrittämistä siinä missä mikä tahansa. Tällaisena aiheeseen perehtynyt Borden lähestyy seksityöläisyyttä. Ammattina kahvitaukoineen ja työvuoroineen, asiakaspalveluna, missä asiakkaista löytyy helmiä ja sikoja. Yhdelle paskaduuni muiden joukossa, toiselle ehkä elämänmittainen ura. Sukupuoleen katsomatta.

Vaikka Ilotytöt rajautuukin naisiin. Erityisen Ilotytöistä tekee se, että leffa ei missään vaiheessa kuivu teoreettiseksi analyysiksi. Näyttelijät ovat paljaissa rooleissaan täysin luontevia eikä homma karkaa eksploitaatioksi tai "maskuliiniseksi katseeksi", vaan realismi säilyy erittäin huolellisessa toteutuksessa. Varsinkin Louise Smith päähenkilönä, tyttöystävältään salassa työtään harjoittavana valokuvaajana, on erinomainen. Ensikertalaisen olisi suonut jatkaneen uraansa, mutta niin ei ollut määrä käydä. Fred Neumannin - "Fantasia-Fredin" - kanssa Smith ja Borden kehittävät huutavan hauskan jakson, joka toimisi lyhytelokuvanakin.

Jyrkkiä kannanottoja välttelevä Borden kertoo kaikesta huolimatta naisesta, joka tekee paskaduunia koska laskut täytyy maksaa. Elokuvasta kehittyykin vähitellen fuuga, missä seksityöläinen Smith saapuu päivän aikana hetki hetkeltä lähemmäksi päätöstä ottaa loparit. Monitulkintainen loppukuva tarjoaa katsojalle anteliaasti näkökulmia ja mietittävää elokuvan jälkeenkin.

Cinemadrome ei ole hiljainen paikka

John Krasinskin Hiljainen paikka (A Quiet Place)
Cinemadrome 16 (mm) -festivaali 13.-14.4.



Viikonlopun Cinemadrome-rykäisy vaikuttaa jälleen kerran ilon aiheelta kevätyössä. Varsinkin 4 lauantain 16 millimetrin elokuvaluotia jysähtänevät melko varmasti tasan silmien väliin. William Castlen (alk. William Schloss) tuotanto on kokonaisuudessaan pakkokatsottavaa, ja House on Haunted Hill (1959) kuuluu legendaarisimpiin. Tähtenä Vincent Price, innoitti Hitchcockia tekemään Psykon, ensi-iltakierroksella yleisön päiden yli lensi vaijerin varaan ripustettu luuranko... Mitä muuta voi yhdeltä leffalta vaatia? Sitä seuraa Vic Savagen sanattomaksi jättävä The Creeping Terror (1964), jota on jo vuosikymmenten ajan juhlittu yhtenä huonoimmista "elokuvista" ikinä. Lauantaina selviää, onko "kalkkunoiden" prototyyppi elokuva ollenkaan: varmoja todisteita minkäänlaisesta teatterikierroksesta ei ole löytynyt. Äänitys on tehty - huonosti - pitkästi kuvausten jälkeen ja monien mielestä juuri tästä löytyy huonoin/huvittavin elokuvahirviö konsanaan.

Lauantai-illan täydentävät epäilemättä kunniakkaasti Javier Aguirren Draculan suuri rakkaus (1973) ja Riccardo Schicchin italo-porno Carne Bollente (eli The Rise of the Roman Empress, 1987) pää- ja alapäätehtävissä Ilona "Cicciolina" Staller sekä John Holmes. Omat laukauksensa löytyvät tästäkin.

Mutta entä perjantai? Paperilla: ei hullummalta. Sam Firstenbergin Shō Kosugi -mättö Ninja III: The Domination tarjosi vuonna 1984 taatusti tiukan arvovaltavastuksen Amadeukselle, ja huippukuvaaja Jim Muron Street Trash (1987) on jo aikoja sitten kohonnut kultiarvostukseen. No, tunnelmaa varmasti riittää, mutta on aina arvoituksellista, miten näihin kasarijuttuihin sopii digisiirto. Usein originaalimateriaalin puuttuminen näkyy valkokankaalla.

Perjantain vetonaula on kuitenkin mainittuihin nähden teknisesti verraton uutuus, Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018). USA:n lippuluukuilla viikko sitten selvää jälkeä tehnyt jännäri on silkoisen miellyttävää, hyvin tehtyä viihdettä - ja sitä enemmän, mitä vähemmän sitä miettii.


Vaikka elokuvan kirkkaasti parhaan näyttelijätyön allekirjoittaa Emily Blunt, on Hiljainen paikka hänen aviomiehensä John Krasinskin elokuva. Krasinski on mielenkiintoinen tyyppi, joka kuuluu samaan älykköporukkaan kuin kaverinsa Matt Damon ja tämän kaveri Ben Affleck. Kaikki kolme kasvoivat USA:n itärannikolla, Massachusettsissa ja saivat hyvän koulutuksen. Kolmikosta nuorimpana Krasinski löysi läpimurtonsa television puolelta, Konttorin amerikkalaisversiosta. Vuonna 2012 hän kirjoitti Damonin kanssa fiksun Promised Landin, joka ei kuitenkaan saanut juurikaan katsojia. Ennen Hiljaista paikkaa Krasinski ohjasi kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä indietä, kunnes kolmas yritys räjäytti kasinon.

Hiljainen paikka, jossa Krasinski toimii ohjaajan tehtävien lisäksi yhtenä käsikirjoittajana sekä miespääosassa, on kaikin puolin taiten tehty. Varsinkin kuvaus (tanskalainen Charlotte Bruus Christensen) miellyttää silmää, mutta leikkauksessakin on älliä. Melkein missään muussa ei sitten olekaan.

Nauttiakseen Hiljaisesta paikasta pitää rentoutua ja antautua virralle. Tämä on yhtä paljon hyvin tehtyä viihdettä kuin hyvin tehty huijaus. Lähtökohtana käytetään lupaavaa ideaa salaperäisistä olennoista, jotka metsästävät äänen perusteella. Käsittämättömän epäloogisia loppukäänteitä seuratessa kannattaa - tai ei kannata - pitää mielessä, että hirviöt esitellään niin tuhoutumattomina, että jopa New York on halvaantunut. Mutta Krasinskin perhe asuu kauempana, idyllisellä maatilalla, huolellisesti välttäen minkäänlaista meteliä. Kommunikointi hoidetaan viittomakielellä tai kuiskaten.

Ajatus maailmasta, missä äänet ja puhe ovat kiellettyjä, on monelta taholta kiehtova ja symbolinen. Eikö esimerkiksi poliittisesti käydä paraikaa kamppailua turvat tukkimaan haluavien valtaapitävien ja sosiaalisen median sananvapausaktiivien välillä? Maailmassa, jossa on enemmän puhetta ja tyhjää puhetta kuin koskaan. Mitä jos tämä kaikki riistetään yhtäkkiä pois? Krasinskin kuvitteellinen perhe ei uskaltaudu kauas omalta pihapiiriltään ja pystyy pitämään yhteyttä naapureihin vain tulimerkein. On äkkiä kuin mitään modernisaatiota ei olisi koskaan ollutkaan.

Tästä ajatuksesta olisi siten ollut otettavissa irti paljon enemmänkin kuin se melodramaattinen perhekeskeinen paisuttelu, minkä Krasinski tarjoilee. Hiljaisen paikan sosiologinen kuvio on ällistyttävän vanhanaikainen ja yllättävä tullakseen Krasinskin taustan omaavalta. Elokuvan pintatason alta paljastuu koti, uskonto, isänmaa -henkeä huokuva kertomus valkoisesta, kristitystä perheestä; elokuvan ristiriitaisin juonenkäänne liittyy siihen, että perheen äiti on puolitoista vuotta kestäneen kriisin aikana pantu paksuksi. Tästä irtoaa kyllä tehokkaita kauhujaksoja - miten pirussa synnyttää ääntä päästämättä? - mutta mitään mieltä kirkuvan vauvan hankkimisessa jo kaksilapsiseen perheeseen näissä olosuhteissa ei ole. Hävisivätkö modernisaation myötä ehkäisy ja aborttikin?

Tämä ristiriita herättää uneliaat aivot pohtimaan muutakin, minkä yli elokuvassa hypätään. Elokuva alkaa "päivästä 89". Mutta miten tämä perhe on oppinut elämään äänettömästi hirviöiden keskellä? Miten hirviöt eivät ole tappaneet näitä ihmisiä ennen kuin he ovat tajunneet, mikä niitä houkuttaa? Kuinka ihmiset valvovat, ettei kukaan kuorsaa, puhu unissaan - tai unissakävele?

Isoin ironia Hiljaisesta paikasta irtoaa siitä, että tässä hiljaisuutta käsittelevässä elokuvassa on pauhaava score. Jos tämä elokuva viihdyttääkin, voi huvikseen miettiä, miten hyytäviä muutamat kohtaukset olisivat olleet ilman taustamusiikkia.

Tämä elokuva olisi pitänyt tehdä suomalaisessa risumetsässä, päähenkilöinä joukko luonnostaan vaitonaisia ja jäyhiä äijiä ja emäntiä. Pirullisen hiljaista elämää (ilman musiikkia), missä mykkäkoulun spesialistit pääsisivät loistamaan selviytyjien selviytyjinä. Silloin mukaan olisi tullut vähän huumoriakin, mikä amerikkalaisleffasta puuttuu kaiken tunteellisuuden alta lähes täysin. Eikä meikäläisiltä olisi kestänyt yhtä kauan hoksata, mikä näihin hirviöihin tepsii.

22 päivää, jotka muuttivat Tamperetta

Tapio Kalliomäen Tie Tampereelle 1918

Talvella 1918 Tampereen ilmasto oli saastunut ja sakeanaan murhaa. Vasta itsenäistyneen Suomen kurjistunut työväestö oli noussut ja kiihotettu aseelliseen kapinaan herraeliittiä vastaan, lyöty ja saarrettu viimeiseen vastarintaan Tampereen harjuille. Huhtikuun 6:ntena viimeisetkin Pispalan mäille linnoittautuneet laskivat aseensa maahan ja kätensä ylös. Tampereesta oli taisteltu vain 22 päivää - lähes sadan kaatuneen päivätahtia.

Sata vuotta myöhemmin huhtikuun kuudes koittaa kuin arasti aivan pian koittavan kevään lupausta kantaen ja tuoden korissaan Tampereen taistelua käsittelevän dokumenttielokuvan. Ajat ovat aivan toiset kuin vuosisata sitten eikä yli nelinkertaiseksi paisunutta "Suomen parasta kaupunkia" voisi tunnistaa veriseksi sotatantereeksi.

Tapio Kalliomäen ohjaama Tie Tampereelle 1918 on vakava historiikki, professori Heikki Ylikankaan Tieto-Finlandia-palkitun kirjan muunnos elokuvamuotoon. Siinä Kalliomäki käy seikkaperäisesti läpi sisällissodan ne vaiheet, jotka johtivat katkeraan sotimiseen kotikaupungissamme.

Kunnianhimoinen ja tasapainoinen dokumentti osoittaa, mitä sinnikkyydellä - ja ammattitaidolla - voi saada aikaan: täysin salonkikelpoisen elokuvan pikkurahalla ilman kymmenien tuhansien tukirahoja. Ei sillä, etteivätkö tuet olisi Kalliomäelle kelvanneet ja olisi lopputulokselle hyväksi olleet, mutta nyt Kalliomäen elokuva syntyi pitkälti talkoohengellä, varsinkin TAMKin opiskelijoiden tukemana. "Findie-dokkari" raivaa tietään Tampereen lisäksi muutamiin muihinkin kaupunkeihin.

Keskustelijoita elokuva kiinnostanee eniten tulkintana verisen sisällissodan syistä, tapahtumista ja seurauksista: Kalliomäki rakentaa seistäkseen tosiasioista materiaalinsa ottavan puhujankorokkeen ja tavoittelee niin neutraalia sävyä kuin aihe huomioon ottaen mahdollista. Historianluentona Tie Tampereelle 1918 lyökin laudalta jonkun sedän puhumassa partaansa auditoriossa, mutta mitä muuta se on?

Tie Tampereelle 1918 kun on tehty elokuvaksi eikä powerpoint-esitykseksi Suomen historian alkeiskurssille. Ylöspanoltaan varsinkin resursseihinsa nähden siisti työ miellyttää kerrontansa selkeässä kronologisuudessa. Mutta se kestää kaksi tuntia juurikaan muuttelematta strategiaansa. Siinä riittää aikaa mutustella pähkinöiden lisäksi sitä, mitä Tie Tampereelle 1918 ei ole.

Elokuva tekee selväksi, ettei Tampereen valtaus ollut Mannerheimin hienoimpia suorituksia

Kalliomäen ilmaisukeinojen paletti paljastuu rajalliseksi. Merkittävältä valtaosaltaan elokuva sanoo sanottavansa kertoja Ahti Jokisen suulla, valkokankaalla välkkyen kontrapunktiseksi tarkoitettuja otoksia nyky-Tampereesta ryyditettynä arkistokuvilla. Arkistohaastatteluja kuullaan kahden tunnin aikana noin kolme. Vaikka Kalliomäki on pätevä kuvaaja ja Jokinen karismaattinen lukija, venyy elokuva liian pitkäksi nojatakseen lähinnä näihin kahteen tukipuuhun edes tapahtumapaikkoja pätevästi esittelevää historioitsija Tuomas Hoppua unohtamatta. Todella valitettavaksi ratkaisuksi osoittautuu Jokisen käyttäminen myös aikalaistodistaja Viljo Kajavan proosarunojen tulkitsijana. Vähän sama kuin jos yksi laulaja esittäisi sekä oopperan altto- että sopraano-osat.

Heikki Ylikankaan alkuteos pohjautui laajalti haastatteluihin ja arkistoituihin kirjeisiin sekä asiakirjoihin. Kalliomäen elokuvasta puuttuu moniäänisyyden tuoma ilmeikkyys ja inhimillisyys. Turvallisesti voi väittää, että tavallisen väen aikalaiskirjeet olisivat tuoneet elokuvaan lämpimämmän tunnelman. Koska leikkaus lähtee tapahtumista eikä ihmisistä, puuttuu elokuvasta myös draaman tuntu. Yksikään elokuvassa esitellyistä sotilaista ei tule tutuksi. Sodan alkuun sijoittuvan, sen jatkon kannalta ratkaisevan Suinulan verilöylyn kuvauksessa päästään lähimmäksi inhimillisen tragedian tuntoja, mutta tämä linja ei saa koskaan kunnon jatkoa. Mitään ei elävöitetä eikä tuoda tähän päivään, vaikka yritys jostain merkillisen verettömän pinnan alta kajastaakin.



Tämä kaikki on kyllä ihan tyydyttävää sinällään, mutta kovin tasalaatuista, vaikka kaikki osaavasti tehty onkin. Siksi silmää ilahduttavat ja yllättävät varsinkin komeat lennokkikameraotokset (operoijana työryhmän sankareihin kuuluva Henri Kilpinen) sekä muutamat kauniisti käytetyt, sävytetyt arkisto-otokset. Nämä hetket tuovat kokonaisuuteen happea. Musiikkia olisi kuunnellut enemmänkin. Äänisuunnitteluun on muutenkin panostettu.

Tie Tampereelle 1918 on osaava ja hallittu historianselostus, mutta se ei malta karsia tarpeeksi pysyäkseen iskevänä. Siksi suuret kuviot tahtovat hukkua yksityiskohtien alle. Elokuva alkaa siitä, miksi työväestö koki niin suurta turhautumista oloihinsa ja asemaansa, että piti ruveta naapuria lahtaamaan. Jää auki, mikä kapinaliikkeen lopullinen unelma oli. Mihin suuntaan haluttiin lähteä voiton ja koston jälkeen? Se, mikä paratiisi kaikella verenvuodatuksella haluttiin lunastaa jää elokuvan jälkeen keskusteltavaksi.

Siksikin tämän perään oivaksi jatkoksi sopii "punaisten" kohtaloa ja Suomen 1920-lukua valottava Ville Suhosen Ompelijatar.

Lennä, lennä leppäkerttu

Greta Gerwigin Lady Bird

Esikoistyö, josta ei tee mieli etsiä kummempaa kritisoitavaa. Omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä draamakomedia voimakastahtoisesta lukiolaisesta ja hänen yhtä voimakastahtoisesta äidistään; kuvaus heidän köyhästä, mutta turvallista elämää viettävästä perheestään Kalifornian Sacramentossa. Christine etsii itseään niin kiihkeästi, että torjuu ristimänimensäkin ja antaa itselleen uuden - ehkä tietämättään - demokraattipresidentti Lyndon B. Johnsonin rautarouvan mukaan.


Esikoiseksi varmaotteisesti ohjatun Lady Birdin parissa viettää mukavan puolitoistatuntisen, vaikka sitten kehityskertomus moneen kertaan nähty onkin. Gerwigin oma ääni erottuu kuitenkin selkeänä ja kirkkaana lukuisten kaltaistensa joukossa. Elämäntilanteet tuntuvat omakohtaisesti koetuilta, ja näyttelijät tekevät läpeensä uskottavaa työtä. 23-vuotiaana Saoirse Ronan on paitsi historian nuorin kolminkertainen Oscar-ehdokas näyttelijänä, myös liian vanha Christinen rooliin (varsinkin, kun hän esitti jo parin vuoden takaisessa Brooklynissä vanhempaa hahmoa). Mutta loistava näyttelijä on loistava näyttelijä. Ronanin vastapelurina Laurie Metcalf on aivan verraton ja olisi ansainnut Oscarin siinä missä Willem Dafoekin. Jos siis allekirjoittaneen äänellä mitään painoa olisi - mutta blogiavaruudessa kukaan ei kuule kitinääsi.

Jos arvostelu jääkin lyhyenlännäksi, johtuu se siitä, että on vaikea keksiä, mistä Lady Bird oikeastaan kertoo. Se vain kertoo erään teinitarinan kevyesti, konstailematta ja taloudellisesti. Ehkä pääasia on valottaa äidin ja tyttären vaikeuksia tulla toimeen, mistä Lady Bird kertookin hyvin ja myötäeletysti. Jos kohta mitään uutta teemaan tuomatta. Kukaties kokonaisuus olisi tehnyt muistettavamman vaikutuksen, jos huumorissa olisi ollut viiltävämpi terä, ja jos se olisi välkähtänyt enempi äkkiarvaamatta.

Tai ehkä Lady Bird kertoo tytöstä, joka on valinnut toteemieläimekseen leppäkertun, kovakuoriaisen, jonka peitinsiivet varoittavat pahanmakuisuudesta. Paljon teinimpää ei ole.

Pääsiäiskatharsis

Hugo Niebelingin Olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta - Johannes-passio (Es wäre gut, daß ein Mensch würde umbracht für das Volk - Johannes-passion)

Pääsiäinen: tuo vuoden synkin aika juuri ennen porttien aukeamista Kevään puutarhaan, aika, jolloin joukko takapajuisia mystikoita pysäyttää koko maan muistellakseen jotakin, mitä ei tapahtunut kaksi vuosituhatta sitten.

Ironisesti nuo vuosituhansien takaiset legendat ovat inspiroineet osan länsimaiden ja koko ihmiskunnan suurimmasta taiteesta kuten ehkä taiteilijoista suurimman, säveltäjä Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Johannes-passion (1724). Siinä Bach esittää musiikin muodossa myytin Jeesus Nasaretilaisen kiinniotosta, tuomiosta ja kuolemasta sellaisena kuin se Johanneksen evankeliumissa kerrotaan.

Vuonna 1991 saksalainen dokumentaristi, teollisuuselokuvantekijä ja musiikkielokuvien spesialisti Hugo Niebeling (1931-2016) otti filmatakseen Bachin suurteoksen Speyerin yli 900-vuotiaassa, romaanista arkkitehtuuria edustavassa tuomiokirkossa.

Johdannon aikana nähdään näyttelijöiden saapuvan kirkolle ja valmistautuvan esitykseen; pukeudutaan rooliasuihin ja kerrataan tekstiä. Jeesusta näyttelevä Christoph Quest katsoo peilistä peruukkipäistä hahmoaan ja tekee ratkaisunsa: peruukki saa lentää nurkkaan. "Haluan olla oma itseni!" Niinpä Jeesuksena nähdään Ed Harrisin ja Arjen Robbenin risteymä. Tulkinnasta tulee tulisieluinen.

Niebelingin voimakkaan, jopa vimmaisen tyylitelty elokuva korostaa esityksen luonnetta. Sen vastapooli löytyy Mel Gibsonin vuosikymmentä myöhemmästä, näennäisrealistisesta melodraamasta, joka kuvattiin ja lavastettiin aitoihin ympäristöihin Italiassa. Kiehtovaa kyllä, Gibsonin rekonstruktiivinen pyrkimys tuottaa paljon köyhempää elokuvaa.

Niebelingin Johannes-passio perustuu Bachin sävelteokseen, joka elokuvassa kuullaan kokonaisuudessaan Karl Richterin legendaarisena taltiointina. Bachin "käsikirjoituksen" puitteissa ohjaaja luo säkenöivästi leikatun elokuvateoksen täynnä väkeviä kuvia, tanssikohtauksia ja valtavan elokuvallista liikettä, joka virtaa harmoniassa ylimaallisen musiikin kanssa. Staattiset, taustavaloon komposoidut "ikoniset" otokset saattavat seuraavassa hetkessä vaihtua Speyerin kirkon palkkeja nuoleviin horisontaalisiin ajoihin, joissa Niebeling käytännössä synnyttää huumaavan kolmiulotteisen vaikutelman. Tämä vaikutelma toistuu useissa nerokkaasti perspektiiviä hyödyntävissä kuvissa. Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen välisissä keskusteluissa Niebeling siirtyy lähikuviin ja antaa näyttelijöidensä siirtyä puhedialogiin kontrapunktissa musiikin kanssa.

Niebelingin tulkinnassa korostuu kritiikki uskonnollista fanaattisuutta ja kuolemantuomiota vastaan. Juutalainen papisto toteuttaa sokeasti lakinsa kirjainta, vaikka ylintä käskyvaltaa käyttävä Pilatus "ei löydä syytetystä mitään vikaa". Oltiin mitä mieltä tahansa siitä, miten fiksua on syöttää Jeesuksen myyttiä täytenä totena, tarina rauhantahtoisesta miehestä, jonka status quo kokee niin vaaralliseksi, että tämä täytyy tuhota, resonoi nykymaailmassakin. Kuten kaikki antiikin vahvimmat kertomukset Homeroksesta alkaen. Tätä heijastelee jo olemuksellaan palavasilmäinen Christoph Quest modernissa ja upeassa roolisuorituksessa.

Johannes-passio, jota Hugo Niebeling oli hautonut 20 vuotta, jäi ohjaajan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi. Mestariteos näytettiin Helsingin WHS Union -teatterissa loistokuntoisena 35 millin kopiona; jopa kopion viimeisiin minuutteihin vaikuttanut ilmeinen kehitysvirhe, joka teki kuvan vasemmasta puoliskosta epätarkan, loi omaa epätodellista ja jollain kumman tavalla täysin niebelunghenkistä tunnelmaansa. Lopussa, kun kahden raskaiden kiviseinien sisällä vietetyn tunnin jälkeen kamera riistäytyy ulos, vaikutelma on henkeäsalpaava.

Tämän perään sopii katsottavaksi vain yksi elokuva, se kaikista kaunein: Andrei Tarkovskin Peili, jonka elokuvalopetuksista suurimmassa lehahtavat lentoon Johannes-passion ensi nuotit.