Elokuvakerho Monroe jättää kunnioittavat hyvästit elokuvakriitikko Helena Yläselle (1943-2018).
Vain viikko "emeritus-ohjaaja" Matti Kassilan pois nukkumisen jälkeen joudumme painamaan päämme "emerita-kriitikko" Helena Yläsen kuolinvuoteen äärellä. Näiden kahden myötä sammuu sanomattoman suuri osa Suomen elokuvan suunnannäyttäjistä.
Aloittaessani olin kaikista huonoin. Lopettaessani en enää ollut. Näihin lyhyisiin, eläkkeelle siirtymisen aikaan lausuttuihin lauseisiin kiteytyy Helena Yläsen viisaus, vaatimattomuus ja huumorintaju. Vuonna 1979 Helsingin Sanomien elokuvakriitikkona Paula Talaskiven jalanjälkiä seuraten aloittanut Ylänen kohosi asemaan, johon hänen jälkeensä kukaan ei ole onnistunut nousemaan. Vuosikaudet minulla oli tapana sukeltaa perjantain Hesariin tai NYT-liitteeseen kulttuurisivujen kautta tarkistamaan ihan ensimmäisenä, mitä Yläsellä oli sanottavana viikon ensi-illoista. Ajatus siitä, että Helena Ylänen oli 1990-luvulla mielikirjailijani, ei ole täyttä liioittelua. Jotain saman suuntaista ajattelivat kaverinikin; lukuisat elokuva-aiheiset viikonloppukeskustelut alkoivat noihin aikoihin sanoilla: "Luitko, että sejase sai Yläseltä viisi tähteä?" Mikä merkitsi, että oli melkein pakko lähteä leffaan.
Siinä menimme tietysti kohtuuttomuuksiin, että pidimme Ylästä Suomen "ainoana" elokuvakriitikkona. Mutta kukaan muista lukemistamme arvostelijoista ei nauttinut osaltamme vastaavaa luottamusta. Silloinkaan, kun olimme, tai olin, hänen kanssaan eri mieltä. Helena Yläsen kanssa oli hauskaa olla eri mieltä. Se oli hauskaa, koska persoonallisen ja kaunopuheisen Yläsen saattoi tuomita olevan väärässä Yläsen menettämättä rahtustakaan häntä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta; Yläsellä oli taito aina tehdä selväksi oma, vastaan väittämätön näkökulmansa asioihin. Turhauttava oli esimerkiksi hänen kantansa Lars von Trieristä "sietämättömänä", mutta samalla ymmärsin hyvin, miksi hän oli sitä mieltä tanskalaismestarista, joka minusta on suurempi kuin Dreyer. Tai erimielisyytemme suomalaisesta elokuvasta, josta en noihin aikoihin piitannut pätkääkään, ja jota Ylänen - samoin orientoituneen kollegansa Mikael Fräntin kanssa - ei koskaan hellittänyt puolustamasta ja suosimasta.
Helena Ylänen ei koskaan kirjoittanut näkemistään elokuvista väheksyvästi, pilkallisesti tai post-modernisti naljaillen. Hänelle elokuvat olivat ihmisten, eivät korporaatioiden, luomuksia, joten hän kirjoitti niistä kaikista humaanin asenteen säilyttäen. Jos Ylänen kirjoitti elokuvastasi värittömän ja innottoman kritiikin, sait olla varma, että elokuvasi oli viittä vaille arvoton - mutta että sinun kannattaa myös yrittää uudestaan ja tehdä parempaa. Inhimillisempää toimittajaa kuin Ylänen ei löytynyt. Hän oli tarpeeksi järkevä myöntääkseen, että oli luusta ja lihasta tehty, erehtyväinen ihmisolento. Niinpä hän pilke silmäkulmassa kertoikin jälkeenpäin syistä, miksi Aleksi Mäkelän Vares oli saanut täydet viisi tähteä: Vares kun oli ensimmäinen elokuva, jonka työstä ja elokuvasta kesälomaillut kriitikko oli nähnyt kahteen kuukauteen. Ongelmaksi vain nousi hänen mukaansa se, että mille tuon arvostelun jälkeen voi antaa vähemmän kuin täydet pisteet...
Kriitikkona Ylänen oli kuka ties parhaimmillaan kirjoittaessaan mestareiden teoksista. Kieslowskin Sininen oli hänelle maailman kauneimpia elokuvia ja Tavernierin Tänään se alkaa 90-luvun avainelokuvia, ja hän osasi myös perustella miksi. Oma elokuvamakuni oli/on suuressa määrin samanlainen kuin Helena Yläsen enkä käsi sydämellä osaa sanoa, onko makuni hänen muokkaamansa ja missä määrin.
Varsinkin, kun kävi ilmi, että Helena Ylänen intoili samoista löydöistä kuin minäkin. Näihin lukeutuu Quentin Tarantino, jonka esikoisesta Ylänen kirjoitti yhden hienoimmista artikkeleistaan.
Laaja, Hesarin tv-sivuilla julkaistu artikkeli ilmestyi Reservoir Dogsin Suomen tv-ensi-illan yhteydessä vuonna 1995, ja sen pääteema oli siinä, että PTV näytti elokuvasta ensimmäisenä leikkaamattoman version. Ylänen piti tätä kulttuuritekona ja kirjoitti niin hienoja rivejä sensuurin perverssiydestä, että oli pakko ottaa sakset käteen ja tallettaa teksti omiin arkistoihin. Pistämätön on myös Pulp Fictionin ensi-ilta-arvio, jossa Ylänen totesi, että Reservoir Dogs oli jo täydellinen elokuva, joten Pulp Fiction ei voi olla parempi. Mutta, hän lisäsi, se on rikkaampi.
Parempia elokuva-arvostelijoita kuin Helena Ylänen tulee tähän maahan varmasti, ja ehkä heitä jo onkin. "Hyvyys" kriitikkona ei selitä hänen erityislaatuaan; sen sijaan häntä puhuttelevampaa elokuva-arvostelijaa emme nähne vielä aikoihin. Eläköitymisensä jälkeen Helena Ylänen kirjoitti uraansa HS:llä luotaavan kirjan Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle. Jos joku nykyistä kriitikoistamme haluaa haastaa tuon kirjan ja sen heijasteleman elämäntyön, riittää hänellä sarkaa.
Ystäväni, jonka kanssa lapsina ja nuorina mittasimme elokuvaa Helena Yläsen arvioiden mittatikulla, ja minä tapaamme lähettää tekstiviestejä, jos kuulemme elokuvan merkkihenkilöiden kuolemasta. Yleensä nämä uutiset otetaan vastaan tyynen resignoituneina, vastaamatta, tai neutraalilla ilmoituksella siitä, että kuultu on jo. Tällä kertaa minä ennätin ensin, ja sain vastauksen.
"Ohhoh, nyt oli paha. Legenda."