"Jos et löydä itseäsi kuolinilmoituksista, nauti aamiaista"

Kreikasta rantautui viikon viiveellä murheellinen uutinen Mary Tsonin kuolemasta kahdeksas päivä kuluvaa kuuta vain 30-vuotiaana. Kansainvälisesti Tsoni muistetaan Kreikan kuumimman nykyohjaajan Yorgos Lanthimosin läpimurtoelokuvasta Kynodontas eli Dogtooth (2009). Liki absurdin omaperäinen komedia päätyi vastoin odotuksia - mutta ansaitusti - Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien sarjassa: se on usein mainittu historian oudoimpana Oscar-ehdokkaana. Tsoni näytteli Perheen nuorinta tytärtä.

On surullista, kun Kohtalottaret pyyhkäisevät lahjakkuuden näin varhain. Vastapainona, silti, joillekin valituille suodaan aikaa Maan päällä runsaalla kädellä. Mm. seuraavat Elokuvan merkkihenkilöt porskuttavat edelleen menemään korkeassa iässä muodostaen siltoja kauas elokuvan kultaiseen historiaan.

Ensin pari ysikymppistä




Newyorkilainen Mel Brooks (s. Melvin Kaminsky 28.6.1926) on jo aikaa sitten muodostunut amerikkalaisen komedian instituutioksi. EGOT-voittajana hän on valloittanut niin elokuvan, television, ääniteteollisuuden kuin näyttämötkin. Vaikka on vakuuttanut sekä ohjaajana että näyttelijänä, on valtavan vitaalinen Brooks aina painottanut olevansa ennen kaikkea kirjoittaja. Jos jokin hänen monista lahjoistaan jää varjoon, niin todettakoon ykskantaan Brooksin olevan kertakaikkisen loistava laulunkirjoittaja. Elokuvissa Brooks työskentelee yhä, lähinnä ääninäyttelijänä. Hän oli vuosikymmeniä naimisissa hienon näyttelijättären, Anne Bancroftin (1931-2005), kanssa. Heidän poikansa, Max, on luomassa kiinnostavaa uraa kirjailijana: hittielokuva World War Z bastardisoi Maxin erinomaisen esikoisromaanin.

1. elokuva (ohj.): Kevät koittaa Hitlerille (The Producers, 1967)
1. elokuva (näyt.): 12 pallia eli kevät koittaa anopille (12 Chairs, 1970)
Toist. viim. elokuva (näyt.): Huvila kukkulalla (Up at the Villa, 2000, kreditoimaton)



Alkuperäinen kuminaama Jerry Lewis (s. Joseph Levitch 16.3.1926) on Mel Brooksin veroinen komedialegenda - ja ehkä enemmänkin: Antti Alasen mukaan Lewis on "toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaisen komedian suurin vaikuttaja". Hänen elokuvansa eivät tätä nykyä elä kollektiivisessa alitajunnassa yhtä vahvoina kuin Brooksin, mutta huippukaudellaan Lewis oli kunnianhimoinen ja anarkistinen kokeilija. Ohjaajana hän oli ensimmäinen, joka käytti kuvauspaikalla monitoria nähdäkseen saman kuin kuvaajansa. Näyttelijänä hän on antanut suoria vaikutteita muiden muassa Robin Williamsille, Steve Martinille, Eddie Murphylle ja tietysti Jim Carreylle. 50 täytettyään Lewis uskaltautui myös merkittäviin draamarooleihin huippu-auteurien palveluksessa Koomikkojen kuninkaassa (King of Comedy, ohj. Martin Scorsese, 1982) ja Arizona Dreamissä (ohj. Emir Kusturica, 1993). Viime syksynä sai ensi-iltansa mielipiteitä jakanut, peräti kolme vuotta "hyllyllä istunut" Max Rose, jonka inhoajatkin ylistivät iäkkään koomikkoneron vakavaa pääosasuoritusta.

1. elokuva (näyt.): Tontut toverukset (My Friend Irma, 1949)
1. ohjaus: Jerry Lewis piccolona (The Bellboy, 1960)
Toist. viim. elokuva (näyt.): The Trust (2016)

100

Danielle Darrieux (s. 1.5.1917) täytti sata vuotta vappuna. Graham Greene lienee ollut kauniskasvoiseen ranskalaisikoniin rakastunut, niin haltioituneita rivejä brittikirjailija kynästään sinkosi: Greene valittaa, että Darrieux vaatii käsikirjoittajalta liikaa, sillä näyttelijättären viattomuus ei ole elävästä elämästä, vaan sen "täytyy olla runoutta tai se ei ole mitään". Toinen esimerkki Darrieux'n vetovoimasta: ranskalaiset antoivat suosikilleen erikoisen nopeasti anteeksi tämän keimailut valloitettujen kanssa miehitetyssä Pariisissa. Darrieux on esiintynyt valkokankaalla yhdeksällä vuosikymmenellä; hän aloittikin poikkeuksellisen varhain: William Thielen Le bal ("Tanssit") vuodelta 1931 esittelee vain 14-vuotiaan löydön. Jo pari vuotta myöhemmin seurasi avioliitto 27 vuotta vanhemman elokuvaohjaajan Henri Decoinin kanssa. Liitto päättyi muutamassa vuodessa, mutta yhteistyö jatkui kantaen hedelmää 16 elokuvan verran. Sen tietyn ranskalaisen kepeyden/keveyden ruumiillistuma lienee taltioitunut ikimuistoisimmin filmille parissa Jacques Demyn musikaalissa (Rochefortin tytöt, Huone kaupungissa) sekä kolmessa keskeisessä Max Ophülsin-teoksessa (Intohimojen karuselli, Lemmenunelma, Salaperäiset korvarenkaat).

1. elokuva: Le bal (1931)
Toist. viim. elokuva: Pièce montée (2010)


Puolalainen lava- ja valkokangasnäyttelijä Maciej Maciejewski (1.10.1914) syntyi Kansakunnan synnyn vuonna, ensimmäisen maailmansodan ehdittyä neljännelle kuulleen. Maciejewskin elämä kattaa lähes koko puolalaisen elokuvan historian: maan ensimmäinen (säilynyt) koko illan elokuva on jo vuodelta 1908. Meillä Maciejewski muistetaan kahdesta mestarien - joista molemmista on jo aika jättänyt - työstä: viime vuonna kuolleen (12 vuotta Maciejewskia nuoremman) Andrzej Wajdan Kanal, kirottujen tie (1957) ja Krzysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta (1988).

1. elokuva: Nuori Chopin (Młodość Chopina, 1952)
Toist. viim. elokuva: Egoiści (2000)


Teräsvaari mikä teräsvaari. Kirk Douglas (s. Issur Demsky 9.12.1916) on viimeinen aidoksi asiaksi luonnehdittava Hollywood-legenda - miesten puolelta - unelmakaupungin suuruuden ajalta. Douglas näytteli William Wylerin, Vincente Minnellin, Lewis Milestonen ja Joseph L. Mankiewiczin huipputöissä - sekä kahdessa Stanley Kubrickin ohjauksessa: Spartacus (1960) on yhtä paljon tuottaja-tähtensä kuin nuoren palkkarenkiohjaajan teos, kun taas kuolematon Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) on yksiselitteisesti näyttelijän uran paras elokuva ja ehkäpä paras roolikin. Myöhemmin myös Brian De Palma sai kunnian ohjata Douglasia. Oscar-ehdokkuuksia on kertynyt kolme, ja niiden lisäksi parikymmentä vuotta sitten kunnia-Oscar tuolloin kahdeksankymppiselle tähdelle. Kirkin poikakin, Michael, on jo 72-vuotias: hän on niitä Oscareita voittanut kaksin kappalein.

1. elokuva: Paholaisnainen (The Strange Love of Matha Ivers, 1946)
Toist. viim. elokuva: Illusion (2004)


Hollywoodin ikäkuningatar on iki-ihana Olivia de Havilland (1.7.1916). De Havilland syntyi Tokiossa brittiläiselle pariskunnalle ja kasvoi kolmevuotiaasta Kaliforniassa. Hänen 30-luvulla alkanut, kaksi Oscar-pystiä talteen korjannut uransa kattaa lukuisia klassikoita Tuulen viemästä (Gone With The Wind, 1939) kahdeksan elokuvan sarjaan Errol Flynnin kanssa. Tässä on elävä nainen, joka pystyy kertomaan omakohtaisesti, millaista oli tehdä töitä Hollywood-koneiston sisällä tehtaan aivan terävimmän kärjen suurtuotannoissa - joukossa edellä mainittu klassikkojen klassikko. Mutta valkokangasura on yllättävän suppea alle viidelläkymmenellä työllä - monet niistä toki pysyvästi muistiin iskostuneita merkkiteoksia. Mielenkiintoinen yhteys löytyy Ranskasta: de Havillandin luottodubbaaja siellä on  Renée Simonot, Catherine Deneuven äiti, ja yhä joukossamme - 105-vuotiaana!

1. elokuva: Alibi Ike (1935)
Toist. viim. elokuva: The Fifth Musketeer (1979)

TUSK: Recreation & Parks

Kevin Smithin Tusk
Michael Parks in memoriam

Ryyppäilimme
      baarit kolusimme
            hetkessä ystävät olimme
Hän tahtoi minun kertovan
        mitä runous oikein oli
            minä kerroin

Pienessä sievässä yhtenä yönä
vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani
Suuri suru hänet valtasi
"Oi Gregory" hän valitti
      "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"

          - Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)

Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".


Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.

Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.

Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.


Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.

Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.

Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.


Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.

On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.

Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.