Vanhaa vitsiä muokaten voisi sanoa, että Steven Spielberg on kuin pitsa: kun se on hyvää, se on tosi hyvää - kun se on huonoa, se on silti aika hyvää. Eikä Spielberg ole tarkasti suunnitellulla ohjaajan urallaan montaa kertaa kompastellut. Niinpä ensimmäiset uutiset siitä, että mestari tekee jonkinlaista tositapaukseen pohjautuvaa vakoojadraamaa kylmän sodan ajalta, tuntuivat banaaleilta, seksittömiltä ja jokseenkin pappamaisilta. Mistä tällaisessa moneen kertaan kuullussa tarinassa on löydettävissä visionäärisiä tulevaisuuskuvia tai teknisiä innovaatioita?
Eikä niitä Vakoojien sillasta (Bridge of Spies) löydäkään. Spielberg tähtää ihan muualle, osuen niin tehdessään hyvin lähelle napakymppiä: Vakoojien silta on parasta Spielbergiä vuosikymmeneen. Ja se on todella hyvä uutinen.
Se, mikä Vakoojien sillassa menee pahasti poskelleen, on markkinointi. Elokuvan julisteet ovat mielikuvituksettomuudessaan ja latteudessaan aivan kauheat. Ne eivät millään tavalla pohjusta, miten tämä on Spielberg-elokuva; sillä Vakoojien silta kuuluu loogisena jatkeena ohjaajan erääseen - ja uran edetessä hallitsevaksi muodostuneeseen - pääaiheeseen: sotaan.
Vakoojien siltaa edelsi jo kaksi sotaelokuvaa: 1. Maailmansotaa käsitellyt Sotahevonen ja Yhdysvaltojen sisällissotaa käsitellyt Lincoln. Molemmissa oli ansionsa, mutta molemmat myös onnahtelivat dramaturgisesti. Vaikka Vakoojien siltakaan ei ole suuri elokuva Spielbergin kaanonissa, se pysyy tällä kertaa nautittavasti tasapainossa. Ohjaustyönä se on hurmaavan elegantti suoritus.
Tuskinpa kukaan aikalaisohjaaja on tutkinut sotaa yhtä monesta näkökulmasta kuin Steven Spielberg. Vakoojien silta näyttää prismasta vielä yhden puolen: kylmän sodan. Siis sodan ilman virallista sodanjulistusta, ilman tunnustettuja sotilaita tai uhreja. Mutta kylmäkin sota voitetaan ja hävitään sotilaiden - ja viattomien - verellä. Vakuutusasianajaja James B. Donovan oli yksi tämän sodan taistelijoista. Hän tuli mukaan sotaan sen ulkopuolelta jouduttuaan 1950-luvun lopussa kiinni jääneen neuvostovakoojan Rudolf Abelin puolustusasianajajaksi. Vakoojien silta kertoo sekä tästä oikeudenkäynnistä että siihen vaikuttaneista poliittisista kähminnöistä, missä kylmän sodan sotilaat kävivät valuutasta - silloin kun se suurvaltojen pirtaan sopi.
Ollakseen yksi elokuvan historian lahjakkaimmista elokuvantekijöistä (eräiden mukaan taiteenlajin ainoa todellinen nero), Spielberg on kompastunut käsittämättömän usein b-luokan käsikirjoituksiin. Hänen ilmiömäiset visuaalisen kertojan lahjansa ovat usein onnistuneet peittämään skenaarion puutteita. Tällä kertaa siihen ei ole tarvetta. Spielberg ohjaa Vakoojien siltaa rennosti käsikirjoitukseen luottaen, ilman tyypillisiä leuat loksauttavia taikatemppuja, minkä loihtimisessa hän on niin hyvä. Verrattuna Tony Kushnerin loputtomaan vuoropuheluun hukkuneeseen Lincolniin, on Vakoojien silta Coenin veljesten jäljiltä monta astetta napakampi. Vuorosanat napsahtelevat paikoilleen samoin kuin visuaaliset analogiat.
Vakoojien silta lukeutuu Spielbergin halvimpiin tuotantoihin. 40 miljoonan dollarin budjetilla se on Hollywoodin mittapuilla poikkeuksellisen halpa. Jos tämä jossain näkyy, niin konstailemattomuudessa, missä kerronnalliset hienoudet löytyvät nyansseista. Merkille pantava muutos Spielbergin tyylissä on tällä kertaa musiikin vähäisyys. Vaikuttava prologi kulkee ilman musiikkia ja lähes ilman dialogia helmeilevänä kuvanauhana, jota tukee loistavasti toteutettu äänimaailma. Viisaasti Spielberg varoo rikkomasta näin luotua tunnelmaa: ensimmäiset sävelet soivat vienosti noin puolen tunnin kohdalla eikä niistä vastaa päälle 80-vuotiaana tahtia hidastanut ja tulevaan Tähtien sota -jatko-osaan keskittynyt John Williams. Williamsia tuuraa tyylikkään vähäeleisesti Thomas Newman.
Spielbergin nerous elokuvakertojana pulppuaa monesta lähteestä, mutta ennen kaikkea kyse on leikkauksesta - siis siitä leikkauksesta, mitä ohjaaja voi tehdä jo esivalmisteluissa ja kuvausvaiheessa. Vakoojien silta on erinomainen esimerkki Spielbergin selkärangasta tulevasta tajusta, mitkä kuvat sopivat yhteen minkä kuvien kanssa. Kuvakerronta on loogista, kaunista ja joustavaa. Se rullaa.
Yhdessä rautaisen käsikirjoituksen kanssa Vakoojien sillasta tulee yksi parhaista elokuvaesityksistä kylmästä sodasta. Se osoittaa moraalisen oikeutuksen, joka piilee jokaisen vakoojan toimien takana. Jonkun toisen harteille jää vastuu asetelmaan sisältyvän inhimillisen tragedian paljastamisesta.
Kaksi asiaa Vakoojien sillassa herättää kritiikkiä maneerisuudessaan. Ensinnäkin Spielbergin luottokuvaaja Janusz Kaminskin kuluneeksi käyvä viehtymys eräänlaiseen valohämyyn etenkin sisätiloissa. Missä on Schindlerin listan ja Pelastakaa sotamies Ryanin innovaattori? (Digiprojektio on muuten parasta, mitä tarjolle voi saada.) Se toinen on aina luotettava Tom Hanks roolissa, jossa pelkkä luotettavuus ei riitä. Hän näyttelee hyvin, mutta ei ota ensimmäistäkään riskiä, ja hänen huolestuneen keski-ikäisen miehen otsaryppynsä alkaa näyttää elokuvasta toiseen toistuessaan yksi-ilmeiseltä. Missä on niin monien roolien immersiivinen virtuoosisuus?
Vakoojien sillan parhaasta työstä vastaa britti Mark Rylance, joka on vanhentunut hämmentävästi Intimacyn päivistä. Teatteriuraan keskittynyt Rylance on yleisesti hyväksytty sukupolvensa keskeiseksi lavanäyttelijäksi. Elokuvista hän ei ole edes osoittanut piitanneensa, on tehnyt niitä harvanlaisesti eikä ole valinnut kykyjään vastaavia projekteja. Nyt natsaa. Hänen vähäeleinen työskentelynsä Abelin roolissa varastaa huomion jokaisessa kohtauksessaan.
Kuinka monella eri tavalla voi sanoa "Auttaisiko se?"
