Marraskuu, perjantai ja 13. päivä. Voiko mitään muuta tekemistä harkitakaan, kuin lähteä kauhuelokuviin? Varsinkin, kun se elokuva on legendaarinen Perjantai 13. päivä?
Elokuvakerho Monroe
(Vain) kaksi näistä esitetään digitoidussa muodossa. Ensimmäinen näistä on festivaalin aloituselokuva, tuo Sean S. Cunninghamin franchise trail blazeri Friday the 13th (1980). Tämän tapauksen kohdalla on vaikea sanoa, mihin suuntaan digikopio leffaa vie. Slasher-klassikko on melkein joka osa-alueeltaan huonoa käsityötä eikä paljon mässäile elokuvallisilla hienouksilla. Ja silti siinä on kummaa vetovoimaa. Sehän on enemmän kuin elokuva: ilmiö. Ja paikka paikoin POV-kuvauksessa on kiistämätöntä imua. Cunningham on mutkan kautta ajankohtainen, sillä hän oli Wes Cravenin ystävä ja suojelija, joka tuottajan ominaisuudessa auttoi isomman mestarin uran alkuun.
| Sean S. Cunningham - ostaisitko vähän käytetyn slasher-elokuvan tältä mieheltä? |
Toinen digitoitu klassikko on aina pinnalla pysyttelevä Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920). Näytöstä ei kannata mennä katsomaan digiprojektion, vaan Lau Nau ja Likaiset kynttilät -yhteisorkesterin säestyksen takia, mikä taatusti tuo uutta kulmaa Robert Wienen ekspressionistiseen klassikkoon, joka on antanut vaikutteita käytännössä kaikille jäljessä seuranneille genre-elokuville.
Festivaalin omaperäisimpiin löytöihin kuuluu Todd Morrisin vuosien varrella kulttimainetta kerännyt A Gun For Jennifer vuodelta 1997, missä tulella leikkivät tytöt vastaan naisia vihaavat miehet on pelin nimi. Kaltoinkohdellut, vihaiset naiset muodostavat kostoryhmän, joka näyttää New Yorkin katuja saastuttaville misogynisteille kaapin paikan - kuusi jalkaa mullan alla.
Tämänkertaisen Cinemadromen luultavasti viihdyttävin pätkä on Commando, yksi Arnold Schwarzeneggerin käsittämättömimmistä elokuvista - ja melkein varmasti näyttelijän ennätys ruumisluvussa.Sertifioidusti pöhkö toimintarymistely täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Nautittavan siitä tekevät hilpeän Steven E. de Souzan (Die Hard) kieli poskessa kulkeva käsikirjoitus sekä Arnoldin pokerinaamainen tulkinta materiaalista. Muutenkin ironisen leffan kirsikka kakun päällä on siinä, että sen lähes täysin lahjaton ohjaaja Mark L. Lester ei ole missään haastatteluissa osoittanut ymmärtäneensä Souzan skenaarion vitsikkyyttä.
Vintage-vampyyrigorea läiskivät kankaalle Il pleniluonio delle vergini ja Verenhimoinen Dracula.
Ensin mainittu italokauhuilu kantaa mieluummin englanninkielistä nimeään The Devil's Wedding Night. Luigi Batzellan vuoden -73 ohjaus lyö tiskiin villin verkoston viittauksia wagneriaanisesta Nibelungin sormuksesta kreivitär Báthoryn tarinaan. Niinpä tarinassa etsitään mainittua sormusta Draculan linnasta, missä rouva Dracula virkistäytyy kylpemällä neitsyiden veressä. Hip hei.
Viimeisenä vaan ei suinkaan vähäisimpänä on perjantai-illan päättävä kunnianosoitus Christopher Leelle (1922-2015). Kreivi Draculan roolissa totta kai. Jess Francon ohjaama Verenhimoinen Dracula (Bram Stoker's Count Dracula tai jotain sinne päin) tuli ensi-iltaan 1970. Isoa miehen taustabändi on tällä kertaa kova: Herbert Lom ja Klaus Kinski.
Ja näin se menee. Elokuvakerho Monroe on tänäkin vuonna Cinemadromen taustabändi siinä mielessä, että keskiviikkona 11.11. Ravintola Artturin Leffavisa (näppärästi nimetty "Horror roar or raw oar whore..?") kylpee dromehuuruisissa tunnelmissa ja tarjoaa voittajille palkinnoiksi vapareita festareille. Sinnekin kannattaa siis tulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti