Mennä katsomaan elokuvaa haluten inhota sitä on huonoin mahdollinen lähtökohta, mutta sillä on se yksi hyvä puoli, että jos lopputulos ylittää odotukset, elokuva tuntuu erityisen hyvältä.
Christopher Nolanin Interstellar ei ole tällainen elokuva, joten se oletettavasti tuntui minusta huonommalta kuin olikaan. Ja tällä huomautuksella tämän arvion punnittu objektiivisuus lentää ikkunasta, mutta onpahan molempia FilmiLiekin lukijoita varoitettu.
Interstellar (eli Tähtienvälinen, mikä minun korvaani kuulostaa oikein hyvältä, etenkin kun kyse on elokuvasta, joka on kuormattu täyteen Hollywood-tähtiä) on kertomus tulevaisuuden Maa-planeetasta, jonka luonnonvarat ihminen on saanut kulutettua loppuun. NASA on salassa rakentanut viimeistä oljenkortta, madonreikiä hyödyntävää tutkimusretkeä uuden kotiplaneetan löytämiseksi. Mystisten ilmiöiden viitoittamana tarinan farmaripäähenkilö löytää NASAn päämajan; entisenä astronauttina hänet kiinnitetään lennon kapteeniksi. Tämän lennon tarkoituksena on löytää ensimmäinen tutkimusretkikunta ja vahvistaa heidän lähettämänsä data.
Minä jotenkin vihasin tätä elokuvaa. Tässä tuntemuksessa ei ole takana mitään rationaalista. Tarkemmin ajatellen ja sanoen, en vihaa itse elokuvaa, vaan ajatusta, lähtökohtia ja asennetta sen takana.
Interstellar on rakennettu tekijänsä magnum opukseksi ja mestariteokseksi. Sellaisena, jos se olisi vain hyvä, se olisi iso pettymys. Mutta vaikka
Interstellarissa on paljon hyvää, se on kokonaisuutena korkeintaan keskinkertainen teos.
Interstellar saapuu ensi-iltaan mahtavan hypen aallonharjalla eikä se lunasta paikkaansa vuoden isoimpana tapauksena. Koska
Interstellar on tarkoitettu suurteokseksi, se on tärkeilevä, mahtipontinen ja itseään täynnä. Se on jopa Christopher Nolanin työksi harvinaisen huumorintajuton. Tämä on sääli nimenomaan sen takia, että Christopherilla ja hänen käsikirjoittajaveljellään
Jonathanilla on niin suuret resurssit tuottaa poikkeuksellista elokuvaa.
Interstellarin älykkyyttä ja oveluutta ei käy kiistäminen, ja monille se riittää.
Mutta
Interstellarin ei pitäisi aiheensa puolesta olla vain älykäs, sen pitäisi olla sydämeen käyvä. Sen pitäisi puhutella tämän ajan ihmisiä käsittelemällä kouriintuntuvasti hyvin mahdollisia tulevaisuuden ongelmia. Tämä tunne jää Nolaneilta saavuttamatta eikä tämä ole ensimmäinen kerta. He ovat jälleen kerran pakanneet tarinansa liian täyteen toiminnan äkkikäänteitä ja isoja ideoita, jotta ihmiskuvaukselle jäisi aikaa, vaikka
Interstellar on silti liian pitkä.
Interstellar on niitä elokuvia, jotka alkavat tuntua huonommilta, mitä enemmän niitä pohtii. Sitä huomaa vasta jälkeenpäin, että ihmiskuntaa edustavat taas kerran amerikkalaiset ja vain amerikkalaiset -
Michael Caine on ainoa poikkeus, mutta ei läpikotaisen tuttuudensa takia tunnu sellaiselta. Nolanit yrittävät hyvin tietoisesti luoda tarinalleen inhimillistä kosketuspintaa rakentamalla päähenkilön ja hänen nuorimman lapsensa välille kitkaa, mutta tässä elokuva sortuu kliseisimmilleen. Tarinankutojina Nolanit ovat neropatteja, mutta ihmissuhteiden käsittelijöinä täysiä amatöörejä.
Näyttelijäohjaus on aina kuulunut Christopher Nolanin helmasynteihin. Hänellä tuntuu olevan kristallinkirkas käsitys siitä, mitä hän haluaa kankaalla näkyvän, mutta näyttelijätyön onnistuminen Nolan-elokuvassa riippuu täysin roolituksen onnistumisesta. Esimerkiksi
Liam Neeson,
Leonardo DiCaprio ja
Al Pacino ovat tehneet ulkokohtaisinta työtään Nolanin ohjauksessa.
Interstellarissa roolitus menee pieleen. Jopa yleensä pettämätön luonnenäyttelijä
Jeffrey Wright on mitätön - mutta, toisaalta, käsikirjoitus pettää hänet pahemmin kuin kenetkään: Wrightin hahmon tarinaan sisältyy hurja henkilökohtainen tragedia, joka ohitetaan yhdessä henkäyksessä.
Matthew McConaugheyn ja
Anne Hathawayn välillä on yhtä vähän keskinäistä kemiaa kuin
Inceptionissa DiCaprion ja
Marion Cotillardin välillä. Valokuvamalliksi meikattu Hathaway on erityisen etäinen, mahdollisimman kaukana siitä lämpimästä hahmosta, joka lämmitti
Brokeback Mountainia.
Matthew McConaughey on, hyvässä ja pahassa, elokuvan ankkuri. Minulta on jäänyt kokonaan väliin niin sanottu "McConnaissance"-ilmiö (
Mud,
Killer Joe,
Dallas Buyers Club), joten mielikuvaani näyttelijästä hallitsevat
On aika tappaa ja
Sahara, joissa kummassakaan hän ei ollut järin erikoinen. (
EdTV:ssä hän tosin oli hyvä.) Selvää on, että McConaughey on näyttelijänä kasvanut ja pystyy kyllä kantamaan
Interstellaria, mutta lopussa, missä elokuva käy intensiivisimmilleen, häneltäkin yksinkertaisesti loppuvat keinot estämään tunnelatausta luisumasta kaavamaisuuteen. Kyllä hänet olisi voinut korvata elokuvan eduksi kitkaisemmalla, särmikkäämmällä näyttelijällä. Esimerkin vuoksi sorrun, vaikkei pitäisi, mainitsemaan viimeisissä elokuvissaan sekä tulossa olevan
Hardcoren trailerissa huimia muodonmuutoksia esittäneen eteläafrikkalaisen
Sharlto Copleyn, jonka skaala olisi saattanut riittää selättämään
Interstellarin loppupuolella köyhtyvän dialogin.
Interstellarin kiinnostavimmasta roolityöstä vastaa ehkä
John Lithgow tai
Matt Damon, jonka esittämällä hahmolla, kiinnostavaa kyllä, on ongelmia tunnepuolella.
Nolanilaisittain merkittävä ero edellisiin töihin on kuvaajan vaihtuminen. Vakikuvaaja
Wally Pfisteristä luopuminenkin viestittää yrityksistä uudistumiseen tämän tärkeäksi koetun hankeen kanssa. Tilalle on otettu loistava
Hoyte van Hoytema (
Ystävät hämärän jälkeen,
Flickan,
Pappi lukkari talonpoika vakooja,
Her), jonka tyyliin kuuluvat kokeilevuus syväterävyysalueella ja valoisuuden sekoittaminen. Tällä Nolan lienee pyrkinyt intiimisyyden lisäämiseen, mutta sitä ei aivan saavuteta. Ehkä van Hoyteman intiimi tyyli ei sovi saumattomasti elokuvan megalomaanisiin puitteisiin tai ehkä syy on vain elokuvan tunnelmaa yleisemminkin vaivaavasta etäännyttävyydestä. Digikopio sinällään lienee paras koskaan näkemäni.
Interstellarissa on kyse paljosta muustakin kuin mistä edellä on keskusteltu. Sen mielenkiintoiset teoriat koskien madonreikiä, suhteellisuusteoriaa ja ajan kulumista, millä tarina paljon pelaa, ansainnevat paljon tilaa monissa yhteyksissä.
Interstellar ansaitsee hatunnoston halustaan tehdä fiksua scifiä ilman genreä leimaavaa pöhköilyä. Mutta samalla on jätetty pois se jokin, mikä tekee elokuvan katsomisesta hauskaa ja eläytyvää puuhaa. Sydän?
