Jos tapahtuman nimi on Rakkautta ja Anarkiaa ja elokuvan nimi on Raskautta ja anarkiaa, niin onhan se käytävä katsomassa. Vaikka se tulee levitykseen ihan virallisestikin.
Meluisan ranskalaisfarssin ensimmäisiä aitoja nauruja saa odottaa 25 minuuttia, mutta hiljalleen se voittaa puolelleen. Varauksin. Juttu kertoo nelikymppisestä tosikkotuomarittaresta, joka erehtyy uuden vuoden bileissä maistamaan mukia tapojensa vastaisesti siihen pisteeseen, ettei muista yön tapahtumista mitään. Ja tapahtunut on, kuten tuomari puoli vuotta myöhemmin gynekologilla saa kuulla. Isäksi paljastuu nähtävästi ihmisten paloittelusta ja silmien syömisestä tykkäävä murtovaras.
Loistavana näyttelijänä tunnetun Albert Dupontelin viides ohjaus kieppuu kankaalla näyttävästi Jean-Pierre Jeunet'n viitoittamaa tietä. Kovin ihmeellinen pätkä ei oivallisesti suomennettu Raskautta ja anarkiaa (9 mois ferme) ole, mutta se pysyy tukevasti luotsinsa hanskassa ja tarjoaa viihdyttävän puolitoistatuntisen. Parhaimmillaan huumori onnistuu nousemaan siivilleen aidosti ilahduttavasti. Se ei ole koskaan huono saavutus. Teknisesti Dupontel pystyy brassailemaan kuvan luovalla manipuloinnilla, mutta kyllä parasta ovat näyttelijät. Dupontel itse murtovarkaana ja Sandrine Kiberlain muodostavat mainion parin, joista etenkään jälkimmäisestä ei voi koskaan varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tulee. Ihan oma lukunsa ovat sitten "vuosikymmenen cameot"; Terry Gilliam käy pöllämystyttämässä Charles Mansonina kaikki ulos leffasta moneksi sekunniksi; toisaalla nähdään parivaljakko Gaspar Noé ja Jan Kounen; ja Jean Dujardin käy lahjoittamassa leffan parhaat naurut aivan absurdissa ja absurdin hauskassa vierailussa. Lisäksi tässä oli paras festareilla näkemäni digikopio.
Nimestään huolimatta ko. ranskalaiskomedia ei ole se syy, miksi R&A perustettiin. Paljon lähempänä tapahtuman varsinaista tarkoitusta liikkuu norjalaisen Dag Johan Haugerudin Det er meg du vil ha (kv. I'm the One You Want), jota voisi kuvata epätodennäköiseksi risteytykseksi Bo Widerbergin viimeisestä ohjauksesta Jo joutui armas aika ja huikeasta haastatteludokumentista Kuollut kulma. Haugerudin alle tunnin mittainen pikkuelokuva perustuu erään yläasteopettajattaren haastatteluun, jossa hän kertoo kuinka joutui suhteeseen 15-vuotiaan oppilaansa kanssa. Opettajaa esittää Andrea Bræin Hovig, joka kertoo tarinan sellaisenaan suoraan kameralle keittiössään mustavalkoisena. Muutaman kerran elokuva leikkaa muualle, varsinkin jaksottaessaan kronologiaa väreissä kuvatuilla vuodenaikaotoksilla.
Se onkin hyvä, sillä elokuva on aivan uskomattoman kiusallinen. Mutta se on sitä hyvällä tavalla. Kiusallisuus kumpuaa siitä epämukavan intiimistä läheisyydestä, millä Haugerud ja Hovig katsojaa lähestyvät. Puhuessaan tabu-aiheesta, Hovigin opettajatar tulee myös puhutelleeksi poikkeuksellisella tavalla katsojaa sellaisista arkisista asioista kuin mitä rakkaus ja läheisyys itse asiassa ovat. Det er meg du vil ha jättää "tuomitsemisen" katsojan harteille, mutta se kieltäytyy leimaamasta inhimillisiä tunteita joukoksi neurooseja. Toisaalta arka aihe saa norjalaisissa käsissä paljon totuttua (amerikkalaista) tasapainoisemman, paisuttelemattoman käsittelyn. Aidomman. Rehellisemmän. Eniten pitäisi keskustella elokuvan lopusta, mutta se olisi aitoa ilonpilaamista. Tällä tarinalla on loppu, joka oikeuttaa itsensä ja antaa oikeutuksen tulla kerrotuksi myös elokuvamuodossa.
Jos se ei olisi jo varattu, norjalaiselokuvan suomalainen otsikko voisi olla Sellaisena kuin sinä minut halusit. Alkukuvana nähtiin Yes We Love -niminen lyhäri, josta ei jäänyt mitään sanottavaa.
Aleksander Kottin Ispytanie eli Koe oli täydellinen lopetus festareille: se oli nimittäin mykkä. Tai ainakin dialogiton. Pelkkää kuvan runoutta. Koe tarjoaa sitä, mitä allekirjoittaneen festareilta puuttui: estetiikkaa, estetisoimista. Nyt sitä tuli parinkin leffan edestä.
Paradoksaalisesti Kott on kuvannut mykän kuvajuhlansa keskellä ei-mitään. Tapahtumapaikka lienee kaukasialainen aro, pelkkää tasaista ruohon ja hiekan sekoitusta silmänkantamattomiin. Koe on myös epookki, se sijoittuu ehkä 50-luvulle; en ole varma, koska kukaan henkilöistä ei sitä kertonut. Hieman Torinon hevosen mieleen tuovasti arolla on pikkuinen mökki, jossa asuu isä ja tytär. Isä käy töissä jossain, tyttö (viattoman kaunis Elena An) odottaa. Tytölle ilmaantuu kosijoita kaksin kappalein, mikä käy elämästä. Ja niin edelleen.
Koe viittaa nimenä tietysti itse elokuvan muotoon, mutta tarinassa voi myös nähdä kokonaisen sarjankin erilaisia kokeita, ihmisten välillä ja muutenkin. Kott on poikkeuksellinen lahjakkuus, kykenevä luomaan visuaalisesti rikkaan, jäntevän ja todella kauniin kokonaisuuden mitättömistä aineksista. Useat visuaaliset oivallukset ovat todella upeita. Tarinan käännekohta tulee kuitenkin niin yllättäen ja muuttaa elokuvan luonnetta niin poleemiseen suuntaan, että katsoja joutuu taistelemaan kognitiivisen dissonanssin kanssa. Tulee kysyneeksi, onko oikein viedä aivan toisia, helliä tunnelmia tarjonnut elokuva näin tylyille linjoille?
Kottin koe muistuttaa lyhytelokuvaa, tunne, jota loppuratkaisut entisestään korostavat. Jäljelle jää kokemus siitä, että tällaista on nähnyt ennenkin. Kaikesta huolimatta, Koe on silkkana käsityönä (digiä tai ei) niin hieno ja luova, että olen iloinen sen näkemisestä. Jos Raskautta ja anarkiaa ansaitsi maahantuonnin, sitä paremmin sen ansaitsisivat tämän artikkelin kaksi muutakin elokuvaa.
maanantai 29. syyskuuta 2014
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
R&A: Nothing (much) to see here
Toiseksi viimeisenä päivänä festarikävijä alkaa olla jo kyllästynyt täyteen pakattuihin pikkuteattereihin, joissa oma rauha on teoreettinen käsite polvien, kyynärpäiden ja karkkipussien saartorenkaassa. Sattuvasti ensimmäinen keskenlähtö osuu Zero Motivationin kohdalle, jonka alkukielinen nimi kääntyy "nolla sosiaalisissa taidoissa". Elokuva on yhteisöllinen kokemus, joka puhuttelee voimakkaimmin itsestään melua pitämättömiä introverttejä. Yhtälö ei oikein täsmää.
Ei Zero Motivation niin huono ollut. Mutta tunne siitä, että tämän kaiken on jo nähnyt ja ainakin kaikki vitsit kuullut, dominoi. Ainoana erikoisuutena elokuva tarjosi tapahtumaympäristön: Israelin armeijan naisten täyttämät toimistot, mistä kovin moni ei kai liikaa tiedä. Sujuva pikku komedia tuntuu toisinaan Konttorilta, toisinaan Smack the Ponylta ja usein M.A.S.H.:ltä. Liian harvoin omalta itseltään. Huolimatta mainioista näyttelijöistä, joiden takia tarinan olisi voinut istua loppuun elleivät Rapistelijat olisi tappaneet tunnelmaa. Aiemmin esimerkiksi Winter Sleepissä ja Night Movesissa rapistelu oli noussut häiritseväksi, mutta Zero Motivationissa se ensimmäisen kerran kohosi "perjantai-illan olkkari"-luokkaan. Enitenhän ilmiössä jurppii se, että esimerkiksi kolmen ja puolen sadan hengen yleisössä kymmenen tilannelukutaidotonta saa pilata huvin kaikilta. Ts. rapistelijat kuuluvat vähemmistöön.
Festivaalin isoin pettymys tähän mennessä on ranskalainen The Kidnapping Of Michel Houellebecq (L'enlévement de Michel Houellebecq). Voimakkaasti mielipiteitä jakanut vakavalla naamalla kerrottu vitsi kertoo fiktiivisessä muodossa ko. kirjailijan kaappauksesta pari vuotta sitten muutaman amatöörin toimesta. Scott Foundas vertasi elokuvaa osuvasti Michael Winterbottomin komedioihin, mutta niihin nähden Guillaume Nicloux'n taidot jäävät pahasti jälkeen. Ohjaaja käyttää käsivarakameraa ja leikkausta tavalla, joka saa veikkaamaan elokuvan budjetiksi noin 500 euroa - mikä ei ole hyvä juttu ollenkaan. Leffa näyttää ja tuntuu jonkun kotivideolta. Sääli, sillä asetelma on aivan liian uniikki tällä tavalla tuhlattavaksi. Michelin (joka esittää itseään) ja hänen kaappajiensa suhde on toverillinen ja arkinen, kellään ei ole suurempaa hätää minkään suhteen, elämä perustuu chillailuun. Yrityksestä huolimatta syvällisempi näkemys kirjailijasta itsestään tai tapahtumista hänen ympärillään karkaa tekijöiden ulottuvilta.
Ei Zero Motivation niin huono ollut. Mutta tunne siitä, että tämän kaiken on jo nähnyt ja ainakin kaikki vitsit kuullut, dominoi. Ainoana erikoisuutena elokuva tarjosi tapahtumaympäristön: Israelin armeijan naisten täyttämät toimistot, mistä kovin moni ei kai liikaa tiedä. Sujuva pikku komedia tuntuu toisinaan Konttorilta, toisinaan Smack the Ponylta ja usein M.A.S.H.:ltä. Liian harvoin omalta itseltään. Huolimatta mainioista näyttelijöistä, joiden takia tarinan olisi voinut istua loppuun elleivät Rapistelijat olisi tappaneet tunnelmaa. Aiemmin esimerkiksi Winter Sleepissä ja Night Movesissa rapistelu oli noussut häiritseväksi, mutta Zero Motivationissa se ensimmäisen kerran kohosi "perjantai-illan olkkari"-luokkaan. Enitenhän ilmiössä jurppii se, että esimerkiksi kolmen ja puolen sadan hengen yleisössä kymmenen tilannelukutaidotonta saa pilata huvin kaikilta. Ts. rapistelijat kuuluvat vähemmistöön.
Festivaalin isoin pettymys tähän mennessä on ranskalainen The Kidnapping Of Michel Houellebecq (L'enlévement de Michel Houellebecq). Voimakkaasti mielipiteitä jakanut vakavalla naamalla kerrottu vitsi kertoo fiktiivisessä muodossa ko. kirjailijan kaappauksesta pari vuotta sitten muutaman amatöörin toimesta. Scott Foundas vertasi elokuvaa osuvasti Michael Winterbottomin komedioihin, mutta niihin nähden Guillaume Nicloux'n taidot jäävät pahasti jälkeen. Ohjaaja käyttää käsivarakameraa ja leikkausta tavalla, joka saa veikkaamaan elokuvan budjetiksi noin 500 euroa - mikä ei ole hyvä juttu ollenkaan. Leffa näyttää ja tuntuu jonkun kotivideolta. Sääli, sillä asetelma on aivan liian uniikki tällä tavalla tuhlattavaksi. Michelin (joka esittää itseään) ja hänen kaappajiensa suhde on toverillinen ja arkinen, kellään ei ole suurempaa hätää minkään suhteen, elämä perustuu chillailuun. Yrityksestä huolimatta syvällisempi näkemys kirjailijasta itsestään tai tapahtumista hänen ympärillään karkaa tekijöiden ulottuvilta.
lauantai 27. syyskuuta 2014
R&A: Pakene, vapaa lapsi!
Festivaalin jälkimmäinen perjantai löysi elokuvan, jossa on sekä rakkautta että anarkiaa. Sodankylässä tänä kesänä vierailleen virolaisen Veiko Õunpuun kolmas pitkä elokuva Free Range on valloittanut festareita vähän siellä sun täällä. Brechtiltä ja Fassbinderiltä lainaava Free Range on monen muun epiteetin ohella todellinen harvinaisuus: vapaa elokuva.
Free Range suorastaan haisee elokuvalta, joka on tehty ilman käsikirjoitusta, ideoiden pohjalta. Juonta siitä ei löydy, rakenne muistuttaa jatsia. Se tuntuu usein oppilastyöltä. Siinä on kohtauksia, jotka "toimivat" ja toisia, jotka eivät "toimi" (ainakaan, jos arvioimme teosta perinteisin kritiikin työvälinein). Siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mitä sitten? Free Range hengittää vapaana. Õunpuu tekee joka hetki juuri sen mitä haluaa tehdä. Hän tekee sen kevyesti, irroitellen, fiilikseen luottaen. Sitä on arvostettava.
Free Range ei ole juonielokuva. Eikä se myöskään taatusti "kysy kuinka paljon nerolle on annettava anteeksi". Tämä ei ole yksilötarina. Free Range kuvaa sitä, millaista on elää maailmassa, jonka edelliset sukupolvet ovat vuolleet ja johon ei voi uskoa; maailmasta, jossa ei halua elää. Juuri tämän huonosti käyttäytyvä päähenkilö tajuaa ja tuntee jokaisella solullaan - ja siksi hän ei voi muuta kuin kapinoida...ja käyttäytyä huonosti. Hän on yhteen sopimaton maailman kanssa, joka ei koskaan kysynyt häneltä, haluaako hän olla osa sitä.
Uskoisin Anssi Mänttärin olevan ylpeä tästä elokuvasta. Kaikessa rellestämisessään Free Range on hyvin selvänäköinen ja romanttinen elokuva. Õunpuu laittaa elokuvalleen alaotsikon: Ballaad maailma heakskiitmisest - balladi maailman hyväksymisestä. Maailman hyväksyminen ei ole discopop, se on blues.
Õunpuu paitsi näyttää meille kuvia, joista hän itse pitää, myös soittaa musiikkia, josta itse pitää. Free Rangen aloittaa ja päättää Scott Walker - ja molemmat biisit ovat elokuvabiisejä.
Free Range on tiettävästi herättänyt hyvin vaihtelevia reaktioita yleisöstä riippuen. Joskus sitä on pidetty puhtaana komediana. Minulle se näyttäytyi vähän vakavampana. Oli miten oli, ainakaan sen loppu ei voi jättää kylmäksi. En uskalla lähteä edes arvailemaan, onko se tarkoitettu vakavasti otettavaksi vai ei. Ainakin poistuin elokuvan ääreltä hyväntuulisena.
Toisaalla R&A saa todistaa Hubert Sauperin paluuta. Ranskassa työskentelevä itävaltalainen on yksi maailman tärkeimpiä dokumentaristeja vaikka hänestä ei ole kuultu kymmeneen vuoteen. Sauperin mandaattiin kuuluu Afrikan maanosa eikä yhdelläkään toisella eurooppalaisella elokuvatekijällä ole nokan koputtamista Sauperille tästä aiheesta. Kisanganin päiväkirja (1998), jota tehdessään Sauper melkein kuoli malariaan, kuului Tampereen filkkareiden kohokohtiin ohjaajan läsnäollessa, ja Darwinin päiväkirja (2004) noteerattiin Oscar-ehdokkuutta myöten. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Sauper on todistanut ja tallentanut Sudanin kahtia jakautumisen.
We Come As Friends kuuluu reportaasidokumentin lajiin. Watermark on sen täydellinen vastakohta. Sauper liikkuu keskellä kuvattaviaan kevyellä kalustolla. Kamera heiluu sinne tänne ja linssi on usein likainen. Poikkeuksen muodostaa ilmakuvia tallentava kevytkone. Elokuvan kronologinen punainen lanka on Sudanin selviytyminen pitkästä sisällissodasta, sen jakautuminen kahdeksi valtioksi ja ajautuminen uuteen sotaan. Sauperin todellinen aihe on kuitenkin koko Afrikan mantereen kohtalo eurooppalaisten ja muiden valloittajien käsissä enkä ole koskaan nähnyt terävämpää analyysiä aiheesta. Sauper toteaa Afrikan olevan ulkomaalaisten luomus. Maiden rajat, uskonnot, tavat, elinkeinot, usein jopa kieli ovat kaikki ulkopuolisten sanelemia. Afrikkaa ei ole koskaan nähty afrikkalaisten kotina, vaan kenen hyvänsä kyvykkään hyödynnettävänä ja riistettävänä. Näin vain koska Afrikka ei ole koskaan jakautunut järjestelmällisen länsimaisen mielen mukaisesti itsenäisiin valtioihin. Se on nähty "valkoisen miehen taakkana" - kukaan ei vain koskaan tarjonnut Afrikkaa valkoisen miehen kannettavaksi.
We Come As Friendsissä kuullaan monen poliitikon puhuvan siitä, että Afrikan ei saa antaa vaipua takaisin kolonialismin aikaan. Sauper tekee selväksi, että kolonialismi ei koskaan loppunut Afrikassa, se vain vaihtoi vähän vaatteita. Ulkomaalaisten troolarit kalastavat Afrikan rannikot tyhjiksi, heidän öljynjalostamonsa paitsi vievät maasta sen aarteet, myös pilaavat pohjavedet tappaen tienoot. Kukaan ulkomaalaisista ei ole kiinnostunut olemaan vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa; kukaan ei elokuvassa puhu paikallisten kieltä. Amerikkalainen yhtiö "vuokraa" 600 000 hehtaaria arvomaata täysin hyödynnettäväkseen 49 vuodeksi 25 000 dollarilla, siis pikkupomon kuukausitienesteillä. Ja tätä ei kutsuta varkaudeksi miksi?
Ja niin edelleen.
Sauperin mielestä tilanne muistuttaa avaruuden muukalaisten saapumista oudolle planeetalle. Tässä herzogilaisessa ironiassa on kuristavaa puhuttelevuutta. Sauper sanoo, että länsimainen hyvinvointi perustuu varkaudelle, jonka uhrina on ns. kolmas maailma. Uhri jää täysin omilleen, mistä seuraa kaaosta ja sotimista.
Länsimaisen elokuvan piirissä Sauperin näkökulma on aivan uniikki ja terävyydessään omaa luokkaansa. Reportaasidokumentin keinoin ei voi juuri paremmin asioista kertoa.
Labels:
arvostelu,
dokumentti,
festivaalit,
fiktio,
Helsinki,
RjaA
perjantai 26. syyskuuta 2014
R&A: Joella
R&A:n tapaiset festivaalit vaikuttavat joskus olevan melkein ainoa tapa päästä näkemään Manhattanin ulkopuolista Amerikkaa. Kaksi esimerkkiä, molemmat "indieinä" toteutettuina:
Kelly Reichardt on tehnyt jo viisi elokuvaa ansaiten kotimaassaan - eikä juuri muualla - maineen yhtenä riippumattoman amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä tekijöistä. Hänen uusin työnsä, Sodankylässäkin nähty Night Moves, on sekin halvalla ja kevyesti tehty, pääosassa oikea tähti: Oscar-ehdokas Jesse Eisenberg. Ja ovathan tähtiä hänen säestäjänsäkin, Dakota Fanning ja Peter Sarsgaard.
Night Moves on älykäs, naturalistinen kertomus edellä mainittujen muodostamasta ekoterroristiryhmästä, joka räjäyttää erään padon, joka heidän mukaansa tuhoaa joen lohikantaa. Fiksujen ja valveutuneiden ihmisten teolla on seurauksia, joita he eivät kyenneet näkemään ennalta.
Night Movesissa vakuuttaa sen luonnollisella tavalla analyyttinen ote, joka näyttää ristiriidan esittelemiensä ihmisten ideologian ja heidän vaikutuskeinojensa välillä. Teemasta on harvoin tehty yhtä fiksua ja osaavaa elokuvaa. Taitavat näyttelijät palvelevat ohjaajan naturalistista lähestymistapaa. Erityisen kiinnostavaa on nähdä urbaanineurootikkoihin erikoistunut Eisenberg esittämässä luonnonmukaisesti elävää ekohippiä. Eisenberg kantaa elokuvaa.
Night Moves ei ole trilleri. Kuitenkin se sisältää trillerimäisiä elementtejä, yhä enemmän loppua kohti. Fiksusti ja uskottavasti kirjoitetun ja esitetyn teoksen loppu tuntuu sen heikoimmalta palaselta, sillä luulen olevan hyvin harvinaista, että ihmiset käyttäytyvät kuvatulla tavalla suurenkaan paineen alla. Viimeinen kuva on tosin niin ovelan ironinen, että sen viesti valkeni vasta hyvän tovin jälkeen. Night Movesissa oli myös festarin tähän mennessä huonoin esityskopio, jonka digitaalinen ilme oli todella luotaantyöntävä.
David Gordon Green on amerikkalaisen indie-liikkeen lahjakkaimpia tekijöitä, mutta hänen urallaan tekemiään valintoja on usein todella vaikea ymmärtää. Hän loi maineensa kuvaamalla malick-dardennemaisesti USA:n periferiaa, mutta on välillä poikennut Hollywoodiin tekemään pilvikomedioita. Green on 14 vuodessa ohjannut 10 pitkää elokuvaa, joista Joe on yhdeksäs. Siinä hän palaa lähtöpisteeseensä.
Joe on hieno, todella onnistunut elokuva, jossa Green sukeltaa suoraan siihen Amerikkaan, joka jää Wall Streetin ja Broadwayn varjoon. Elokuva perustuu Larry Brownin romaaniin, jolle Green on antanut leimallisesti puolidokumentaarisen käsittelyn paljon käsivarakameraa käyttäen. Todella greenmäistä Joessa on hänen tapansa upottaa oikeita ihmisiä ja tilanteita fiktiiviseen runkoon. Päähenkilö ansaitsee leipänsä myrkyttämällä puita jonkin ison firman laskuun, joka sitten uudelleenistuttaa paikalle arvopuuta. Tähän sisältyy oma vertauskuvallisuutensa. Joe on vihanhallintakurssien peruskamaa, moniulotteinen, vaikea mies, joka ottaa siipiensä alle voimakastahtoisen 15-vuotiaan pojan, joka yrittää pitää huolta äidistään ja sisarestaan. Perheelle ongelmia tuottaa Vuoden Isä -kandidaatti numero yksi, alkoholisoitunut, todella änkyrä tapaus.
Poikaa esittää nyt 17-vuotias Tye Sheridan, jonka CV:stä voi jo lukea sellaiset elokuvat kuin Mud ja The Tree of Life. Nuori näyttelijä on todella lupaava. Hänen isäänsä esittämään Green palkkasi paikallisen (elokuva kuvattiin Austinissa, josta Green antaa tyystin eri kuvan kuin Boyhood) miehen, Gary Poulterin, joka ei ollut ikinä näytellyt. Poulter on ilmiömäisen vakuuttava vanhana koirana, joka ei taatusti opi enää uusia temppuja. Valitettavasti emme saa toista kertaa Poulterin työskentelystä nauttia, sillä hän kuoli jo viime vuoden maaliskuussa, pari kuukautta kuvausten jälkeen.
Joen kantava voima on nimiroolia vetävä Nicolas Cage, jolle elokuva on todellinen sivuraiteelle hyppäys. On kiehtovaa seurata kulttuurisuvun ekstravagantin miljonäärivesan (jolla tosin raportoidaan olevan kymmenen miljoonan dollarin verovelat, mitkä selittävät osittain hänen urallaan tekemiään valintoja) slummailevan kaukana mukavuusalueeltaan. Cagesta on viime vuosina tullut yhä enemmän vitsi, mutta kaiken absurdiuden alla piilee aidosti lahjakas ja paneutuva näyttelijä. Cage osoittaa, ettei Joe ole hänelle mikään ongelma. Paitsi, että hän tekee hahmostaan uskottavan, hän tuo rooliin ja sitä myöten koko elokuvaan suuren tähden vangitsevaa karismaa lipeämättä naturalistisesta tyylilajista. Ilman häntä elokuva olisi edelleen hieno, mutta köyhempi.
David Gordon Greenin uusimmassa ohjauksessa, Manglehorn, pääosan vetää Al Pacino.
Kelly Reichardt on tehnyt jo viisi elokuvaa ansaiten kotimaassaan - eikä juuri muualla - maineen yhtenä riippumattoman amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä tekijöistä. Hänen uusin työnsä, Sodankylässäkin nähty Night Moves, on sekin halvalla ja kevyesti tehty, pääosassa oikea tähti: Oscar-ehdokas Jesse Eisenberg. Ja ovathan tähtiä hänen säestäjänsäkin, Dakota Fanning ja Peter Sarsgaard.
Night Moves on älykäs, naturalistinen kertomus edellä mainittujen muodostamasta ekoterroristiryhmästä, joka räjäyttää erään padon, joka heidän mukaansa tuhoaa joen lohikantaa. Fiksujen ja valveutuneiden ihmisten teolla on seurauksia, joita he eivät kyenneet näkemään ennalta.
Night Movesissa vakuuttaa sen luonnollisella tavalla analyyttinen ote, joka näyttää ristiriidan esittelemiensä ihmisten ideologian ja heidän vaikutuskeinojensa välillä. Teemasta on harvoin tehty yhtä fiksua ja osaavaa elokuvaa. Taitavat näyttelijät palvelevat ohjaajan naturalistista lähestymistapaa. Erityisen kiinnostavaa on nähdä urbaanineurootikkoihin erikoistunut Eisenberg esittämässä luonnonmukaisesti elävää ekohippiä. Eisenberg kantaa elokuvaa.
Night Moves ei ole trilleri. Kuitenkin se sisältää trillerimäisiä elementtejä, yhä enemmän loppua kohti. Fiksusti ja uskottavasti kirjoitetun ja esitetyn teoksen loppu tuntuu sen heikoimmalta palaselta, sillä luulen olevan hyvin harvinaista, että ihmiset käyttäytyvät kuvatulla tavalla suurenkaan paineen alla. Viimeinen kuva on tosin niin ovelan ironinen, että sen viesti valkeni vasta hyvän tovin jälkeen. Night Movesissa oli myös festarin tähän mennessä huonoin esityskopio, jonka digitaalinen ilme oli todella luotaantyöntävä.
David Gordon Green on amerikkalaisen indie-liikkeen lahjakkaimpia tekijöitä, mutta hänen urallaan tekemiään valintoja on usein todella vaikea ymmärtää. Hän loi maineensa kuvaamalla malick-dardennemaisesti USA:n periferiaa, mutta on välillä poikennut Hollywoodiin tekemään pilvikomedioita. Green on 14 vuodessa ohjannut 10 pitkää elokuvaa, joista Joe on yhdeksäs. Siinä hän palaa lähtöpisteeseensä.
Joe on hieno, todella onnistunut elokuva, jossa Green sukeltaa suoraan siihen Amerikkaan, joka jää Wall Streetin ja Broadwayn varjoon. Elokuva perustuu Larry Brownin romaaniin, jolle Green on antanut leimallisesti puolidokumentaarisen käsittelyn paljon käsivarakameraa käyttäen. Todella greenmäistä Joessa on hänen tapansa upottaa oikeita ihmisiä ja tilanteita fiktiiviseen runkoon. Päähenkilö ansaitsee leipänsä myrkyttämällä puita jonkin ison firman laskuun, joka sitten uudelleenistuttaa paikalle arvopuuta. Tähän sisältyy oma vertauskuvallisuutensa. Joe on vihanhallintakurssien peruskamaa, moniulotteinen, vaikea mies, joka ottaa siipiensä alle voimakastahtoisen 15-vuotiaan pojan, joka yrittää pitää huolta äidistään ja sisarestaan. Perheelle ongelmia tuottaa Vuoden Isä -kandidaatti numero yksi, alkoholisoitunut, todella änkyrä tapaus.
Poikaa esittää nyt 17-vuotias Tye Sheridan, jonka CV:stä voi jo lukea sellaiset elokuvat kuin Mud ja The Tree of Life. Nuori näyttelijä on todella lupaava. Hänen isäänsä esittämään Green palkkasi paikallisen (elokuva kuvattiin Austinissa, josta Green antaa tyystin eri kuvan kuin Boyhood) miehen, Gary Poulterin, joka ei ollut ikinä näytellyt. Poulter on ilmiömäisen vakuuttava vanhana koirana, joka ei taatusti opi enää uusia temppuja. Valitettavasti emme saa toista kertaa Poulterin työskentelystä nauttia, sillä hän kuoli jo viime vuoden maaliskuussa, pari kuukautta kuvausten jälkeen.
Joen kantava voima on nimiroolia vetävä Nicolas Cage, jolle elokuva on todellinen sivuraiteelle hyppäys. On kiehtovaa seurata kulttuurisuvun ekstravagantin miljonäärivesan (jolla tosin raportoidaan olevan kymmenen miljoonan dollarin verovelat, mitkä selittävät osittain hänen urallaan tekemiään valintoja) slummailevan kaukana mukavuusalueeltaan. Cagesta on viime vuosina tullut yhä enemmän vitsi, mutta kaiken absurdiuden alla piilee aidosti lahjakas ja paneutuva näyttelijä. Cage osoittaa, ettei Joe ole hänelle mikään ongelma. Paitsi, että hän tekee hahmostaan uskottavan, hän tuo rooliin ja sitä myöten koko elokuvaan suuren tähden vangitsevaa karismaa lipeämättä naturalistisesta tyylilajista. Ilman häntä elokuva olisi edelleen hieno, mutta köyhempi.
David Gordon Greenin uusimmassa ohjauksessa, Manglehorn, pääosan vetää Al Pacino.
Labels:
arvostelu,
festivaalit,
fiktio,
Helsinki,
Nicolas Cage,
RjaA,
romaanifilmatisoinnit,
USA
R&A: Poikuus ja miehuus
Toiset voittavat kultaisia palmuja, toiset hopeisia karhuja.Yleensä näiden elokuvien välillä on löydettävissä ero. Niin tänäänkin.
Hienoudestaan huolimatta Richard Linklaterin huikeaa kohua nostattanut magnum opus Boyhood jää selvästi kakkoseksi Nuri Bilge Ceylanin Cannesin valloittaneelle magnum opukselle Kis uykusu (kv. Winter Sleep). Jälkimmäisen elokuvan ansioista kertoo mm., että poikkeuksellisesti myös IMDb on samaa mieltä: Boyhoodin IMDb-luku on tällä hetkellä 8,7, mutta Winter Sleepin peräti 9,1. Olemme tekemisissä laadukkaiden elokuvien kanssa.
Konsensus painaa tällä hetkellä vaakaa osoittamaan Boyhoodille paikkaa mestariteosten joukossa, mutta sitä se ei kyllä ole; se meriitti karkaa nimittäin jo heti ensi sekunneilla Linklaterin soittaessa Coldplayn Yellow'ta epäironisesti. Tämä on kuin yllättävä shamppanjalasillinen jäävettä kasvoille. 166-minuuttisen teoksen ensimmäiset 30 sekuntia ovat kuitenkin sen ainoa virhe, joten hylätkäämme pikkumaisuudet.
Linklater toteutti suurtyönsä ainutlaatuisella tavalla. Hän kuvasi elokuvansa 12 vuoden aikana, kuvaten muutaman päivän vuodessa samojen näyttelijöiden kanssa, noin 200 000 dollarin vuotuisella budjetilla. Nämä paljon puhutut tosiseikat ansaitsevat tulla toistetuiksi kolmesta syystä: ensinnäkin sopii huomata, että tämä komea teos on keskiverto suomalaisen elokuvan hintainen (vaikka siinä on Hollywood-tähtiä); toiseksi, elokuvaan käytetystä ajatustyöstä kertoo se, miten tasapainoinen ja sujuva se on; eikä toteutustapa tunnu koskaan pelkältä tempulta. Päinvastoin, Boyhood on Linklaterin omakohtaisin työ, joka sijoittuu pääasiassa hänen kotikaupunkiinsa Austiniin, Texasin pääkaupunkiin. Linklater kuvaa erään pojan kasvuvuodet tavalla, joka sekoittanee sekä ohjaaja-käsikirjoittajan omia että päähenkilön esittäjän, Ellar Coltranen, kokemuksia. Ajan kuluminen ilmaistaan totta kai hahmojen ulkomuodon luonnollisilla muutoksilla.
Pituudestaan huolimatta Boyhood soljuu kuin kanootti virrassa. Osittain tämä johtuu sen peitellysti episodimaisesta rakenteesta, joka jakaa elokuvan kahteentoista jaksoon; osittain taas sen televisiomaisesta kieliopista: Boyhood on kerronnallisesti oikeastaan hyvin tehty tv-elokuva. Tässä toteamuksessa on kriittinen sävy. On osittain makuasia, miten näihin asioihin suhtautuu, mutta Boyhood on yksi esimerkki digitalisoimisen cineman ja television rajaa hämärtävästä vaikutuksesta. Valokuvan puolella yliestetisointi kyseenalaistettiin hyvin rujolla ja vaikuttavalla tavalla jo 80-luvulla. Tähän viitaten Boyhoodin kuvailmaisu on hyvin suoraa ja kirkasta: realistista. Mutta samalla se muistuttaa myös hyvin tehtyä kotivideota. Siinä on sattuneesta syystä jotain kulunutta. Oli miten oli, ajatuksia se ainakin herättää.
Boyhoodin aitoutta ei käy kiistäminen. Se todella tuntuu elämältä, ainakin keskiluokkaisen amerikkalaisperheen elämältä 2000-luvulla. Tekstin taso kaikessa naturalistisuudessaan jättää hyvin vähän sijaa muulle kuin ylistykselle. Näyttelijät tekevät sitä vastaavasti upeaa työtä. Jopa amatöörien pienet kulmikkuudet lisäävät esityksen uskottavuutta. Niminäyttelijöistä Patricia Arquette tekee perheenäidin roolin täsmälleen samalla tavalla kuin tv-sarjassa Näkijä (sarjan tuntevat voivat huvitella bongaamalla Arquetten hiustyyleistä, minkä kauden kuvaukset olivat kulloinkin menossa). Hän on aivan valtavan hieno. Ex-miestä esittää Linklaterin alter ego, Ethan Hawke, todella mielenkiintoinen mies. Monilahjakkuus, mutta valkokankaalla täysin linjattoman uran tehnyt. Linklaterin kanssa Hawke liikkuu toisella tasolla kuin muualla. Nytkin voidaan sanoa, että mihin tahansa "rikoksiin" Hawke on kankaalla syyllistynyt, hän saa ne kaikki anteeksi pelkästään Boyhoodin kohtauksella, jossa hän pitää kaikkien aikojen parhaan sukupuolivalistusoppitunnin.
Boyhood on ainutlaatuinen kaleidoskooppi amerikkalaiseen elämään viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Miksi se ei siis inspiroi pohtimaan ja keskustelemaan aikakauden ongelmista? Se kysymys jää tällä kertaa vastaamatta.
Winter Sleep sen sijaan ei muuta teekään kuin pistää synapsit aivoissa kipinöimään. Tästä mielettömän rikkaasta elokuvasta voisi ja pitäisi kirjoittaa pienen kirjan verran tekstiä, mutta kello on jo kaksi yöllä ja aihe on liian vaativa yhdellä istumalla käsiteltäväksi. Winter Sleep on Once Upon a Time in Anatoliasta tuttua Ceylania, missä näennäisen yksinkertainen estetiikka yhdistyy arjen konfliktien valtavan monipolviseen ja kypsään käsittelyyn. Tuloksena on koko ajan suggeroivammaksi käyvää elokuvaa ja mestaritason näyte siitä, miten keskustelu tehdään elokuvassa kiinnostavaksi.
"Valtakuntani on ehkä pieni, mutta ainakin olen sen kuningas." Winter Sleep ottaa aiheensa ja ideansa Anton Tsehovin novelleista ja viittaa lisäksi mm. William Shakespeareen, etenkin tämän kuningasnäytelmiin. Keskushenkilö on keskellä Anatolian ei-mitään elävä entinen näyttelijä Aydin (tarkoittaa turkiksi "intellektuelli"), joka pitää pientä hotellia ja omistaa useita tienoon kiinteistöjä. Merkkihenkilö siis. Jolla on tietenkin nuori ja kaunis vaimo. Aydin lähenee kuudenkympin rajapyykkiä ja kokee ensimmäisiä kertoja vanhuuden kosketuksia. Elokuva avaa tämän murrosvaihetta elävän tai paremminkin siihen erään pikku tapauksen tönäämänä suistuvan patriarkan sielunmaisemaa. Ja tekee sen niin monisyisellä tavalla, että sen täydelliseen käsittelemiseen voisi uhrata päiväkausia näppäimistön ääressä.
Tässä elokuvassa mikään ei ole yksinkertaista. Nykyelokuvalle aivan poikkeuksellisella sitkeydellä Ceylan kieltäytyy yhtään yksinkertaistamasta henkilöitään, tekemästä heistä muottiin sopivia hahmoja. Tämä selittää elokuvan 196-minuuttisen pituuden. Tsehovin lisäksi aika ajoin Bergmania muistuttava teksti on (ainakin tässä yhteydessä) sanoin kuvaamattoman taidokasta ja viisasta. Winter Sleep on vielä lähempänä oikeaa elämää kuin Boyhood. Ja sen kestäessä se alkaa kasvaa myös tarkkaan hiotuksi allegoriaksi patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Aydinin ja hänen johtamansa pikku yhteisön sekä aivan erityisesti kultaisessa vankilassa elävän vaimonsa kautta Ceylan tutkii koko yhteiskunnan valtarakenteita monumentaalisen näkemyksellisellä tavalla. Kaiken vaikuttaessa kaikkeen, kenenkään asema ei koskaan ole yksinkertainen tai toisista riippumaton. Mutta Ceylan ei jää märehtimään lohduttomuudella, vaan näyttää, että ihmisillä on halua oppia ja muuttua. Ja missä on halua, siellä on myös tie. Vaikeakulkuinen tosin kuin anatolialainen vuoristopolku lumimyrskyn jälkeen.
Ceylan on Turkin merkittävin nykyohjaaja osin sen takia, että hän käsittelee sellaista Turkkia, mitä maan mainosesitteet eivät tuo etualalle. Tai uutiset. Nämä ovat paljon stereotypioita moniulotteisempia, samastuttavampia ihmisiä. Sitä enemmän, kun näyttelijätyö liikkuu tällä tasolla. Yksinkertaisesti hengästyttävää. Nämä ihmiset tulevat todella iholle, todella tutuiksi, jokainen pienintä roolia myöten. Heitä johtaa Iso-Britanniassa teatteriammattilaisena ja joissakin isoissa angloelokuvissa (The International, Rosewater) luonnerooleja tehnyt Haluk Bilginer, ilmiselvä mestari. Bravo.
Winter Sleepin estetiikka jää mietityttämään. Ceylan käyttää hyvin rajattua palettia, mutta harkitusti. Valokuvaajana aloittaneena hän osaa myös käyttää digitekniikkaa määrätyllä tavalla: ulkokuvat vangitsevat vuoristoseudun kylmyyden. Mutta eikö niistä puutu myös jokin luonnolle ominainen sävykkyys, jonka filmi olisi vielä muutama vuosi sitten tallentanut? Ehkä se on makuasia. Musiikkina Ceylan käyttää Schubertin sonaattia, jonka Bresson ehti jo omia Balthazarissaan.
Labels:
arvostelu,
festivaalit,
fiktio,
Kultainen Palmu,
RjaA,
Turkki,
USA
torstai 25. syyskuuta 2014
Visa 24.9. - In memoriam
"Visanlaatijan tervehdys kaukaisesta maankolkasta. Tämän iltaisen visan teema päätettiin jo pari viikkoa sitten. Maanantainen uutinen Peter von Baghin poismenosta suisti sen ennalta odottamattomille raiteille. Von Bagh oli poikkeuksellinen esikuva ja innoittaja Elokuvakerho Monroelle ja henkilökohtaisestikin tuttu kerhollemme. Monroe muun muassa järjesti pari vuotta sitten von Baghin pääteoksiin lukeutuvasta Helsinki, ikuisesti -dokumentista ainoan Tampereella nähdyn 35-millisen filminäytöksen.
Pirkanmaan elokuvakeskus esittää muistonäytöksenä tulevana sunnuntaina kello 13.45 Peter von Baghin elokuvan Muisteja. Tänä iltana ensimmäiseksi sijoittunut joukkue saa erikoispalkintona vapaaliput tuohon esitykseen.
Tänä iltana muistelemme monia viime aikoina poistuneita valkokangastuttujamme. Elokuvakerho Monroe omistaa visaillan Peter von Baghille.
Anton Asikainen & Monroe"
Monroen leffavisa 24.9. (Cup-pisteet suluissa)
1. Hudson Hawks, 31 p. (2+6)
Pirkanmaan elokuvakeskus esittää muistonäytöksenä tulevana sunnuntaina kello 13.45 Peter von Baghin elokuvan Muisteja. Tänä iltana ensimmäiseksi sijoittunut joukkue saa erikoispalkintona vapaaliput tuohon esitykseen.
Tänä iltana muistelemme monia viime aikoina poistuneita valkokangastuttujamme. Elokuvakerho Monroe omistaa visaillan Peter von Baghille.
Anton Asikainen & Monroe"
Monroen leffavisa 24.9. (Cup-pisteet suluissa)
1. Hudson Hawks, 31 p. (2+6)
2. Kuolleiden Iguaanien seura, 22 p. (1+5)
3. Peter Lorren silmät, 20,5 p. (5+4)
4. Savage Streets, 18 p. (4+3)
4. Kongon kingit, 18 p. (3+3)
4. Safiiri & Teräs, 18 p. (3)
7. Zomba di Bom Bom Bom (4. ketju), 15 p. (6+0)
24.9.
In memoriam
-omistettu Peter von Baghin muistolle-
I.
Perustrivia, osa I (10 pt.)
1.
Mistä suurteoksestaan Petteri palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna
2007? (1 pt.)
2.
Oliko Eli Wallach Hyvä, Paha vai Ruma ja mikä hänen hahmonsa oikea
nimi oli? (2 pt.)
3.
Minkämaalainen oli Malik Bendjelloul, miten hän kuoli ja mistä
hittielokuvasta hän jäi muistoihin? (3 pt.)
4.
Ketkä ohjasivat nämä Gordon Willisin kuvaamat elokuvat: A)
Manhattan B) Kummisetä C) Pahan oma? (3 pt.)
5.
Missä Lars von Trierin elokuvassa Lauren Bacall näytteli?(1 pt.)
II.
A/B (10 pt.)
6.
A) Minkä niminen on P. S. Hoffmanin ainoaksi jäänyt ohjaustyö? B)
Kuka 40- ja 50-lukujen japanilaistähti kuoli 94-vuotiaana 7.9.?
7.
A) Mikä klassinen tv-sarja teki James Garnerin kuuluisaksi
70-luvulla? B) Mistä elokuvasta Garner sai Oscar-ehdokkuuden?
7.
A) Kuka viime syksynä kuollut tamperelainen voitti sivuosa-Jussin
elokuvasta Tähdet kertovat, komisario Palmu? B) Kuka näyttelijä
tunnettiin kuuluisimman roolinsa mukaan “The Bronze Buckaroona”?
9.
A) Millä nimellä Ninian Yule Jr. tunnettiin paljon paremmin? B)
Ohjaaja Brian G. Hutton kuoli elokuussa 74-vuotiaana. Nimeä jompi
kumpi hänen ohjauksistaan, jossa Clint Eastwood näytteli.
10.
A) Millä taiteilijanimellä vuonna -88 kuollut Harris Milstead
tunnettiin? Häntä käsittelevä dokumentti kuuluu R&A:n
ohjelmistoon. B) Kuka haastatteli Petteriä roolit vaihtaen viime
kesän viimeisessä Sodankylän aamukeskustelussa?
III.
Vihjekierros
11.
Mikä elokuva vuodelta 1984?
4
pt. Se kertoo loikkarista. Sekä sen ohjaaja että päätähti
kuolivat tänä kesänä.
2
pt. Ohjaaja oli Paul Mazursky.
1
pt. Päätähti oli Robin Williams.
12.
Mikä “chic flick”?
4
pt. Vuodelta 1995. Sivuroolissa Maya Angelou esittää ehkä
näkyvimmässä valkokangasroolissaan Annaa. Perustuu Whitney Otton
romaaniin.
2
pt. Ohjaajana Jocelyn Morehouse. Pääosassa Winona Ryder,
sivurooleissa mm. Ellen Burstyn ja Anne Bancroft.
1
pt. Tarina keskittyy häiden valmisteluun ja käsitöihin.
13.
4 pt. Richard Kiel näytteli 70-luvulla kolmessa elokuvassa Barbara
Bachin kanssa. Humanoidi ja 007 Rakastettuni olivat ne kaksi muuta.
2
pt. Ohjaaja Guy Hamilton oli aiemmin tehnyt 4 Bond-elokuvaa. Tämän
elokuvan pääosissa olivat Harrison Ford ja Robert Shaw.
1
pt. Tämä sotaelokuva oli jatko-osa J. Lee Thompsonin vuoden -61
klassikolle. Molemmat elokuvat perustuivat Alistair MacLeanin
romaaneihin.
IV.
Äänet ja musiikki:
14.
Mikä elokuva ja kuka esittää? (2 pt.,
https://www.youtube.com/watch?v=HWjB1X-cqsM)
15.
Mistä elokuvasta, kuka oli pääosassa ja kuka sävelsi? (3 pt.
https://www.youtube.com/watch?v=1Bsr0PLvzWI)
16.
Kuka on äänessä ja missä tv-ohjelmassa? (2 pt., 46.00-47.13,
https://www.youtube.com/watch?v=0IDy5GlUuf8)
17.
Mikä Petterin ohjaus päättyy tähän kappaleeseen? (1 pt.,
https://www.youtube.com/watch?v=ckLp_L37ZZM)
18.
Mistä Petterin ohjauksesta on peräisin tämä Kaj Chydeniuksen
ikivihreä, ja kuka sen tässä esittää? (2 pt.,
https://www.youtube.com/watch?v=gAq6ZJHiWuo)
VASTAUKSET
I.
kierros
1.
Sininen laulu
2.
Ruma, Tuco
3.
Ruotsalainen, itsemurha, Searching for Sugar Man
4.
A) Woody Allen B) Francis Ford Coppola C) Alan J. Pakula
5.
Dogville
II.
kierros
7.
A) Soutaen sydämeesi (Jack Goes Boating) B) Shirley Yamaguchi
8.
A) The Rockford Files B) Murphyn romanssi
9.
A) Matti Ranin B) Herb Jeffreys
10.
A) Mickey Rooney B) Kotkat kuuntelevat (Where Eagles Dare) tai Kellyn
sankarit (Kelly’s Heroes)
11.
A) Divine B) Aki Kaurismäki
III.
kierros
12.
Neukku New Yorkissa (Moscow on the Hudson)
13.
Elämän tilkkutäkki (How To Make an American Quilt)
14.
Navaronen haukat (Force 10 From Navarone)
IV.
kierros
15.
Alta nollan, Roy Orbison
16.
Humanoidi, Richard Kiel, Ennio Morricone
17.
Robin Williams, Inside the Actor’s Studio
18.
Helsinki, ikuisesti
19.
Kreivi, Kiti Neuvonen
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Peter von Bagh muistoissa Roy Anderssonin lyhytkuvia katsellen
Roy Anderssonin lyhytelokuvien retrospektiivi Orionissa 22.9. kello 16.
Tällä paikalla oli määrä olla syventynyt, sofistikoitunut ja mitä vielä analyysi Lars von Trierin Nymfomaanin auteur-editiosta, joka esitettiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla maanantaina. Teos ei kuitenkaan oikein sopinut päivän tunnelmiin, joten liput menivät eteenpäin filmihullulle, joka päätyi jälkeenpäin tasoittamaan elokuvan järkytyksiä muutamalla tuopilla ravintohuoneistossa.
Minä päädyin pitkän miettimisen jälkeen katsomaan Roy Anderssonin klassisia lyhytkuvia. Näin siksi, että elokuvat esitettiin Orionissa ja - lukuunottamatta valikoimaa tv-mainoksia - filmiltä. Ne sopivat myös paremmin "muudiin".
Ja tietysti Peter von Bagh tunnettiin hyvin Ruotsissakin, minne hän oli sopinut toteutumattomiksi jääviä hankkeita.
Peter von Baghissa kaksi elokuvafestivaalia menetti johtajansa, Italiassa ja Suomessa. Olisi liioittelua sanoa, että Suomi menetti von Baghissa kansakunnan muistin; ei toki, mutta von Baghissa menetettiin kansakunnan muistin symboli. Von Baghin kuva elokuvamiehenä jättää vahvuudessaan varjoonsa vertaistaan hakevan elämäntyön suomalaisen kulttuurin kronikoitsijana; tästä työstä hänet palkittiin vuonna 2007 Tieto-Finlandialla sekä kirjana että tv-sarjana julkaistun Sinisen laulun yhteydessä. Renessanssimieheksi kutsuttu von Bagh kykeni ottamaan haltuunsa kulttuurin kokonaiskuvan, elokuvan ollessa siinä yksi puoli. Hänen työnsä ei ollut koko totuus eikä kritiikin yläpuolella - niin kuin mikään ei ole -, mutta hän teki sen paremmin ja kauniimmin kuin useimmat.
Von Baghissa menetettiin myös elokuvakoulun professori, entinen elokuva-arkiston johtaja, puutteineenkin Suomen ainoan kunnioitettavan elokuvalehden, Filmihullun, päätoimittaja (Episodin jäädessä suomalaiseksi vastineeksi Empirelle) ja kompilaatioelokuvan kansainvälinen mestari. Elokuvakerhot, kuten Monroe, menettivät esimerkkiä osoittavan esikuvan ja monissa tapauksissa tosiasiallisen pomon: sellainenhan hän oli niin monelle monroelaiselle, joka teki Sodankylässä työtä talkoolaisena. Vaikka sitten edes viikon vuodessa.
"Niiden yhdelle otokselle perustuvat miniatyyrit ovat julkeassa ristiriidassa montaasille ja näennäiselle runsaudelle perustuvan mainoselokuvien estetiikan kanssa. Niiden jälkeen Anderssonista onkin puhuttu enemmän kuin koskaan, pitkän elokuvan ohjaajana, joka pesisi muut mennen tullen." Näin Peter von Bagh Roy Anderssonista Elokuvan historiassaan ajalta ennen Anderssonin paluuta pitkän elokuvan pariin tavalla, joka todisti von Baghin aavistelut paikkansa pitäviksi. Orionissa nähtiin ne "pienet" työt, jotka olivat virittäneet tällaiset puheet.
Mainoselokuvia, joilla Andersson voitti suurimmat fanijoukkonsa, nähtiin näytöksen dramaturgian kannalta hieman liikaakin. Ne ovat yhtä kaikki hämmästyttävä kokoelma tyystin omaperäisiä, pilakuvan pelkistystä muistuttavia "iskuja", jotka taatusti erottuivat joukosta television mainoskatkojen aikana, saattaen vetää kesken kaiken takaisin jääkaapilta leivänviipale toisessa, voiveitsi toisessa kädessä. Anderssonin hahmot ovat tosikkoja ja "mielensäpahoittajia", joihin sisältyvä lähimmäisenkritiikki on ällistyttävän helppo ottaa vastaan niiden vastustamattoman hauskuuden takia. MOT. Ja mehän siis puhumme tässä mainoksista.
Arlan mainosten hillittömälle juustopihtarille löytyy varhainen esikuva jo Anderssonin oppilastyöstä Besöka sin son (Poikaansa tapaamassa, 1967). Näyttämön valtaa jälkipolveaan tapaamassa oleva isäpappa, joka löytää yhtä sun toista moitittavaa sekä vastaanotossa että huoneiston siisteydessä. Pojan viiksistä nyt puhumattakaan. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea toteutuksen kypsyyteen: käsikirjoitus on viilattu ja mustavalkokuvaus varmoissa käsissä.
Anderssonilaisesta ironiasta poikkeaa seuraavana vuonna valmistunut Hämta en cykel (Polkupyörän haku, 1968), sekin oppilastyö, sekin täysin hallittu, tällä kertaa väreissä. Tunnelmaltaan se viittaa kuitenkiin ajankohdan ranskalaiselokuvaan sekä oppi-isänä toimivaan Bo Widerbergiin. Arkisuus on viety ääripisteeseensä pikkunovellissa nuoresta pariskunnasta, joka herää aamulla ja käy noutamassa vintiltä pojan polkupyörän. Siinä se. Eräs korttitaikuri sanoi kerran tempuistaan, että hän ei tee mitään, mutta hän tekee sen erittäin hyvin. Samoin Andersson tässä. Hän tyytyy kuvaamaan tyynesti pientä hetkeä tavallisten nuorten elämässä - me voimme sitten lukea mitä haluamme "rivien välistä". Se on hyvin antoisaa, kun se tehdään tavalla, jossa kuvissa on elämää ja näyttelijäohjauksessa uskomatonta luontevuutta.
Näytöksen kliimaksin muodostivat moneen kertaan nähdyt 90-luvun alun työt, joissa keskushenkilöä näyttelee laiha, päälaelta kaljuuntunut, harmaa ja kaikin puolin mitätön Klas-Gösta Olsson, johon katsoja kuitenkin samaistuu syvemmin kuin melkein mihinkään ikinä. Molemmat elokuvat kuuluvat lyhytelokuvan kaanonin top 10:een. Härlig är jorden (Maa on niin kaunis, 1991) on anderssonilaisuuden kuulain kiteytys, kaikin puolin täydellinen elokuva. Olsson esittelee elämänsä kameralle kuin olisi dokumentaristiryhmän luupissa järjestyneen yhteiskunnan kuhnurina, jolla on sama perhe, sama työ ja samat tuttavat kuin kaikilla muillakin. Mutta syvän hämmennyksen valtaan saattava surrealistinen alkujakso, jossa yhteiskunnan ylimäärä kaasutetaan pois tieltä, saattaa Olssonin murtumispisteeseen. Minne on piilotettu inhimillisyys? Mitä se edes on?
Någonting har hänt (On tapahtunut jotain, 1993) jatkaa edeltäjästä, nyt selkeän poleemisesti. Ruotsin kansanterveyslaitos tilasi tämän elokuvan Anderssonilta valistuselokuvaksi AIDSista, mutta päätyi kääntämään sille selkänsä, kun ohjaajan työryhmän paneutunut tutkimustyö toi päivänvaloon asioita, joista ei sopinut puhua. Lopputulos on hyytävä, hämmentävä ja kiistelynhalua herättävä. Andersson lähtee perusasioista, siitä, mitä AIDS on ja miten yhteiskunta (vuonna 1991) siihen reagoi, mutta katkaisee jossain vaiheessa talutushihnansa ja päätyy kyseenalaistamaan virallisen totuuden. Andersson tekee epämiellyttäviä vihjauksia viruksen ihmistekoisesta alkuperästä. Tämäkin riittäisi, mutta nyt Andersson pääsee vasta asiaan muistuttaen Ruotsinkin häpällisestä historiasta rokotteiden testaajana vammaisten ja muiden avuttomien vähemmistöjen kustannuksella. Elokuva vissiin maksoi Anderssonille kalliisti.
Nämä kaksi ainutlaatuista lyhytelokuvaa on tehty kuin pitkät elokuvat: niihin on varmasti käytetty ainakin kokopitkän verran aikaa. Kuvat ovat rikkaita ankeudesta, niiden maailma on himmeä, auringonvalo ei tunnu koskaan pääsevän perille suoraan. Ehkä se tarttuu kiinni tehtaanpiippuihin ja kerrostalon vesikattoihin. Todella omintakeista on Anderssonin tapa käyttää musiikkia, joka kuuluu kuin kahden huoneiston päässä soitettuna. Siinä on jotain hyvin jännittävää ja järkyttävää. Filmiltä todistettuna nämä elokuvat ovat jotain erityisen rikasta ja kaunista.
Monroen leffavisa Artturissa 24.9. on omistettu Peter von Baghin muistolle.
Tällä paikalla oli määrä olla syventynyt, sofistikoitunut ja mitä vielä analyysi Lars von Trierin Nymfomaanin auteur-editiosta, joka esitettiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla maanantaina. Teos ei kuitenkaan oikein sopinut päivän tunnelmiin, joten liput menivät eteenpäin filmihullulle, joka päätyi jälkeenpäin tasoittamaan elokuvan järkytyksiä muutamalla tuopilla ravintohuoneistossa.
Minä päädyin pitkän miettimisen jälkeen katsomaan Roy Anderssonin klassisia lyhytkuvia. Näin siksi, että elokuvat esitettiin Orionissa ja - lukuunottamatta valikoimaa tv-mainoksia - filmiltä. Ne sopivat myös paremmin "muudiin".
Ja tietysti Peter von Bagh tunnettiin hyvin Ruotsissakin, minne hän oli sopinut toteutumattomiksi jääviä hankkeita.
Peter von Baghissa kaksi elokuvafestivaalia menetti johtajansa, Italiassa ja Suomessa. Olisi liioittelua sanoa, että Suomi menetti von Baghissa kansakunnan muistin; ei toki, mutta von Baghissa menetettiin kansakunnan muistin symboli. Von Baghin kuva elokuvamiehenä jättää vahvuudessaan varjoonsa vertaistaan hakevan elämäntyön suomalaisen kulttuurin kronikoitsijana; tästä työstä hänet palkittiin vuonna 2007 Tieto-Finlandialla sekä kirjana että tv-sarjana julkaistun Sinisen laulun yhteydessä. Renessanssimieheksi kutsuttu von Bagh kykeni ottamaan haltuunsa kulttuurin kokonaiskuvan, elokuvan ollessa siinä yksi puoli. Hänen työnsä ei ollut koko totuus eikä kritiikin yläpuolella - niin kuin mikään ei ole -, mutta hän teki sen paremmin ja kauniimmin kuin useimmat.
Von Baghissa menetettiin myös elokuvakoulun professori, entinen elokuva-arkiston johtaja, puutteineenkin Suomen ainoan kunnioitettavan elokuvalehden, Filmihullun, päätoimittaja (Episodin jäädessä suomalaiseksi vastineeksi Empirelle) ja kompilaatioelokuvan kansainvälinen mestari. Elokuvakerhot, kuten Monroe, menettivät esimerkkiä osoittavan esikuvan ja monissa tapauksissa tosiasiallisen pomon: sellainenhan hän oli niin monelle monroelaiselle, joka teki Sodankylässä työtä talkoolaisena. Vaikka sitten edes viikon vuodessa.
"Niiden yhdelle otokselle perustuvat miniatyyrit ovat julkeassa ristiriidassa montaasille ja näennäiselle runsaudelle perustuvan mainoselokuvien estetiikan kanssa. Niiden jälkeen Anderssonista onkin puhuttu enemmän kuin koskaan, pitkän elokuvan ohjaajana, joka pesisi muut mennen tullen." Näin Peter von Bagh Roy Anderssonista Elokuvan historiassaan ajalta ennen Anderssonin paluuta pitkän elokuvan pariin tavalla, joka todisti von Baghin aavistelut paikkansa pitäviksi. Orionissa nähtiin ne "pienet" työt, jotka olivat virittäneet tällaiset puheet.
Mainoselokuvia, joilla Andersson voitti suurimmat fanijoukkonsa, nähtiin näytöksen dramaturgian kannalta hieman liikaakin. Ne ovat yhtä kaikki hämmästyttävä kokoelma tyystin omaperäisiä, pilakuvan pelkistystä muistuttavia "iskuja", jotka taatusti erottuivat joukosta television mainoskatkojen aikana, saattaen vetää kesken kaiken takaisin jääkaapilta leivänviipale toisessa, voiveitsi toisessa kädessä. Anderssonin hahmot ovat tosikkoja ja "mielensäpahoittajia", joihin sisältyvä lähimmäisenkritiikki on ällistyttävän helppo ottaa vastaan niiden vastustamattoman hauskuuden takia. MOT. Ja mehän siis puhumme tässä mainoksista.
Arlan mainosten hillittömälle juustopihtarille löytyy varhainen esikuva jo Anderssonin oppilastyöstä Besöka sin son (Poikaansa tapaamassa, 1967). Näyttämön valtaa jälkipolveaan tapaamassa oleva isäpappa, joka löytää yhtä sun toista moitittavaa sekä vastaanotossa että huoneiston siisteydessä. Pojan viiksistä nyt puhumattakaan. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea toteutuksen kypsyyteen: käsikirjoitus on viilattu ja mustavalkokuvaus varmoissa käsissä.
Anderssonilaisesta ironiasta poikkeaa seuraavana vuonna valmistunut Hämta en cykel (Polkupyörän haku, 1968), sekin oppilastyö, sekin täysin hallittu, tällä kertaa väreissä. Tunnelmaltaan se viittaa kuitenkiin ajankohdan ranskalaiselokuvaan sekä oppi-isänä toimivaan Bo Widerbergiin. Arkisuus on viety ääripisteeseensä pikkunovellissa nuoresta pariskunnasta, joka herää aamulla ja käy noutamassa vintiltä pojan polkupyörän. Siinä se. Eräs korttitaikuri sanoi kerran tempuistaan, että hän ei tee mitään, mutta hän tekee sen erittäin hyvin. Samoin Andersson tässä. Hän tyytyy kuvaamaan tyynesti pientä hetkeä tavallisten nuorten elämässä - me voimme sitten lukea mitä haluamme "rivien välistä". Se on hyvin antoisaa, kun se tehdään tavalla, jossa kuvissa on elämää ja näyttelijäohjauksessa uskomatonta luontevuutta.
Näytöksen kliimaksin muodostivat moneen kertaan nähdyt 90-luvun alun työt, joissa keskushenkilöä näyttelee laiha, päälaelta kaljuuntunut, harmaa ja kaikin puolin mitätön Klas-Gösta Olsson, johon katsoja kuitenkin samaistuu syvemmin kuin melkein mihinkään ikinä. Molemmat elokuvat kuuluvat lyhytelokuvan kaanonin top 10:een. Härlig är jorden (Maa on niin kaunis, 1991) on anderssonilaisuuden kuulain kiteytys, kaikin puolin täydellinen elokuva. Olsson esittelee elämänsä kameralle kuin olisi dokumentaristiryhmän luupissa järjestyneen yhteiskunnan kuhnurina, jolla on sama perhe, sama työ ja samat tuttavat kuin kaikilla muillakin. Mutta syvän hämmennyksen valtaan saattava surrealistinen alkujakso, jossa yhteiskunnan ylimäärä kaasutetaan pois tieltä, saattaa Olssonin murtumispisteeseen. Minne on piilotettu inhimillisyys? Mitä se edes on?
Någonting har hänt (On tapahtunut jotain, 1993) jatkaa edeltäjästä, nyt selkeän poleemisesti. Ruotsin kansanterveyslaitos tilasi tämän elokuvan Anderssonilta valistuselokuvaksi AIDSista, mutta päätyi kääntämään sille selkänsä, kun ohjaajan työryhmän paneutunut tutkimustyö toi päivänvaloon asioita, joista ei sopinut puhua. Lopputulos on hyytävä, hämmentävä ja kiistelynhalua herättävä. Andersson lähtee perusasioista, siitä, mitä AIDS on ja miten yhteiskunta (vuonna 1991) siihen reagoi, mutta katkaisee jossain vaiheessa talutushihnansa ja päätyy kyseenalaistamaan virallisen totuuden. Andersson tekee epämiellyttäviä vihjauksia viruksen ihmistekoisesta alkuperästä. Tämäkin riittäisi, mutta nyt Andersson pääsee vasta asiaan muistuttaen Ruotsinkin häpällisestä historiasta rokotteiden testaajana vammaisten ja muiden avuttomien vähemmistöjen kustannuksella. Elokuva vissiin maksoi Anderssonille kalliisti.
Nämä kaksi ainutlaatuista lyhytelokuvaa on tehty kuin pitkät elokuvat: niihin on varmasti käytetty ainakin kokopitkän verran aikaa. Kuvat ovat rikkaita ankeudesta, niiden maailma on himmeä, auringonvalo ei tunnu koskaan pääsevän perille suoraan. Ehkä se tarttuu kiinni tehtaanpiippuihin ja kerrostalon vesikattoihin. Todella omintakeista on Anderssonin tapa käyttää musiikkia, joka kuuluu kuin kahden huoneiston päässä soitettuna. Siinä on jotain hyvin jännittävää ja järkyttävää. Filmiltä todistettuna nämä elokuvat ovat jotain erityisen rikasta ja kaunista.
Monroen leffavisa Artturissa 24.9. on omistettu Peter von Baghin muistolle.
Labels:
arvostelu,
Helsinki,
lyhytelokuva,
Peter von Bagh,
RjaA,
Roy Andersson,
Ruotsi
maanantai 22. syyskuuta 2014
Hyvästi, lapset: Peter von Bagh on kuollut
Aamu. Ja mitä siihen kuuluu. Katson, mitä elokuvasta on kirjoitettu nyt R&A:n tuoksinoissa. Antti Alasen uusin blogimerkintä pysäyttää paikoilleen. Ilmaa tuntuu pakenevan täältä.
Peter von Bagh on poissa. Suomalainen elokuvaperhe on menettänyt isähahmon. Lapset vain jäävät.
Montaa sanaa ei ole, nyt; von Bagh käytti niitä meidänkin edestämme, ja niin hyvin. Kun kompastuin suru-uutiseen, tässä huoneessa soi En valinnut asiaa, kokoelma ns. "taistolaislauluja" 60-70-luvuilta. Sattumalta von Bagh ei kirjoittanut saatesanoja juuri tähän (Kerkko Koskisen kokoamaan) valikoimaan - moniin muihin vastaaviin kyllä. Vaikka kivimäkeä/kulkekaamme yhdessä kaikuvat Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen äänet.
Kivimäkeä.
Peter von Bagh on poissa. Suomalainen elokuvaperhe on menettänyt isähahmon. Lapset vain jäävät.
Montaa sanaa ei ole, nyt; von Bagh käytti niitä meidänkin edestämme, ja niin hyvin. Kun kompastuin suru-uutiseen, tässä huoneessa soi En valinnut asiaa, kokoelma ns. "taistolaislauluja" 60-70-luvuilta. Sattumalta von Bagh ei kirjoittanut saatesanoja juuri tähän (Kerkko Koskisen kokoamaan) valikoimaan - moniin muihin vastaaviin kyllä. Vaikka kivimäkeä/kulkekaamme yhdessä kaikuvat Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen äänet.
Kivimäkeä.
R&A: Maan suola
Wim Wendersin, 69, ura herättää hämmennystä. Ensinnäkin hän tuntuu olleen aina. Wim on aina ollut. Jotenkin ajattomana, vaikka ensimmäiset vartin mittaiset elokuvat valmistuivat vuonna -69. Seuraavalla vuosikymmenellä hän oli Rainer Werner Fassbinderin ja Werner Herzogin ohella tärkeimpänä tekijänä modernisoimassa länsisaksalaista elokuvaa maailmanelokuvan ehdottomaan kärkeen; Wendersin tuon ajan elokuvista ainakin Alice in den Städten ja Kings of the Road ovat mestarilaukauksia. Parhaimmillaan - ja oikeastaan huonoimmillaankin - Wenders on autenttinen, hyvin läheltä maailman kasvoja kuvaava tekninen taituri, joka jokaisessa elokuvassaan vaikuttaa aina hakevan lähestymistapaa, joka parhaiten kuvaa häntä itseään. Joskus Wenders on epäonnistunut turhauttavan pahasti, mutta hänen peruseetostaan ei käy kuin ihaileminen. Tätä heijastelevat myös hänen klassikoiksi kohonneet artikkelinsa ohjaajan uraa edeltävältä ajalta, jolloin hän toimi elokuvakriitikkona.
Viimeiset jo 20 (!) vuotta eivät ole olleet Wendersille helppoa aikaa. Kun Wenders siirtyi kotimannuiltaan yhä enemmän maailmankansalaiseksi, jotain hänen maagisesta kosketuksestaan katosi. 80-luvulla kaikilla isoilla festivaaleilla juhlittu tekijä haaleni pikku hiljaa taustalle. Pari valonpilkahdusta (ajattelen nyt lähinnä A Trick of the Lightia ja Buena Vista Social Clubia) erottuu jonkinlaisesta epäinspiroivasta harmaudesta. Nyt hän on valmistanut parhaan ja kauneimman elokuvansa sitten vuoden 1987 Berliinin taivaan alla.
Wendersin myöhemmälle kaudelle ominaisesti kyseessä on dokumentti. The Salt of the Earth kertoo ihmiskunnan tarinan 1970-luvulta näihin päiviin asti ohjaajan ikätoverin, brasilialaisen mestarivalokuvaaja Sebastião Salgadon kuvien ja silmien kautta. Tällaisenaan IT-teknologiavallankumouksen markkeeraamat viime vuosikymmenet näyttäytyvät katkeamattomana inhimillisten murhenäytelmien ketjuna. Salgado on todistanut kaikki "muun maailman" - plus Jugoslavian - isoimmat sodat, pakolaisleirit ja nälänhädät. Tämä ei tarkoita, että The Salt of the Earth olisi sosiaalipornossa ja kyynisyydessä rypevää sensationalismia. Päin vastoin, The Salt of the Earth on pakahduttavan kaunis. Puolet elokuvasta koostuu Salgadon mustavalkoisista valokuvista, huikaisevasti komposoiduista ja henkeäsalpaavan yksityiskohtaisista. Hänen tunnistettava tekniikkansa sallii näyttää todellisuuden kaikessa julmuudessaan silti kohteidensa arvokkuuden säilyttäen. Järkyttävimmätkään kuvat Etiopian nälänhädästä ja Ruandan pakolaisleireiltä - ehkä järkyttävimmät, mitä kukaan on aiheesta ottanut, ja nyt valkokankaan kokoon suurennettuina - eivät tunnu katseen poiskääntävän tungettelevilta, vaan inhimillisiltä. Salgado on sanonut olevansa reportteri eikä taiteilija, mutta mitä hänen kirjoissaan ja tässä elokuvassa näkee, ovat taideteoksia. Ehkä parhaiten Salgadoon sopii epiteetti opettaja, mitä hän on sekä työnsä että puheensa kautta.
Salgado on toki nähnyt muutakin kuin kauheuksia, mistä todistaa mm. hänen työnsä alkuperäiskansojen taltioijana. Wenders tekee myös muotokuvaa taiteilijasta itsestään yhdessä elokuvan toisen tekijän, valokuvaajan pojan kanssa. Selvästikin Wendersin ja isä-Salgadon temperamentit sopivat hyvin yhteen, sillä elokuva on paitsi enemmän tasapainossa, myös lähempänä kohdettaan kuin paljon kehuttu Pina. Jos elokuvassa jokin hämmentää, on se Wendersin oma rooli. Jos jollekulle, niin tälle miehelle elokuva on sydämenasia ja ikuinen mysteeri, mitä hän ei voi olla kommentoimatta ihmettelemällä ääneen, mikä hänen asemansa elokuvaajana, todistajana, Salgadoa kuvaavassa kertomuksessa on.
The Salt of the Earth on hyvin tyyni, lempeä teos, kohteensa arvokkuutta heijasteleva. Ja valtaisan kaunis, päätepisteenä Salgadon ja hänen tärkeimpänä kumppaninaan koko matkan rinnalla kulkeneen vaimonsa suurtyö, ällistyttävä INSTITUTO TERRA.
Maan suolaa kuvaa myös Joshua Oppenheimer sisarteoksessaan viime vuoden upeimmalle dokumenttielokuvalle Act of Killing. Ja taas sen suolan yli tallataan armoa tuntematta. The Look of Silencen rakenne ei ole se perinteinen , missä yksi kohtaus pohjustaa seuraavaa; tässä elokuvassa kohtauksen todellinen merkitys saattaa valjeta vasta viiden kohtauksen päästä. Sen ääressä kärsivällisyys kannattaa. Palkintona on Act of Killingin tapaan poikkeuksellisen väkevä kokemus.
Oppenheimer tunkeutuu yhä syvemmälle Indonesian synkkään lähihistoriaan kuin tutkimusmatkailija, joka on löytänyt uuden mantereen. Indonesian kollektiivisen tajunnan tapa käsitellä vuoden -65 puhdistuksia, joissa kolmessa kuukaudessa otettiin hengiltä yli miljoona kommunisteiksi syytettyä, on niin uppo-outo. Tekijät kuuluvat edelleen yläluokkaan ja heitä pidetään lähinnä sankareina - mutta inhimillisyys ei ole tyystin niistetty, ja kun Oppenheimer tulee paikalle kameroineen tarjoten murhaajille uniikkia tapaa purkaa syyllisyydentunnettaan kasvoja menettämättä, he tarttuvat siihen satuttavalla kiihkeydellä. Matkakumppaninaan Oppenheimerilla on anonyymiyttään suojeleva silmälasintekijä "Adi", joka kysyy raskaita kysymyksiä miehiltä, jotka ovat vastuussa hänen isoveljensä julmasta murhasta. Nämä ovat tavallisen oloisia miehiä, jotka joivat tappamiensa verta.
The Look of Silence avaa muun ohessa ihmisen kykyä rationalisoida mitä tahansa, jotta mielenterveys säilyisi: teurastajistakaan monet eivät selvinneet henkisen tasapainon hukkuessa. Elokuvan nimi on assosioiva: toisaalta se merkitsee hiljaisuuden katsetta, mihin kaikki osalliset joutuvat tuijottamaan, toisaalta se tarkoittaa hiljaisuuden "lookia", sen olemusta. Ilmeettömiä kasvoja, vääristeltyä historiaa, tunnustamatonta syyllisyyttä. Oppenheimer sanoo symbolismin keinoin asioita, joita ei voi pukea sanoiksi. Puhuttelevimpia näistä ovat teoksen peruskielioppiin kuuluvat optikon lasit, joihin voi vaihtaa sumentavia ja kirkastavia linssejä asiakkaan tarpeiden mukaan. "We have to get along, just like the military dictatorship taught us."
Tanskassa asuvan amerikkalaisen Indonesiassa toteuttama elokuva palkittiin vastikään Venetsiassa Grand Jury Prizella. Leikkauksesta vastaa tanskalainen ässä, Helsingissä asuva Niels Pagh Andersen (mm. Betoniyö). Lopputekstit ovat jälleen poikkeuksellisen puhuttelevat.
Charles Chaplinin lentävän lauseen mukaan elämä on lähikuvassa tragediaa ja kaukokuvassa komediaa. Jos näin on, Wendersin ja Oppenheimerin liikkuessa hyvin lähellä, meksikolainen Fernando Eimbcke asettuu etäämmälle. Siitä huolimatta Club Sándwichin harvat henkilöt tulevat hyvin lähelle. Festivaalin löytöihin kuuluva pieni ja sympaattinen komedia kolahtaa erityisen hyvin näillä leveysasteilla, sillä sen lattea ilmaisu muistuttaa vaikkapa Jens Jonssonin tai etäisemmin Roy Anderssonin minimalistista huumoria.
Äidin ja tämän teinipojan yhteistä, ei järin vauhdikasta viikkolomaa tyhjillään olevassa "holiday resortissa" kuvaava Club Sándwich on kuin hyvin kirjoitettu novelli, lyhyt ja suloinen. Se saattaa pinnalta vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta sen staattiset kuvat on mietitty enemmän ajatuksella kuin mihin multiplekseissä on saattanut tottua. Hyvän novellin tapaan Club Sándwichillä on yksi aihe. Se on lapseensa kiintyneen äidin pakko antaa tämän aikuistua ja kiinnostua muista. Niin kuin tytöistä. Aihe on paljon käsitelty, mutta en suoralta kädeltä muista, missä se olisi esitetty näin suoraan, viisaasti, lämpimästi ja ekonomisesti; pituutensa puolesta Club Sándwich on täydellinen festivaalielokuva: 80 minuuttia. Elokuvan kantava voima on hieno naisnäyttelijä María Renée Prudencio, Meksikon vastine Frances McDormandille.
Club Sándwichissä ei kuulla musiikkia kuin alussa ja lopussa. Tunnelmiin johdattelee rennosti jammaava versio Pixies-klassikosta Where Is My Mind? ja katsojan saattelee salista elokuvassa oman roolinsa saava toisenlainen klassikko.
Club Sándwich on elokuva, jossa hotellihuoneen, kuvan ulkopuolelle jäävässä, telkkarissa pyörii Night of the Living Dead. Club Sándwich on elokuva, josta löytyy kokoavia repliikkejä. Kuten: "You're my son. Nothing about you disgusts me." Kuinka kauniisti sanottu.
Labels:
arvostelu,
dokumentti,
festivaalit,
Helsinki,
Meksiko,
RjaA,
Saksa,
USA,
Wenders
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Syksyn aloitusvisa 17.9.: Smile II
Se on syksy nyt, mikä tarkoittaa myös Elokuvakerho Monroen leffavisan paluuta kesälomalta. Paikkana toimii perinteisesti Artturi, perinteiseen kellonaikaan, ja vakiovisailijat osoittivat taas sen, miksi visa on olemassa ja voi hyvin. Visan teemana toimi hymy, jatkona kevään viimeiseen visaan. Itse kysymysten lisäksi visailijat saivat tunnistaa kuvista henkilöitä hymyjen takaa.
Monroen leffavisa 17.9. (Cup-pisteet suluissa)
1) Zomba di Bom Bom Bom 24,5 pt. (6 pt.)
2) Peter Lorren Silmät 24 pt. (5 pt.)
3) Savage Smith 22 pt. (4 pt.)
4) Kongon Kingit 21,5 pt. (3 pt.)
5) Hudson Hawks 20 pt. (2 pt.)
6) Iguaani 18,5 pt. (1 pt.)
17.9.
Smile II
BONUS:
Kirjallinen osio
Tunnista
näyttelijät hymyistä! (max. 5 pt.)
Vastaukset:
Tom Cruise - Marilyn Monroe - Richard Kiel - Maurice Chevalier - Stan
Laurel
I.
Perustrivia (8 pt.)
1.
Keiden pop-muusikoiden laulut dominoivat seuraavien elokuvien
ääniraitoja: A) Harold & Maud B) McCabe & Mrs. Miller C)
Miehuuskoe? (3 pt.)
2.
hiff.fi on huomenna alkavan Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin
kotisivuosoite. Minkä kahden viikon päästä alkavan tapahtuman
kotisivut löytyvät osoitteesta hiff.org? (1 pt.)
3.
Monty Python teki paluun kesällä. Kuka heistä on ollut
Oscar-ehdokkaana ja minkä komedian käsikirjoituksesta? Kyseinen
teos kirjaimellisesti tappoi erään hollantilaismiehen nauruun. (2
pt.)
4.
Kuka seuraavista ei näyttele Mona Lisa Smilessa: A) Kirsten Dunst B)
Emma Stone C) Julia Stiles D) Maggie Gyllenhaal? (1 pt.)
5.
Missä epäinhimillisessä paikassa Christina Riccin esittämä
Wednesday Addams pakotetaan hymyilemään tietyssä jatko-osassa? (1
pt.)
II.
A/B (10 pt.)
6.
A) Kuka suomalainen johtaa Bolognan elokuvafestivaalia? B) Mikä on
Bolognan festivaalien virallinen, italiankielinen nimi?
7.
A) Mikä oli Roy Anderssonin suuri comeback-elokuva? B) Minkä
nimisellä uutuudellaan hän hiljattain pokkasi pääpalkinnon
Venetsiassa?
8.
A) Kuka oli pääosassa komediassa Yes Man? B) Ketkä kaksi
tähdittävät 22 Jump Street -komediaa?
9.
A) Kuka esittää nimihenkilöä Luc Bessonin uusimmassa? B) Mikä
elokuva sai maailmanensi-iltansa Torontossa päätähtinään Samuel
L. Jackson ja Onni Tommila?
10.
A) Kuka esitti Oscar-ehdokkuuden arvoisesti Smile-ikivihreän
säveltäjää vuoden -92 elämäkertaelokuvassa? B) Kenestä
näyttelijättärestä Kim Carnes lauloi 80-luvun hitissään: “She’s
got ___ ___ smile”
III.
Leffamusa (9 pt.)
11.
Mistä elokuvasta on tämä bondmainen tunnari ja kuka ex-Bond
esiintyy sivuosassa? (2
pt.,https://www.youtube.com/watch?v=mudlXF3MA8Q)
12.
Elokuva ja esittäjä? (2
pt., https://www.youtube.com/watch?v=DaVA6sgOpws )
13.
Elokuva ja esittäjä? (2
pt., https://www.youtube.com/watch?v=bP1DYZu6rxA)
14.
Mistä elokuvasta alunperin on tämä cover-versio? (1
pt., https://www.youtube.com/watch?v=I4HmlBRWRjQ)
15.
Mistä elämäkertaelokuvasta ja kuka näyttelee itseään pääosassa?
(2 pt.,https://www.youtube.com/watch?v=wHIWlKVUF4s )
V.
Vihjeet (12 pt.)
16.
Mikä ranskalais-amerikkalainen elokuva?
4
pt. Valmistui pitkälti ranskalaisvoimin ja englanninkielisenä
vuonna 1958. Pääosissa Rossano Brazzi ja Joan Fontaine. Sai 3
Oscar-ehdokkuutta.
2
pt. Ohjaajana mm. Kuinka miljonääri naidaan -klassikon tehnyt,
romanialaissyntyinen Jean Negulesco. Elokuva perustui Francoise
Saganin toiseen romaaniin.
1
pt. Sagan oli tehnyt läpimurtonsa esikoisromaanillaan, Tervetuloa
ikävä, jonka Otto Preminger filmasi myös vuonna 1958. Kysyttävän
elokuvan nimi kytkeytyy illan teemaan!
17.
Kuka brittinäyttelijätär?
4
pt. Täyttää joulukuussa 80. Voitti toisen Oscarinsa sivuosasta
elokuvassa Viikonloppu Kaliforniassa (California Suite) v:lta 1978.
2
pt. Ensimmäinen Oscar-pysti tuli 10 vuotta aiemmin opettajattaren
roolista elokuvassa Neiti Jean Brodien parhaat vuodet. Tämän Damen
2000-luvun tärkein yhteistyökumppani ollut käsikirjoittaja Julian
Fellowes.
1
pt. Näyttelijätär tulkitsi Fellowesin tekstiä ensin elokuvassa
Gosford Park ja sitten yhden Golden Globen ja kahden Emmyn arvoisesti
Downton Abbeyssä.
18.
Mikä elokuva v:lta 2007?
4
pt. Komedian pääosassa on Anna Faris. Sen
slogan kuuluu: “High. How are you?”
2
pt. Se oli Gregg Arakin 9. ohjaus. Sen päähenkilö kulkee koko
päivän Los Angelesissa pilvessä.
1
pt. Elokuva on nimetty Forrest Gumpin 70-luvulla keksimän emoticonin
mukaan.
Vastaukset:
1.
A) Cat Stevens B) Leonard Cohen C) Simon & Garfunkel
2.
Hawaii International Film Festival
3.
John Cleese, Kala nimeltä Wanda
4.
B
5.
Kesäleirillä
6.
A) Peter von Bagh B) Il Cinema Ritrovato
7.
A) Toisen kerroksen lauluja B) Kyyhky, joka istui oksalla pohtien
olemassaoloa (En duva som satt på en gren och funderade på
tillvaron)
8.
A) Jim Carrey B) Jonah Hill ja Channing Tatum
9.
A) Scarlett Johansson B) Big Game
10.
A) Robert Downey Jr. B) Bette Davis
11.
Mies Hong Kongista (The Man From Hong Kong), George Lazenby
12.
Nälkäpeli: Vihan liekit (Hunger Games: Catching Fire - käytetty
myös Dracula Untold -trailerissa), Lorde
13.
Yhtä tyhjän kanssa (Insignificance), Roy Orbison
14.
Frozen
15.
Suurin (The Greatest), Muhammad Ali
16.
Muuan hymy
17.
Maggie Smith
18.
Smiley Face
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)