Betoniyö, Pirjo Honkasalon uusi elokuva, on tosiaan kuin betonia: jäykkä, harmaa, kova ja epäinspiroiva. Sitten Tulennielijän (1998), on Honkasalo tehnyt ohjaajana pari dokumenttia, joista viimeisin, ITO - kilvoittelijan päiväkirja (2009), saattaa olla jopa hänen parhaansa - ja luultavasti ilmestymisvuotensa paras kotimainen. Betoniyössä Honkasalo palaa fiktioon, missä lajissa hän paljastuu edelleen problemaattisemmaksi.
Tietenkin Honkasalon voimakas tyylittely jakaa mielipiteitä. Jos kehuttu Tulennielijä ei tehnyt vaikutusta (kuten on laita allekirjoittaneen kanssa), ei Betoniyökään maistune. Honkasalon sovitus Pirkko Saision romaanista tuntuu alleviivaavan tosikkomaiselta. Ankarahan on työstettävä materiaalikin, mutta Honkasalon elokuvallinen lause ei syki samalla tavalla kuin Saision proosallinen.
Näin huumorittomassa tarinassa välttämättömiä olisivat eloisat henkilöhahmot. Esteetikko Honkasalon vahvuuksiin ei kuitenkaan kuulu näyttelijäohjaus. Saision repliikit tulostuvat näyttelijöistä kulmikkaina eikä tilassa ja muihin näyttelijöihin nähden liikkuminen ole luontevaa kuin ajoittain. Se on hieman erikoista, koska tekstiä on ennen elokuvaa sovitettu näyttämöllekin onnistuneesti. Elokuvaversiossa liike ja puhe tuntuvat kireiltä ja mekaanisilta. Haastavassa pääosassa Johannes Brotherus yrittää parhaansa eikä hän ole oikea kohde kritiikille. Honkasalo ilmiselvästi pitää päänäyttelijästään, mistä kielivät intensiivisellä ihailulla tallennetut lukuisat otokset Brotheruksen kauniista kasvoista. Honkasalo estetisoi elokuvan mittaan myös näyttelijän koko vartalon.
Saision helsinkiläisyyttä kuvanneesta romaanista on aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Tänä aikana helsinkiläisyys on ehtinyt muuttua melkoisesti. Ehkä osasyy elokuvan epäonnistuneeseen yritykseen kuvata kantastadilaista on, että kantastadilainen on isompien metropolien esimerkkiä jäljitellessään jo lähtökohtaisesti jengiläpyineen, "vittu"-fraaseineen ja pseudo-ghettovaatteineen niin naurettava, että kaikki uskottavuus tuhoutuu jo lähtökuoppiinsa. Honkasalolla on suuria vaikeuksia selittää, miksi näillä tyypeillä on valkokankaalla mitään väliä.
Mutta Honkasalo tunnetaan ennen muuta kuvantekijänä. Tästä hänen elokuvansa ja varsinkin fiktiot lähtevät: Betoniyön alussa päähenkilön unessa nähtävä sillan sortuminen junan alta on hyvin epätyypillistä suomalaista kuvastoa. Honkasalo on itsekin huippuluokan valo- ja elokuvaaja, nyt työparina on taidokas Peter Flinckenberg. Jokin falskaa silti tässäkin suhteessa. Elokuvakoululaiset voisi viedä katsomaan Betoniyötä, jotta esimerkin kautta selviäisi, mitä "yliestetisoinnilla" tarkoitetaan. Jokainen otos on kuin stilli tai juliste - mikä estää elokuvaa syntymästä. Sitä kahden kuvan välissä leikkauksen avulla syntyvää kolmatta "kuvaa", mistä mm. Scorsese on paljon puhunut, ei synny, vaikka kuvat ovat taidolla rakennettuja. Vielä tärkeämpi tekijä on kuvan digitaalinen tallentaminen ja projisoiminen, johon kuva lopullisesti kaatuu. Digitaalisuutta pitää syyttää siitä, että ohjaaja-kuvaaja-tiimin kuvista puuttuu tekstuuri, syvyys ja perspektiivi. Valon ja varjon mustavalkoinen leikki latistuu kuvan pintaan. Ulkokohtauksetkin tuntuvat äärimmäisyyksiin asti tyyliteltyinä lavastetuilta. Loppujaksoissa Honkasalo viestittää viimeinkin raukeavasta kesäyöstä päästämällä tarinan keskusperheen pieneen asuntoon niin paljon valoa, että kuva palaa puhki. Tämä saattaa olla hyvin harkittukin ratkaisu, mutta ainakin digitoisintona se tuntuu luotaantyöntävältä.
Betoniyötä onkin vakavassa analyysissä vaikea uskoa kokeneen ammattilaisen työksi sen muistuttaessa enemmän kunnianhimoista oppilastyötä, jossa kaikki on loppuun asti hiottua, mutta vailla henkeä ja tulta. Betoniyö ei kosketa, mutta sitä voi ihailla tietynlaisena esteettisenä suorituksena, jos valittu tyyli muuten miellyttää silmää. Vaikuttaa siltä, että puristaessaan elokuvalliseen muotoon Saision tekstiä Honkasalolle on jäänyt käteen vain kliseiden luut. Kankaalta löytyvät kaikki mahdolliset perusasiat eri seksuaali-identiteeteistä dystopian maalailuihin ja fatalistisesta vääjämättömyydestä uskontoon: pa(r)h(a)immillaan Honkasalo on saanut samaan kuvaan mahtumaan KAKSI kirkkoa, jotta viesti varmasti tulisi selväksi. Yhdistettynä perusteemoihin mustavalkoisuus lisää bergmanilaisuuden tuntua, hyvin valjuna ja puhuttelemattomana pastissina. Kokonaisuus tuntuu kuluneelta ja teennäiseltä, minkään todellisen kanssa ei Betoniyöllä ole tekemistä.
Siksipä tuntuu vaikealta puhua teoksen ideoista. Yhtäältä kyse on teini-ikäisen Simon yrityksistä - ehkä onnistuneestakin - löytää identiteettinsä isoveljen ja äidin dominoivassa ristipaineessa. Toisaalta tätä kautta elokuva yrittää kertoa tuhoutuvasta lapsuudesta liian haastavissa ja sekavissa olosuhteissa. Kaiken kaikkiaan Betoniyö kytkeytyy "se tavallinen tarina" -perinteeseen, jonka kertomisessa tuoreesti Honkasalo ontuu ja nilkuttaa. Myönteisenä voidaan pitää sitä, että elokuva ei ole kaikesta sanotusta huolimatta tylsä, sillä Honkasalo on kiistatta löytänyt elokuvaansa määrätyn tunnelman, josta hän saa pidettyä kiinni loppuun saakka. Rakenne on tiukka.
Betoniyössä nähdään myös yksi hyvä kohtaus ja hyvä näyttelijätyö. Ratkaiseva kohtaus Simon ja "naapurin homon" välillä jälkimmäisen huoneistossa lehahtaa kuin perhonen muusta elokuvasta. Aivan Jörn Donnerilta kuulostava Juhan Ulfsak näyttelee naapurin "outoa" läsnäololla, joka herättää uuden kiinnostuksen elokuvaa kohtaan. Lisäksi kohtauksen intensiivisyys terävöittää Honkasalon parhaimmilleen: Anne Sofie Otterin aarian tahtiin rytmitetty jakso rakentuu erittäin pitkän ja täsmällisen yksittäisen otoksen ympärille jännitteisellä tavalla. Sekä Simo että Honkasalo ovat siinä löytäneet jotain, hetkiseksi.
