On hämmästyttävää, miten moni syntyy tähän maailmaan vakavasti vaurioituneena: virtsarakko ja aivot ovat vaihtaneet paikkaa. Tarkemmin sanoen aivot sijoittuvat ko. henkilöillä perseeseen, jossa ne viruvat alati puserruksissa eivätkä palvele isäntiään mainittavasti. Kummalliselta siis tuntuu, miksi lääketieteellinen yhteisö ei puhu suulla suuremmalla tästä luvultaan huomattavasta ihmisryhmästä, joka vaikuttaa kaikissa yhteiskuntaluokissa, kaikilla ammattialoilla ja kaikissa sosiaalisissa tilaisuuksissa. Voisiko olla mahdollista, että lääkäreidenkin keskuuteen on eksynyt näitä ns. "kusipäitä" siinä määrin, ettei tuo kilta halua pitää aiheesta melua? Sillä aikaa, kun lääketiede väistelee metodeja tämän vakavan syndrooman korjaamiseksi, saavat kansalaiset kaikkialla kärsiä seurauksista - siis "kusipäiden" seurasta. Kun siis kansalainen saapastelee huolettomana elokuva-arkiston esitykseen seuraamaan periaatteessa ainutkertaista filminäytöstä klassikkoelokuvasta, saa hänen huomionsa heti valojen himmennyttyä kiinnittyä valkokankaan sijaan pari penkkiriviä edempänä istuvan "kusipään" täysin vaivattomaan herkutteluun syvän ja loistokkaasti rapisevan pussin antimilla. Keskivartalosta päätellen tällä aasilla olisi varaa vaikka ostaa kunnon käytöstavat, mutta ei: tämä tilannetajurajoitteinen moukka porsastelee menemään vähääkään piittaamatta ja tiedostamatta, että elokuva Tampereella on ajettu alas siinä määrin, että säännöllisesti filmiltä nähtävien laatuelokuvien luku liikkuu parissa tusinassa per vuosi. Epäsäännölliset erikoisnäytökset ja -tapahtumat mukaan laskienkin jokainen näytös on kullanarvoinen. Ainakin jokaiselle, joka tietää mitä "kulttuurilla" tarkoitetaan. Joten älä juntti ihmettele, jos seuraavan kerran leffassa muita häiritessäsi joudut suoraan fyysiseen kontaktiin seurausten kanssa. Parempi on jäädä kotiin.
KÖYHÄN PIKAJUNA
Kevään arkistosarja Niagarassa nykäisi viitosvaihteelle tänään Akira Kurosawan Köyhän pikajunan (Japani, 1970) myötä. Olisi mukavaa selostaa teoksen alkuasetelma ja esitellä laaja henkilökirjo ensimmäisen puolen tunnin perusteella, mutta edellä mainituista syistä se on mahdotonta. Toisaalta elokuvakirjoittamisen tylsintä laitaa on teoksen "tuoteselosteen" luetteleminen, minkä jokainen katsoja katsomalla näkee itsekin. Joten se olisi varmaan jäänyt tekemättä ilman kusipäitäkin.
Kiinnostavampaa on ajatella sitä kuka puhuu ja millaisessa tilanteessa. Akira Kurosawa oli Köyhän pikajunaa valmistaessaan kuusikymppinen, jo mestaruuteen alallaan yltänyt taiteilija. Vasta nyt hän ohjasi ensimmäisen värielokuvansa ja osoittautui heti mestariksi: Köyhän pikajuna on yksi värielokuvan kauneimmista. Dramaturgisesti se rakentuu pitkien, usein ozumaisesti suunniteltujen keskusteluotosten varaan voimakkaasti ja vaikuttavasti tyylitellyissä lavasteissa. Puheena elokuvassa ovat köyhyys ja syrjäytyneisyys. Köyhän pikajunan osattomat tyypit vaihtelevat kerjäläisistä juoppoihin ja pienpalkkaisiin, jotka asuttavat tokiolaista slummia. Yhteisökuvaus siis, ilman erityistä keskushenkilöä. Näkökulmaa ja kerrontaa hallitsee syvä empatia - ei missään nimessä sääli. Rashomonin ja Seitsemän samurain rakennetta varioiden Kurosawa kertoo lomittain useita tarinoita tästä merkillisestä epäkylästä. Kehämäisesti Köyhän pikajuna palaa aina ja uudestaan talopiiriä hallitsevalle kaivolle, johon vaimot kerääntyvät juoruamaan.
Traagisistakin puolistaan huolimatta Köyhän pikajuna välttelee patetiaa. Kuoleman koittaessa viulut eivät lähde hyökkäykseen eikä kamera zoomaa lähikuvaan. Itse asiassa tarina vain päättyy. Katsojan osaksi jää elämän hetkellisyyden pohtiminen. Köyhän pikajuna ei myöskään ole erityisen hauska: sitä on hauskaa ja nautinnollista seurata, mutta sen ihmiset eivät ole koomikoita. He ovat vain todellisia ja kiinnostavia. He eivät ehkä oikeasti ole olemassa, mutta heidän esikuvansa ovat, ja se on hätkähdyttävää.
Kurosawa kuvaa näitä henkilöitä vastaansanomattomalla auktoriteetilla. Loistavat luonnenäyttelijät tulevat rooleikseen aina täydellisen tuntuisesti rajatuissa kuvissa lausuen repliikkejä, joihin ei ole jäänyt mitään korjattavaa. Kenties tarinoista kiehtovin kuvaa täysin muiden armoille joutunutta isää ja poikaa, jotka kerjäävät illallisensa myötätuntoisilta ravintoloitsijoilta juuri sulkemishetkellä. Autonrämässä yönsä viettävä miniperhe haaveilee kahdestaan aidatusta talosta, jota he rakentavat mielikuvituksessaan yksityiskohta yksityiskohdalta. Heillä ei ole mitään, he eivät ole mitään, mutta kuten runoilija Tadeusz Rózewicz sanoo
tuo vanha nainen joka
vetää vuohta perässään
on tarpeellisempi
arvokkaampi
kuin maailman seitsemän ihmettä
se joka ajattelee josta tuntuu
että hän on tarpeeton
on murhaaja
Sillä he ovat ainutkertaisia, ja heidän unelmansa arvokkaita.
Kurosawa kuvasi tämän mestariteoksen vain 30 päivässä, mikä on käsittämättömän nopea tahti nelituntiselle elokuvalle. Köyhän pikajuna kuuluu erityiseen pienten mittasuhteiden eeposten sarjaan yhdessä esimerkiksi Äiti ja huoran ja Sátántangón kanssa. Kun elokuva osoittautui flopiksi, tuottajat leikkauttivat siitä pois yli puolitoista tuntia, mikä ei auttanut. Törkeä temppu, joka kohdistui kansallisaarteena pidettävään elokuvantekijään, mutta heidän kunniakseen on sanottava, että leikkaus on tehty hyvin. Tämä "lopullinen" versio (josta nähtiin tällä kertaa loistokopio) on yhtä kaikki upea. Siellä täällä voi huomata kummaksuttavia ratkaisuja, jotka eivät silti vähennä kokonaisuuden tehoa: esimerkiksi tarina köyhästä pariskunnasta, jonka mies ei voi antaa vaimolleen anteeksi tämän syrjähyppyä, päättyy avoimeen loppuun, josta puuttuu loppulause.
Eläkeikää hipovalle Kurosawalle Köyhän pikajuna merkitsi elämän syvintä kriisiä, joka huipentui karmivaan itsemurhayritykseen vuosi elokuvan epäonnistuneen ensi-illan jälkeen. Mestari sai maistaa japanilaista kiittämättömyyttä ja omaan pussiin pelaamista maukkaimmillaan jääden täysin vaille maanmiestensä arvostusta. Tämä vaihe kuuluu elokuvan historian kunniattomimpiin lukuihin. On ihmeellistä, että Kurosawa sai koottua voimansa ja valmisti vuosia myöhemmin seuraavana työnään, vieraalla maalla (Neuvostoliitossa), elokuvan kaikkein jaloimpiin kuuluvan Dersu Uzalan, josta ei näy vähäisintäkään henkilökohtaista katkeruutta. Vain eristäytymisen ja muille selkänsä kääntämisen ihannointia.
Joskus Dodesukadenin kuvaamaan slummiin on ajanut raitiovaunu. Sen lakkauttaminen on viesti muilta, että "teillä ei ole väliä". Vaunut ovat lakanneet kolistelemasta, mutta niitä ei ole unohdettu. "Raitiovaunuhullu", jollakin tavalla järkkynyt poika "ajaa" joka päivä linjan kuvitteellisten matkustajien kanssa. He ovat olemassa, vaikka unohdettuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti