Sodankylä-sarja
Sodankylän elokuvajuhlat on omalla kentällään ainoa tietämäni festivaali, jolla törmää hiuksia harmauttavaan tilanteeseen, jossa pitää valita Scorsesen, Egoyanin ja Fellinin väliltä. Lauantai-illassa yhdeksän tienoilla tämä oli hapanimelää todellisuutta, kun Lapinsuussa alkoi Scorsesen Elia Kazan -essee Letter to Elia, Pienessä Teltassa Egoyanin Family Viewing ja Koululla Fellinin La dolce vita. Vaikka valinta osui lopulta helposti viimeksi mainittuun, ei leffaintoilijan asema ollut kadehdittava.
La dolce vitan puolesta puhui tietysti moni seikka. Sen legendaarisesta maineesta puhumattakaan, painoi vaakakupissa tieto, että kopio oli vasta restauroitu, ja lisäksi - en ollut aikaisemmin tätä jättiläistä nähnyt. Toisaalta asiaan liittyi tiettyjä varauksia, joista merkittävin on se yllättävä seikka, että Federico Fellini ei kuulu minua puhuttelevimpiin ohjaajiin. Kun 8 ½ muutama vuosi sitten palasi kankaille, kävin katsomassa sen kerran ja sitten vielä toisen varmistaakseni ensimmäisellä kerralla kokemani. Mikä oli aika vähän. Vaikuttaa siltä, että eloisalla Adrianmeren lapsella ja introvertillä järvisuomalaisella on aika vähän keskinäistä kosketuspintaa. Siksi tunnen olevani Fellinin elokuvien äärellä kuin rantakivellä istuva turisti, joka seuraa ohi lipuvan luksusjahdin kulkua kannella juhlivine ihmisineen. Mikä voi olla kyllä hyvinkin kiinnostavaa.
Ihana elämä on muutamaan osaan jaettu kolmituntinen kuvaelma bon vivant -kansan sielunmaisemasta. Keskushenkilö on Marcello Mastroiannin mestarillisesti esittämä toimittaja, joka ei ole aivan niin rikas kuin ystävänsä, mutta joka kuuluu osana kalustusta joka juhlaan. Hänen kauttaan Fellini tutkii toisen maailmansodan jälkeisen Italian uusrikkaiden turhamaista ja omituisen merkityksetöntä elämää. Ensimmäisessä osassa satiiri kohdistuu lisäksi erityisen terävästi paparazzeihin, jotka piirittävät Anita Ekbergin eläväisesti hahmottamaa filmitähtöstä. Puolen vuosisadan perspektiivistä käsin tuntuu hieman omituiselta (ja lievästi sovinistiselta), että kaikista La dolce vitan kohtauksista Ekbergin puolikylpy suihkulähteessä on nostettu elokuvan kuuluisimmaksi jaksoksi, sillä kunniaksi Fellinin taidoille elokuvantekijänä tuo jakso ei nouse minään selvänä kohokohtana kokonaisuudesta. Elokuva on kerronta- ja kuvausteknisesti erinomaista työtä alusta loppuun. Ja se restauroitu kopio, se oli jotain huumaavaa. Luchino Viscontin Tiikerikissan - josta ehdin kurkistaa vain muutaman minuutin muiston - kopio oli vielä hurjempi: mikään tämän päivän uunituore filmiprintti ei näytä niin hyvältä.
Amerikkalaisista mestareista muistettiin Samuel Fulleria ja Nicholas Rayta. Viimeksi mainitun molemmat esitykset painuivat lämmöllä mieleen. Nuori kapinallinen ja Katkera voitto ovat molemmat puhdasta ohjaajan elokuvaa, joiden ymmärtämiseen ei pelkkä käsikirjoituksen lukeminen riitä. Mustavalkoinen Katkera voitto oli ohjauksena ehkä vielä hienompi kuin muutama vuosi myöhemmin valmistunut Nuori kapinallinen. Mutta Nuori kapinallinen on ollut jo puolen vuosisataa pyhä elokuva monista muista kuin ohjauksellisista syistä. Sillä vaikka se on monissa kohdin jo vanhanaikainen ja vaikka etenkin James Dean on selvästi liian vanha high school -opiskelijan rooliinsa, nuoruuden kuvauksessa on herkkyyttä ja aitoutta, jota missään tuon ajan elokuvissa ei muutoin yksinkertaisesti ole. Deanin, Sal Mineon ja Natalie Woodin yhteisissä kohtauksissa on lämpöä, jonka vain Rayn vaistoilla varustettu ohjaaja pystyi vangitsemaan, ja Nuori kapinallinen koskettaa vielä tänäänkin.
Kaikkien aikojen sotakuvausten joukkoon kuuluva Katkera voitto edelsi jossakin mielessä Kubrickin Kunnian polkuja - eikä ole juuri pekkaa pahempi. Molemmat ovat sotatilanteiden lavastamisen sijaan tapa- ja luonnetutkielmia, moraliteetteja, joissa tutkitaan kateutta ja ylpeyttä petoksen moottorina. Jos Katkera voitto häviääkin Kunnian poluille voimassa ja kristallisessa ironiassa, se tarjoaa tilalle kauneutta ja liki selittämätöntä monimerkityksisyyttä. Tämä elokuva ja sitä edeltänyt He elävät öisin riittävät todistamaan, että Nicholas Ray on amerikkalaisen elokuvan suurimpia runoilijoita, jolla oli ainutlaatuiseksi luonnehdittava kyky valottaa yhä uusia kerroksia ihmisten välisissä suhteissa. Katkeran voiton peruskuvio lähentelee banaalia. Kaksi upseeria määrätään Libyassa samaan tehtävään. Molemmat rakastavat samaa naista, mistä aiheutuu melodraamaa. Kuten sanottu, pelkkä käsikirjoitus ei enää riitä, Katkera voitto on elokuvan, ei minkään muun taiteen, mestariteos. Pääosissa nuori Richard Burton pelaa upeasti yhteen unhoon jääneen, fantastisen Curd Jürgensin kanssa.
Elokuvajuhlien anarkistisimmat elokuvat tulivat Puolasta ja Kreikasta. Niiden tekijät eivät voisi paljon enempää erota toisistaan.
Viime syksyn kaksinkertainen voittaja Venetsiasta, Essential Killing, on lähtöisin veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowskin (Sodis-vieras v:lta -97) päästä. Seitsemänkymppinen tervaskanto on joitakin aikalaisiaan hiljaisemmalla liekillä hauduttanut vaikuttavan uran. Ensi töikseen hän kirjoitti Andrzej Wajdan Yön leikit. 23-vuotiaana Skolimowski kirjoitti Roman Polanskin esikoiselokuvan Veitsi vedessä. Pitkin 60- ja 70-lukuja hän loi jo kansainvälistä uraa: esim. Jean-Pierre Leaud'n tähdittämä Lähtö (1967) toi Berliinin tuliaisina Kultaisen Karhun ja Alan Batesin pääroolittama Huuto (1978) palasi Cannesista Grand Prix'n voittajana. Vasta 80-luvulla Skolimowski teki tunnetuimman elokuvansa Kuutamokeikka, tähtenä Jeremy Irons. Entäpä näyttelijä-Skolimowski? Miten olisi Cronenbergin Eastern Promises? Katsokaapa, kuka esittää Naomi Wattsin setää.
Pari vuosikymmentä taukoa pitänyt Skolimowski on nyt ohjannut parin vuoden sisään kaksi elokuvaa. Puolassa hiljattain kaikki alan tärkeimmät palkinnot vienyt Essential Killing on leimallisesti elokuva, joita yli seitsemänkymppiset eivät tee. Se on tiukka ja intensiivinen toimintaelokuva ja kaiken huipuksi pohjimmiltaan (essentially) mykkä. Sen päähenkilöllä, Vincent Gallon heittäytyvästi esittämällä afgaanisissillä, ei ole ainuttakaan vuorosanaa. Koko elokuva on yksi pitkä kujanjuoksu tämän sissin paetessa vieraassa ympäristössä hellittämättömiä takaa-ajajiaan mielipuolisuuden rajalla. Kotimaassaan liittoutuneiden vangiksi jäävää Mohammedia kuskataan guantanomaisen välipysähdyksen jälkeen kohti NATOn tukikohtaa Puolassa, kun sattuman kautta avautuu mahdollisuus pakoon. Essential Killing ei tarjoa katsojalle ilmaiseksi avaimia tulkintaan, se sanoo sanottavansa suoraan toiminnan kautta. Elokuva on poikkeuksellisen lahjomaton, edeten yhä hurjempiin kiirastulen lieskoihin, kunnes kohtaaminen pienen vauvan äidin kanssa saa Mohammedissa jotain ratkeamaan: kohtaukseen sisältyy hätkähdyttävää raflaavuutta.
Vastaavasti Dogtoothin ohjaaja Giorgos Lanthimos on vielä alle nelikymppinen. Elokuvan esitelleen Lanthimoksen työkaverin mielipiteeseen on helppo yhtyä: Dogtooth on täydellisellä varmuudella historian oudoin Oscar-ehdokas. Se kilpaili tänä vuonna Susanne Bierin Koston kanssa Parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa. Mikä siitä tekee sitten oudon? No, minä en ainakaan ole koskaan kuullut Oscar-ehdokkaasta, jossa on simuloimaton seksikohtaus. Kahden sisaruksen välillä. Lisäksi Dogtoothissa on pelottavan aidon näköinen - mutta todistettavasti lavastettu - kissantappokohtaus (tappovälineenä puutarhasakset) ja uskottavan autenttiseksi naamioitu hammaskaluston hakkauskohtaus. Entä lopullinen punchline? Dogtooth on komedia.
Jahka sana kiirii, Dogtoothista tulee varmasti leffafriikkien kulttilemmikki. Se on taidokas, äärimmäisen omaperäinen musta komedia sairaista perhesuhteista, joiden aiheuttajina ovat häiriintyneet, lapsiaan pakkomielteisesti kontrolloivat vanhemmat. Lähes koko elokuva tapahtuu perheen omakotitalossa, jossa Lanthimos kehittelee performanssitaidetta lähestyviä ideoitaan. Elokuvan voi tulkita pasolinimaisena tutkielmana repressiivisen, ahdasmielisen yhteiskunnan lannoittamista perversioista. Hauskempaa on silti seurata edessä istuvan sätkähtelyä penkillään.
Mutta kuka selittäisi, miten Dogtooth selvitti Oscar-seulan? Elämme ilmeisesti lopun aikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti