Lumi sulaa silmissä.
Pidän ne kiinni.
Elokuvakerhon satunnaisen vilkas talvi saapuu viimeisille rasteilleen. Leffatriviaa penkovan MonroeCupin viimeinen osakilpailu pesiytyy 931:een ensi viikolla, 20. päivä. Sitä saattaa seurata vielä huhtikuun viimeisenä keskiviikkona teemallinen erikoisvisa, jos ihmisillä visailupöydän molemmin puolin on siihen vielä intoa. Cup päätetään joka tapauksessa jollakin tavalla normaalista poikkeavasti, osioita on viisi jne. Menestyneimmät palkitaan kirjapalkinnoilla, kuohuviinillä ja ylläreillä.
Monroen esitystoimintajaosto jää lomalle aina heinäkuulle saakka, ellei mitään erikoista tule vastaan. Talvikausi päätetään tänä iltana elokuvataiteen korkeimmalla parnassolla.
Joka haluaa tietää, miltä 90-luku tuntui, joka haluaa ottaa selvää tuon vuosikymmenen hengestä, ei voi löytää mistään parempaa oppia aiheesta kuin Wong Kar-Wain elokuvista. Elokuvasisarukset Chungking Express ja Neonpyhimys kertovat omasta ajastaan joka ruudullaan. Ne ovat syntyneet kaupungissa, jonka asukkaat ovat puserruksissa toistensa kanssa ja kuitenkin yksin. Työ ja vapaa-aika vetävät hurjasti eri suuntiin. Jotkut saavat ne yhdistymään, tavallisesti toisten suureksi harmiksi ja katsojien villiksi riemuksi. Ananassäilykepurkeista tulee yksinäisyyden vertauskuva ja suhteen korvike. Vieraantumisen ruokkima mielikuvitus saa käymään syviä keskusteluja vaatteiden ja tiskirättien kanssa, mikä on aika säälittävää ja aika tuttua. WKW:n elokuvien ihmiset ovat tyypillisesti vanhemmittomia ja lapsettomia aikuisia, itsekeskeisiä olosuhteiden pakosta, romantikkoja kyynisyyden puutteesta. He ovat luovia ja kekseliäitä, koska heidät kirjoittanut on luova ja kekseliäs. Chungking Express ja Neonpyhimys pullistelevat suurenmoisista hetkistä, jotka ovat sekä sävähdyttävän originelleja että välittömän aitoja. Huumori on täysin oman laatuistaan.
Luultavasti WKW:n elokuvien leikkauksesta on puhuttu liian vähän. Se johtuu siitä, että hänen (kameramestarina Chris Doyle) kuvansa ovat niin vangitsevia. Ne säteilevät modernin kaupunkiympäristön keinotekoista valoa kaikilla taajuuksilla sekä dokumentaarisessa että metafyysisessä mielessä. Jokainen kuva on kineettinen esine, vaikuttipa aika niissä normaalilta, nopeutuneelta tai jähmettyneeltä - tai, kuten monta kertaa vaikuttaa, kaikilta yhtä aikaa. Kuvien kumppanina on yhtä lailla tärkeä ääni, missä urbaani häly, helmeilevä pop ja modernin elokuvan fantastisin sisäinen monologi lomittuvat kokonaisuudeksi, joka tempaa mukaansa nanosekunneissa. WKW:n parhaissa elokuvissa kohtaukset ovat säkeitä elokuvan muodostamassa runossa. Tälle runoilijalle säntillisyys ja järjestelmällisyys ovat vieraita otuksia, sovinnaisuus on kauhistus.
90-luvun täytyi keksiä Wong Kar-Wai, muuten Wong Kar Wain olisi täytynyt keksiä 90-luku.
"Jos muistollani hänestä on viimeinen käyttöpäivä, olkoon se 10 000 vuoden päässä..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti