Joka vuosi, kun talvi sammuu ja leivoset leikkiä lyö, kaivaudumme koloistamme, venyttelemme ja teemme pienen retken ulkomaailmaan. Jotta ymmärtäisimme toistemme murahtelevia äännähdyksiä, kutsumme näitä matkojamme ekskursioiksi. Tänä vuonna joku joukostamme sai poikkeuksellisen innoittuneen ajatuksen lähteä joukolla LAHTEEN, missä oli valtava mahdollisuus nähdä Charlie Chaplinin Kultakuume restauroidussa asussaan elävän orkesterin säestämänä.
Ehdotuksesta seurasi kaikenlaista, minkä lopputuloksena saimme havaita olevamme toukokuun viimeisenä perjantaina matkalla Lahteen - tai tarkemmin sanottuna Toijalaan, missä kohtasimme puheenjohtajamme kera asuntoauton, joka sai luvan toimia kuljetusvälineenämme loput retkestä. Iloisen seurueemme nukuttua suurimman osan matkasta, saavuimme iltapäivästä kaupunkiin, joka on rakennettu lahdenpoukamaan, lätäkön viereen, joka on nimetty Vesijärveksi. Voi mielikuvituksen lentoa.
Pääohjelmalle puitteet tarjonnut Sibelius-talo on kumminkin viehättävä ja tunnelmallinen paikka. "Ennen elokuvaa..." sai Chaplinin mestariteos vielä arvoisensa pohjustuksen Peter von Baghilta, joka jälleen kerran onnistui viemään kuulijansa elokuvan sisään. Erityisesti kiinnitti alustuksessa huomiota selvitys Chaplinin poikkeuksellisista työmetodeista, Kultakuume osana Chaplinin puolen vuosisadan aikana luomasta kokonaistaideteoksesta ja aiheen ajankohtaisuudesta.
Chaplinin tapa ottaa uusintaotoksia oli tuohon maailman aikaan vielä harvinainen. Chaplin hioi kohtausten rakennetta tinkimättömyydellä, joka on jäänyt lähes ylittämättömäksi: kuvaukset kestivät säännön mukaisesti toista vuotta - Kaupungin valojen tuotanto käsitti 179 kuvauspäivää ja Sirkuksen ensimmäisen ja viimeisen otoksen välillä vierähti kaksi vuotta. Ei ole ihme, että hänen elokuvansa vaikuttavat tänä päivänä tuoreemmilta ja yhtenäisemmin rakennetuilta kuin monien muiden ajan mestareiden maineikkaimmatkaan teokset. Chaplinin yhdeksän pitkää elokuvaa muodostavat yhdessä vertaistaan hakevan panoraaman 20. vuosisadan ihmisestä. Niissä kommentoidaan komedian keinoin muun muassa keinottelun ruokkimaa ahneutta, lama-ajan vaikutuksia ja teknistymistä tässä ja nyt. Von Bagh muistutti lisäksi Kultakuumeen eräästä aspektista historialliseen perspektiiviin nähden: suuri Klondyken kultaryntäys oli tapahtunut 1898 eli vain neljännesvuosisata ennen elokuvan valmistumista. Kyse ei ollut muinaishistorian rekonstuoinnista.
Vaikka reissullemme mahtui monenlaista hauskaa mölkystä Vääksyn kanavaan, oli näytös Sibelius-talossa kohokohta jokseenkin itse oikeutetusti. Kultakuume - joka säestettiin akustisesti kadehdittavissa oloissa Timothy Brockin inspiroituneena sovituksena - säilyy loisteliaana elokuvana. Siinä ei ole kuolleita kohtia eikä merkityksettömiä kuvia. Vaikka se on komedia, se ei sievistele rajuja olosuhteita eikä varsinkaan ihmisten suhtautumista toisiaan kohtaan. Kultakuume on näytelmä, joka tyylittelyn kautta vaikuttaa uskottavammalta, dokumentaarisemmalta selonteolta vaurauden tavoittelun inhimillisyyttä syövyttävistä puolista kuin 99 % muista teeman ympärille kudotuista elokuvista. Tätä katselijaa hätkähdytti tällä kerralla etenkin Chaplinin dramaturginen taituruus: Kultakuumeessa on kohtaus, jossa Kulkuri, Lone Prospector, hankkii itselleen ilmaisen aamiaisen teeskentelemällä jäätynyttä; seuraavassa kohtauksessa vain paria hetkeä myöhemmin Kulkuri on kirjaimellisesti liekeissä viihdyttäessään naisvierasta, johon on tulisesti rakastunut. Näin inhimillisen kokemuksen kaksi ääripäätä sidotaan parin minuutin sisään ja niille löydetään konkreettinen symboliikka, täysin luontevasti. Kultakuume on täynnä tällaisia oivalluksia. Ja, kuten Chaplinilla aina, tanssia. Niin ihmisten kuin sämpylöidenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti