perjantai 6. marraskuuta 2009

Coco ennen Chanelia (Teilaus)

Tänään laskeutuu marraskuun harmaa hyhmä katukivien lisäksi valkokankaille ja saapuu iloton toivottomuus ja väritön ankeus. Anne Fontainen Coco avant Chanel tulee ensi-iltaan.

(Katsokaa nyt tuota julistetta, voi kaiken pyhän nimessä!)

On mahdollista vihata elokuvaa alkuteksteistä lähtien. Miten legendaarisen tyylinluojan elämänvaiheista kertovassa elokuvassa voi olla näin tyylittömät palkkitekstit tekijöiden signeerauksina? Huonompaa ennettä voi tuskin kuvitella ja niin käykin, että kysymys tyylistä ja sen puutteesta toistuu katsomossa pitkin matavaa elokuvaa.

On samantekevää piittaako muodista eli ei, Coco Chanelina tunnettu nainen eli joka tapauksessa värikkään ja rikkaan elämän, joka sopii hyvin dramatisoitavaksi. Jan Kounenin Igor Stravinski ja Coco Chanel oli kenties riskittömyydessään tylsä, mutta tyylitajussaan kunnioitettava. Pelkästään siihen verrattunakin Anne Fontainen kertomus on tyystin riisuttu mielikuvituksesta ja on kuvakerronnaltaan amatöörimäinen lapsellisuuteen asti.

Elokuvan aikana katsoja pohtii monenlaista. Millainen ilma ulkona mahtaa olla? Mitä kaupasta täytyy tänään hakea? Onko minulla vielä pulssi? Katse harhaa pitkin salia ja yrittää kiinnostua punaisesta verasta ja kohdelamppujen muotoilusta. Apaattinen melankolia tummenee ahdistuneeksi itsesääliksi. Elämä kadottaa makunsa ja värinsä.

Fontainen elokuva on elokuva vain sikäli, että siinä on filmille tallennettua kuvaa ja jokunen leikkaus siellä täällä. Coco avant Chanelin elokuvallinen "lause" on ikävystyttävä kyyneliin asti. Kompositioissa ja kameran liikkeissä ei ole nokkeluutta, ei energiaa, ei yhtäkään räväkkyyden leimahdusta. Dialogi toimii veturina tarinassa, jossa käsitellään yhtä viime vuosisadan kuuluisinta visualistia. Fontainen kamerakynä ei anna aiheelleen minkäänlaista vastinetta. Sitä myöten sisällöstä valuu kaikki merkitys jonnekin kauas pois. Siten sisällöstä on turha käydä keskustelua. Mitään näin tylsää eivät edes ranskalaiset ole onnistuneet saamaan aikaan sitten Erään joulutarinan.

Näkökulman valinnasta voidaan kuitenkin tehdä joitakin havaintoja. Fontainen lähestymistapa on nimittäin sinällään perusteltu: joistakin yksityiskohdista voi päätellä, että hän on halunnut näyttää, että ennen legendaa on ollut ihminen, jonka on täytynyt tehdä töitä ja oppia kokemuksen kautta, kuinka muuttaa ympäristöään. Ei vain ole Chanelin vika, että Fontaine on saanut hänen nuoruudestaan aikaan vain tylppää kartanoromantiikkaa. Tämän elokuvan perusteella Cocosta tuli kiinnostava vasta Chaneliksi kuoriuduttuaan. Jos kerran niin on ollut, elokuvaa ei olisi kannattanut näistä lähtökohdista käsin lähteä tekemään ensinkään.

Lopulta päätään nostaa viha. Viha kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät ja katsovat tällaisia elokuvia, joissa elokuva on vain sitä, että jotain on kameran edessä sen käydessä. Nämä elokuvat vahvistavat yhteiskunnan peruskonservatiivista ja konformistista pohjavirettä, jossa katsojia ei pyydetä ajattelemaan vaan vain katselemaan sileää ja naarmutonta kuvavirtaa.

Mutta ei pidä antaa vihan ottaa valtaansa. Silloinkin ajattelu yksioikoistuu. Parasta kritiikkiä on vain olla menemättä katsomaan tätä elokuvaa ja sen lajitovereita. Tai kävellä tyynesti keskisormi pystyssä näytöksestä pois.

3 kommenttia:

  1. Jestas!: vihaa ja keskisormi pystyssä kävellään näyttämöltä pois...ei kai sentään?

    Mitäs mieltä herra Anton on Allenin uutuudesta Whatever Works?

    VastaaPoista
  2. Niin...kaipa tekstistäni voi olla montaa mieltä. Mutta se johtuu siitä, että koitin tavanomaisen arvostelun sijasta välittää jotain niistä kokemuksista, mitä kävin elokuvaa katsoessani läpi. Tämä elokuva ihan totta pilasi minulta kokonaisen päivän ja olen siitä luonnollisesti katkera. Minä näin sen kömpelön ja lahjattoman sielun täysin kunnianhimottomana kuvakertomuksena ja teollisena tuotteena, jollaisiin pitäisi suhtautua aika ankarasti.

    Tuota, Allenilla ei kai ole mitään tekemistä Fontainen elokuvan kanssa eli kysymyksesi "seisoo omilla jaloillaan"? Minä pidin tästä Woodyn uusimmasta. Eihän se kai kovin korkealle kurkota, mutta se on lämmin, viehättävä ja aidonoloinen. Jos se kerran toimii...

    VastaaPoista
  3. Kun teilataan, niin sitten teilataan tunteella ja aidosti. Tämä oli hyvä arvostelu Anton. Analyysistäsi ei olisi pitkä matka yleiseen ohjelmajulistukseen elokuvan tilasta. Tilasta, jossa on tosin taidettu olla vuodesta 1895 saakka..

    No kuitenkin. Woody Allenin leffa on mainio. Sen tarinan avautumisen helppous, Antonin mainitsema lämpö ja ennen kaikkea Allenin rohkeus sanoa yksinkertaisesti jotain yksinkertaista mutta silti kaiken kattavaa tekee Whatever Workistä ihailtavan elokuvan.

    VastaaPoista