Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten pitää listata top 10 parasta elokuvaa vuodelta 2019. Ikäväkseni täytyy sanoa, että listalta puuttuu monta tänä vuonna ilmestynyttä elokuvaa, joita en ole syystä tai toisesta päässyt, ehtinyt tai jaksanut vielä katsoa. Näitä ovat esimerkiksi kovaksi kehutut Martin Scorsesen The Irishman, Noah Baumbachin A Marriage Story, James Grayn Ad Astra, James Mangoldin Ford v Ferrari alias Le Mans 66, Parasite, Gaspar Noen Climax, Celine Sciamman Nuoren naisen muotokuva, Sam Mendesin 1917, Rian Johsonin Knives Out, Ari Asterin Midsommar, Jim Jarmushin The Dead Don't Die ja Taika Waititin Jojo Rabbit, joista olen varma, että moni olisi päässyt listalle. Mutta ne pitää katsoa vielä jossain kohtaa. Viimeistään ensi vuoden lopussa.
Mutta niihin nähtyihin sitten. Ensimmäiseksi karsin pois ne isot leffat, joista olis pitänyt kai pitää, mutta en pitänyt. Eli sori Disney, Star Wars Rise of Skywalker ja Avengers End Game eivät olleet minulle mitään suurempia elämyksiä. Varsinkin Star Wars oli vaan yksinkertaisesti huono. Myöskään Spider-Man ei ollut mun kuppi teetä. Captain Marvel oli astetta parempi ja hauska katsoa nuorempaa Samppaa, niin en silti usko katsovani sitä enää toista kertaa. Mutta Siinä missä Marvel epäonnistui, niin tällä kertaa DC onnistui.
Eli 10# pääsi Joker. Tää elokuva oli kiva, kun se tuntui, että se olis tehtykin vanhaan hyvään aikaan. Eli korkeintaan 1990-luvulla. Lisäksi tarina ja kerronta oli tulkinnanvarainen, että siitä jäi pureksittavaa vielä kotimatkallekin ja kotiin.
Ja koska en halua olla supersankarileffoja olla kuitenkaan ihan unohtamatta, niin 9# sijalle pääsi M. Night Shyamalan Glass. Annoin tämän päästä listalle myös siksi, koska kyseinen herra ei ole tehnyt hyvää elokuvaa melkein 20 vuoteen. Vaikka The Villagen käänne oli typerä, niin se ei silti ole varsinaisesti huono elokuva. Glass oli minusta taas ihan mielenkiintoinen ja budjettiinsa nähden ihan onnistunut. Elokuva oli siis puhdas halppis indieleffa 20 miljoonan budjetilla, mikä on Hollywoodin kirjoissa pienempi mitä käytetään illanistujaisissa.
Ja pysytään yhä 20 miljoonan budjeteissa. Toinen vastaavalla budjetilla tehty leffa mistä pidin, joka pääsee numerolle 8#, on Jordan Peelen Us. Elokuva tuntui, että se oli saanut ideansa jonkun unesta, koska se tuntui painajaiselta, mutta todellisuudessa idean Peele sai Twlilght Zonen jaksosta Mirror Image, jossa on ilkeitä doppelgangereita itsestään.
Numerolle 7# pääsee John Wick 3: Chapter 3 – Parabellum. Tää on puhdasta toimintaelokuvaa, mistä meikäläinen tykkää. Keanu Reeves tappelee ja painii ja tekee suurimman osan stunteistaan taas ihan itse. Vain kaikkein vaarallisimmat jutut hän jättää niille, joiden niskat on varaa murtaa. Mulle tällainen toiminta ei ole edes guilty pleasure. Sillä on elokuvataian kanssa enemmän tekemistä kuin monissakaan nykyleffoissa, joissa luotetaan tietokoneen ihmeelliseen kykyyn muka luoda jotain aitoa. Mutta se ei ole sitä. Siksi uusi Top Gun myös kiinnostaa, kun Tom Cruise kehuu, että ei mitään tietokoneita vaan oikeita hävittäjiä ja oikeita g-voimia. Ja tästä trendistä minä todellakin tykkään! Unohdetaan jo se, että kaiken voi tehdä tietokoneella, kun sen voi tehdä myös oikeasti. 2000-2010-luku on minulle yksi elokuvahistorian huonoimmista vuosikymmenistä kun silloin luotettiin aivan liian sokeasti tietokoneiden voimaan, vaikka samaan aikaan katsojat näkivät mikä on tehty tietokoneella ja mikä ei. Onneksi Keanun ja Tom Cruisen tapaisten vanhojen ukkojen vuoksi trendi on kääntynyt.
Aitouden hakemisesta pääsemmekin listalla sijalle 6#, elikkäs Tarantinon 9. tai 10. leffaan, riippuen laskentatavasta, eli Once Upon Time in Hollywoodiin. Tämä todellisen ja fiktion erinomaisesti sekoittava leffa oli meikäläiselle kyllä todella hyvä kokemus. Tarantino ei ole ollut aina meikäläiselle niitä parhaimpia ohjaajia, mutta Inglourious Basterdsista alkaen olen kyllä tykännyt herran leffoista poikkeuksetta. OUTIH oli jälleen tekijänsä näköinen elokuva. Hyllyyn sen hankin varmasti. Siitä voisin kirjoittaa oman esseensä, mutta enpäs taida jaksaa.
Numerolle 5# pääseekin sitten Netflixin Dolemite Is My Name. Eddie Murphy teki ainakin hetkellisen paluun takaisin siksi mitä yleisö rakasti hänessä 30 vuotta sitten. Räävitön ja kiroileva Eddie. Vaikka moni luulee, että tämä on rooli mihin Murphyä on pitänyt vuosikausia taivutella, että tällä tekisit comebackin, niin todellisuudessa se on ollut Murphyn oma unelmaprojekti jo lähes 20 vuotta. Käsikirjoittajat Scott Alexander ja Larry Karaszewski aloittivat projektin tekemisen jo vuonna 2003, kun todellinen Dolemite eli Rudy Ray Moore oli vielä elossa. Mutta mikään studio ei halunnut lähteä tekemään sitä. Mutta onneksi on Netflix, joka ei sano kenellekään ei. Elokuva on ollut sekä kriitikoiden että yleisön rakastama. Dolemite Is My Name on blaxploitaation Disaster Artist.
Oman maan elokuvia ei pidä myöskään unohtaa, joten sijalle 4# kiilaa J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja. Elokuva kuvaa rohkeasti sadomasokismia, jota ei tässä maassa turhan usein elokuvissa nähdä, koska suomalaiset ovat yhä ujoja ja seksielämä pitää kuvata, että se on 4 minuuttia lauantai-iltana Kymmenen uutisten jälkeen. Vaikka tässä elokuvassa ei olekaan varsinaista seksiä ollenkaan, vaan mennään sinne ihmismielen pimeälle puolelle tutkimaan sitä, mikä voi olla vielä seksikkäämpää kuin itse seksi. Elokuva on myös aika hauska. Mutta olenkin outo.
3# sijalle tulee ehdottomasti The Lighthouse. Tämä vissiin osittain tositapahtumiin perustuva tai ainakin inspiraationsa sieltä saanut kauhuelokuva esitettiin Cinemadromessa, jossa sen kävin katsomassa. Elokuva oli outo ja kiero. Ensimmäisestä piirteestä pidän elokuvissa ja ihmisissä, mutta jälkimmäisestä vain osassa elokuvissa ja ihmisissä en ollenkaan.
Paikat Top 2 ja 1 jätän toistaiseksi auki. Kun katson nuo katsomattomat niin uskon, että sieltä saan vastauksen mitkä ovat tämän vuoden parhaat kaksi elokuvaa.
-Seppo
