keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Sähke keskeltä Tampereen R&A:ta
1. vkloppu mukiinmenevä stop pnepeistä islannin raquela jäi väliin kuulemma hyvä stop norjan ehdokas huonompi kuin viime vuonna stop antichrist sivuuttamaton stop von trier hylännyt lupaavan uran mainosohjaajana stop symbolismin musliinikankaasta ei nähnyt aina läpi stop näytöksen jälkeen ihmiset jäivät purkamaan kokemaansa stop häädin pois stop the hurt locker ei vastannut odotuksiin stop liian pitkä liian paljon stop maskuliinisuus bigelow'n suuri aihe yhä stop magneettimies asiallinen ja mielikuvitukseton stop halosen itsekorostus kiusallista stop katsele yössä sydäntäsärkevä aina stop jatkan kohti woota stop miksi cliff on punainen? stop godardin hengessä eteenpäin stop AA
perjantai 25. syyskuuta 2009
Miyazaki-sarjan ennakkomyynti alkoi tänään
Monroen päiväkirjasta, sivu 5
Animaatiomestari Hayao Miyazakia laajasti esittelevän sarjamme ennakko- ja nettimyynti alkoi tänään. Allekirjoittanut toimitti asiasta myös lehdistötiedotteen. Lehdistötiedotteet ovat kuivia, sillä niitä on kuivuttavaa tehdä. Seuraava pohjautuu maailmalle lähetettyyn tiedonantoon:
Tamperelainen vuonna 1968 perustettu elokuvakerho Monroe huipentaa aktiivisen vuotensa mittakaavaltaan poikkeukselliseen yhden ohjaajan tuotannon esittelyyn. Hayao Miyazakin (s. 1941) kymmenestä koko illan animaatioelokuvasta nähdään viikon aikana peräti seitsemän. Kokonaisuus nähdään Arthouse Cinema Niagarassa 11.-18.10. Päätapahtumana on 17.-18.10. läpi yön kestävä neljän elokuvan Animen Yö: tulemalla paikalle cosplay-asussa, saa alennuksen lipusta.
Elokuvien poistuessa yhä nopeammin vuokraamojen listoilta, Miyazaki on likipitäen ainoa merkittävä nykyohjaaja, jonka tuotannosta valtaosan voi esittää kokoavana sarjana. Monroen sarjassa nähdään kaikki Suomeen maahantuodut Hayao Miyazakin täyspitkät ohjaustyöt lukuun ottamatta uusinta elokuvaa, Ponyo rantakalliolla. Kahta elokuvaa ei ole Suomeen vielä tuotu: esikoista Cagliostron linna (1979) ja ohjaajan pääteoksiin kaikissa yhteyksissä luettu Prinsessa Mononoke (1997).
On sanomattakin selvää, kuinka tärkeää on, että filmikopioita pidetään halukkaiden vuokrattavana pitkäjänteisesti. Kaikkia Suomen elokuvakerhoja yhdistää halu kyetä järjestämään esityssarjoistaan teemallisia kokonaisuuksia ja näin tavoittaa sellaisia yhteyksiä, mitkä yksittäisiä elokuvia esittämällä eivät paljastu. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana elokuvien kierto on kuitenkin jatkuvasti lyhentynyt ja lyhentyy yhä. Syynä on tietysti raha: lyhyemmät esitysoikeusluvat ovat halvempia eikä ensi-iltakierroksen jälkeen elokuville ole tilaajia takavuosien malliin. Miyazaki-sarja on mahdollinen Cinema Mondon keskimääräistä kauaskatseisemman politiikan takia, joka pyrkii sinnikkäästi kohti parempaa maailmaa.
Monroen Miyazaki-sarjan erikoisuutena on Animen Yö, 17.-18.10. lauantain ja sunnuntain välisenä yönä järjestettävä tapahtuma, jonka aikana nähdään neljä Miyazakin ohjausta. Yhteistyössä Anime- ja mangayhteisö Hidoi ry:n kanssa Niagarassa voi tuolloin tutustua japanilaiseen populaarikulttuuriin laajemminkin. Myös Tampereen kaupunginkirjasto on mukana tapahtumassa: illan aikana voi mm. lainata kaupunginkirjaston mangajulkaisuja. Esillä on myös harrastajien kokoelmia, myynnissä on Sangatsu Mangan julkaisuja (kirjakauppahintoja halvemmalla), pientä purtavaakin voi ostaa, että jaksaa aamuun saakka jne.
Kirsikkana kakun päällä on, että tapahtumaa varten voi sonnustautua cosplay-asuun, jolloin koko yön lippu maksaa 10 euroa 15 euron sijasta! Pukeudu siis Totoroksi (tai muuksi lempihahmoksesi laajasta animeversumista) ja tee lipputilaus Yöhön Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta: pek@elokuvakeskus.fi - ja lunasta lippusi Niagaran kassalta Yön lauantaina puoli kahdeksaan mennessä. Huomaa, että paikalla on asiantunteva silmä arvioimassa asusi cosplaymäisyyttä... Kaikkien asustautuneiden kesken arvotaan Yön aikana ylisöpöjä palkintoja!
Tämä on "PARASTA IKINÄ".
---
Tänään pyörähti Niagarassa käyntiin myös syksyn Rakkautta & Anarkiaa -katsaus. Perjantai-illan ohjelmaan sisältyi kaksi pneppiä (= Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto). Todistajien mukaan islantilainen The Amazing Truth of Queen Raquela oli näkemisen arvoinen dokumenttielokuva, mainio tapaus.
Ruotsalaisen Mikael Kristerssonin Ljusår (Valovuosi) oli sekin dokumentti. Neljä tai viisi maksanutta katsojaa saivat jälleen ihmettelemään tamperelaisen elokuvakulttuurin puutteita. Siinä missä Helsingissä R&A vetää täysiä saleja, Tampereella ei löydy ennakkoluulotonta kiinnostusta uutta (pohjoismaista) elokuvaa kohtaan. Kristerssonin elokuvassa saattoi viettää tunnin pari täysin rauhassa, kaukana kaupungin luonnottomasta metelistä. Kamera kuvaa vain detaljeja yhden runsaskasvuisen pihapiirin vuodesta. Kertojaa ei ole, ihmisten satunnaiset jutustelut sulautuvat osaksi upeasti tilan täyttävää äänimaailmaa. Teatterin pimeydessä voi viettää hetkisen maailmassa, jota ei muulloin tunnu ehtivän tarkkailla. Elokuva kieltäytyy itsepintaisesti briljeeraamasta kuvakulmilla tai muulla tekniikalla: kaikki on vain tallennettu. Tuskinpa palaan tähän aika pitkäksi käyneeseen elokuvaan, mutta nyt olen kiitollinen levollisista jälkimainingeista.
Animaatiomestari Hayao Miyazakia laajasti esittelevän sarjamme ennakko- ja nettimyynti alkoi tänään. Allekirjoittanut toimitti asiasta myös lehdistötiedotteen. Lehdistötiedotteet ovat kuivia, sillä niitä on kuivuttavaa tehdä. Seuraava pohjautuu maailmalle lähetettyyn tiedonantoon:
Tamperelainen vuonna 1968 perustettu elokuvakerho Monroe huipentaa aktiivisen vuotensa mittakaavaltaan poikkeukselliseen yhden ohjaajan tuotannon esittelyyn. Hayao Miyazakin (s. 1941) kymmenestä koko illan animaatioelokuvasta nähdään viikon aikana peräti seitsemän. Kokonaisuus nähdään Arthouse Cinema Niagarassa 11.-18.10. Päätapahtumana on 17.-18.10. läpi yön kestävä neljän elokuvan Animen Yö: tulemalla paikalle cosplay-asussa, saa alennuksen lipusta.
Elokuvien poistuessa yhä nopeammin vuokraamojen listoilta, Miyazaki on likipitäen ainoa merkittävä nykyohjaaja, jonka tuotannosta valtaosan voi esittää kokoavana sarjana. Monroen sarjassa nähdään kaikki Suomeen maahantuodut Hayao Miyazakin täyspitkät ohjaustyöt lukuun ottamatta uusinta elokuvaa, Ponyo rantakalliolla. Kahta elokuvaa ei ole Suomeen vielä tuotu: esikoista Cagliostron linna (1979) ja ohjaajan pääteoksiin kaikissa yhteyksissä luettu Prinsessa Mononoke (1997).
On sanomattakin selvää, kuinka tärkeää on, että filmikopioita pidetään halukkaiden vuokrattavana pitkäjänteisesti. Kaikkia Suomen elokuvakerhoja yhdistää halu kyetä järjestämään esityssarjoistaan teemallisia kokonaisuuksia ja näin tavoittaa sellaisia yhteyksiä, mitkä yksittäisiä elokuvia esittämällä eivät paljastu. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana elokuvien kierto on kuitenkin jatkuvasti lyhentynyt ja lyhentyy yhä. Syynä on tietysti raha: lyhyemmät esitysoikeusluvat ovat halvempia eikä ensi-iltakierroksen jälkeen elokuville ole tilaajia takavuosien malliin. Miyazaki-sarja on mahdollinen Cinema Mondon keskimääräistä kauaskatseisemman politiikan takia, joka pyrkii sinnikkäästi kohti parempaa maailmaa.
Monroen Miyazaki-sarjan erikoisuutena on Animen Yö, 17.-18.10. lauantain ja sunnuntain välisenä yönä järjestettävä tapahtuma, jonka aikana nähdään neljä Miyazakin ohjausta. Yhteistyössä Anime- ja mangayhteisö Hidoi ry:n kanssa Niagarassa voi tuolloin tutustua japanilaiseen populaarikulttuuriin laajemminkin. Myös Tampereen kaupunginkirjasto on mukana tapahtumassa: illan aikana voi mm. lainata kaupunginkirjaston mangajulkaisuja. Esillä on myös harrastajien kokoelmia, myynnissä on Sangatsu Mangan julkaisuja (kirjakauppahintoja halvemmalla), pientä purtavaakin voi ostaa, että jaksaa aamuun saakka jne.
Kirsikkana kakun päällä on, että tapahtumaa varten voi sonnustautua cosplay-asuun, jolloin koko yön lippu maksaa 10 euroa 15 euron sijasta! Pukeudu siis Totoroksi (tai muuksi lempihahmoksesi laajasta animeversumista) ja tee lipputilaus Yöhön Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta: pek@elokuvakeskus.fi - ja lunasta lippusi Niagaran kassalta Yön lauantaina puoli kahdeksaan mennessä. Huomaa, että paikalla on asiantunteva silmä arvioimassa asusi cosplaymäisyyttä... Kaikkien asustautuneiden kesken arvotaan Yön aikana ylisöpöjä palkintoja!
Tämä on "PARASTA IKINÄ".
---
Tänään pyörähti Niagarassa käyntiin myös syksyn Rakkautta & Anarkiaa -katsaus. Perjantai-illan ohjelmaan sisältyi kaksi pneppiä (= Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto). Todistajien mukaan islantilainen The Amazing Truth of Queen Raquela oli näkemisen arvoinen dokumenttielokuva, mainio tapaus.
Ruotsalaisen Mikael Kristerssonin Ljusår (Valovuosi) oli sekin dokumentti. Neljä tai viisi maksanutta katsojaa saivat jälleen ihmettelemään tamperelaisen elokuvakulttuurin puutteita. Siinä missä Helsingissä R&A vetää täysiä saleja, Tampereella ei löydy ennakkoluulotonta kiinnostusta uutta (pohjoismaista) elokuvaa kohtaan. Kristerssonin elokuvassa saattoi viettää tunnin pari täysin rauhassa, kaukana kaupungin luonnottomasta metelistä. Kamera kuvaa vain detaljeja yhden runsaskasvuisen pihapiirin vuodesta. Kertojaa ei ole, ihmisten satunnaiset jutustelut sulautuvat osaksi upeasti tilan täyttävää äänimaailmaa. Teatterin pimeydessä voi viettää hetkisen maailmassa, jota ei muulloin tunnu ehtivän tarkkailla. Elokuva kieltäytyy itsepintaisesti briljeeraamasta kuvakulmilla tai muulla tekniikalla: kaikki on vain tallennettu. Tuskinpa palaan tähän aika pitkäksi käyneeseen elokuvaan, mutta nyt olen kiitollinen levollisista jälkimainingeista.
Miksi pitää olla making ofeja?
Kohtalon kirja on pääosin Pirkanmaalla tehty episodielokuva. Se kertoo, no, tällaisesta Kohtalon kirjasta. Sillä on hetkensä. Jos pystyy sulkemaan etualalla patsastelevat eri hahmoja näyttelevät ihmiset pois, voi nähdä esimerkiksi hienoa mustavalkofilmille kuvattua talvimaisemaa. Tai kikatella, että siinä niitä eturivin näyttelijöitä on ihan kotikonnuilla. Karoliina Blackburn osaa thai-nyrkkeilyä. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, ja ihan kunnolla valaistuna. Ihmetyttää, miksi taistelijattaret mittelivät jossain hämärässä ladossa. Parhaimmillaan elokuva on, kun kukaan ei puhu mitään. Paitsi Tony Halmeen "Ja uimaan" -repliikki, kun Die Hardit ja wrestling-kehät kolunnut lihaskimppu heittää sankarin järveen. Yksi hienoimpia toimintakohtauksia Suomessa.
Making ofissa tekijät kertovat, kuinka nukkuivat vessassa Suomenlinnassa. Voi kiitos tästä tiedosta. Elokuvakokemushan vain paranee entisestään ja taiteentekemisen salaperäinen ja mielikuvitusta rakasteleva usva levittäytyy ihan omaan olohuoneeseen, kun oheismateriaalissa näytetään, kuinka kamera-assistentti vetää jeesusteipillä paikkoja kuntoon ja kertojaääni paljastaa, kuinka hemmetin rankkaa muuten oli. "Me nukuttiin vessan lattialla. Kuvauspäivät veny 16-tuntisiksi." No miksi ette nukkuneet makuupussissa metsässä, tai pakettiauton tavaratilassa? Vuorokauteen jäi siis kahdeksan tuntia nukkumisaikaa, mikä tässä on niin erikoista?
Etukäteishaukkujen evästämänä katsoin Lauri Nurksen Sooloilua. Elokuva ei ollut hassumpi. Nuorten aikuisten parisuhdedramaa pääkaupunkiseudulla tietysti, mutta hyviä juonikiepautuksia ja näyttelijöitä. Oheismatskuissa Nurkse kertoo, miksi jotkut kohtaukset poistettiin, kuinka huvilasta tehtiin ohjaajan haluama koti tarinan päähenkilöille ym. opettavaista ja mielenkiintoista. Näin se pitää tehdä. Pieni bonus elokuvan ohessa, jonka voi katsoa tai olla katsomatta, joka valottaa elokuvan taustoja mutta ei selitä tai perustele sen olemassaoloa.
Aleksis Kiven elämän kylkiäisessä Jari Halonen kanavoi energiaansa kameraan ja kanssaihmisiin. Kyllähän Halosta jaksaa katsoa ohjelmanumerona, hän on yksi niistä harvoista julkkiksista, joka osaa kirota oikealla tavalla, kiroilua sanomisen tehokeinona käyttäen eikä itsetarkoituksena. Mutta kaikki ne selostukset, kuinka duunia on painettu vitusti 10 vuotta, ja ne kaikki tallenteet, kuinka kansalliskirjailijan kirjoituskammio lavastettiin kuvausta edeltävänä yönä pakkasessa, ja kukaan ei ollut nukkunut varmaan koskaan, antaa fiiliksen että näiden asioiden kertomisella halutaan osoittaa elokuvan olevan ennen kaikkea työvoitto ja osoitus siitä että elokuva ylipäänsä pystyttiin tekemään.
Ei se loppujen lopuksi ole oleellista, miltä tekijöistä tuntuu. Varmasti on ollut vaikeaa, mutta eikö se syö elokuvan tehoa ja lässäytä, kun leffan jälkeen nähdään, kuinka joku kohtaus oli rakennettu teollisuushalliin ja kaikkia oli tympäissyt? Making ofin jälkeen ei ole enää mitään sijaa mielikuvitukselle. Jos henkilökohtaisia tai laajempiakin ongelmia on ollut, asiat ovat varmaan ratkenneet jotenkin. Pääasia, ettei se ole vaikuttanut taiteelliseen lopputulokseen.
Voisi olla sellainen sääntö, että oheismateriaalin pituus on korkeintaan kymmenesosa elokuvan pituudesta. Ei niin, että puolentoista tunnin leffassa on 11 tuntia kuvauspäiväkirjaa, poistettuja kohtauksia ja ohjaajan jaarituksia. Sellainenkin voisi olla, että kukaan taiteellisessa vastuussa ollut ei kertoisi elokuvan- ja taiteentekemisen rankkuudesta.
Making ofissa tekijät kertovat, kuinka nukkuivat vessassa Suomenlinnassa. Voi kiitos tästä tiedosta. Elokuvakokemushan vain paranee entisestään ja taiteentekemisen salaperäinen ja mielikuvitusta rakasteleva usva levittäytyy ihan omaan olohuoneeseen, kun oheismateriaalissa näytetään, kuinka kamera-assistentti vetää jeesusteipillä paikkoja kuntoon ja kertojaääni paljastaa, kuinka hemmetin rankkaa muuten oli. "Me nukuttiin vessan lattialla. Kuvauspäivät veny 16-tuntisiksi." No miksi ette nukkuneet makuupussissa metsässä, tai pakettiauton tavaratilassa? Vuorokauteen jäi siis kahdeksan tuntia nukkumisaikaa, mikä tässä on niin erikoista?
Etukäteishaukkujen evästämänä katsoin Lauri Nurksen Sooloilua. Elokuva ei ollut hassumpi. Nuorten aikuisten parisuhdedramaa pääkaupunkiseudulla tietysti, mutta hyviä juonikiepautuksia ja näyttelijöitä. Oheismatskuissa Nurkse kertoo, miksi jotkut kohtaukset poistettiin, kuinka huvilasta tehtiin ohjaajan haluama koti tarinan päähenkilöille ym. opettavaista ja mielenkiintoista. Näin se pitää tehdä. Pieni bonus elokuvan ohessa, jonka voi katsoa tai olla katsomatta, joka valottaa elokuvan taustoja mutta ei selitä tai perustele sen olemassaoloa.
Aleksis Kiven elämän kylkiäisessä Jari Halonen kanavoi energiaansa kameraan ja kanssaihmisiin. Kyllähän Halosta jaksaa katsoa ohjelmanumerona, hän on yksi niistä harvoista julkkiksista, joka osaa kirota oikealla tavalla, kiroilua sanomisen tehokeinona käyttäen eikä itsetarkoituksena. Mutta kaikki ne selostukset, kuinka duunia on painettu vitusti 10 vuotta, ja ne kaikki tallenteet, kuinka kansalliskirjailijan kirjoituskammio lavastettiin kuvausta edeltävänä yönä pakkasessa, ja kukaan ei ollut nukkunut varmaan koskaan, antaa fiiliksen että näiden asioiden kertomisella halutaan osoittaa elokuvan olevan ennen kaikkea työvoitto ja osoitus siitä että elokuva ylipäänsä pystyttiin tekemään.
Ei se loppujen lopuksi ole oleellista, miltä tekijöistä tuntuu. Varmasti on ollut vaikeaa, mutta eikö se syö elokuvan tehoa ja lässäytä, kun leffan jälkeen nähdään, kuinka joku kohtaus oli rakennettu teollisuushalliin ja kaikkia oli tympäissyt? Making ofin jälkeen ei ole enää mitään sijaa mielikuvitukselle. Jos henkilökohtaisia tai laajempiakin ongelmia on ollut, asiat ovat varmaan ratkenneet jotenkin. Pääasia, ettei se ole vaikuttanut taiteelliseen lopputulokseen.
Voisi olla sellainen sääntö, että oheismateriaalin pituus on korkeintaan kymmenesosa elokuvan pituudesta. Ei niin, että puolentoista tunnin leffassa on 11 tuntia kuvauspäiväkirjaa, poistettuja kohtauksia ja ohjaajan jaarituksia. Sellainenkin voisi olla, että kukaan taiteellisessa vastuussa ollut ei kertoisi elokuvan- ja taiteentekemisen rankkuudesta.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Tärisevät penkit
Halusin mannuilla mennä katsomaan elokuvan Public Enemies. Ostin lipun ja astelin kohti teatteria. Ovensuussa luki jokseenkin näin: Tässä teatterissa on käytössä infraäänellä kontrolloidut värisevät tuolit. Jaa, ajattelin.
Teatterin internet sivuilta:
the infrasonic system connects the high quality speakers to the specially designed 'vibrating' chairs, when the chairs sense the infrasound [not able to be heard by human ears] in the movie, the chairs will shake, allow audiences to feel the movie just like in the real scene
Sen enempää menemättä teknisyyksiin koko tuoli värisi istuinosasta selkänojan yläosaan saakka todella nopealla tiheydellä, joka aluksi säpsähdytti. En tiedä oliko infraäänikäskyt upotettu itse elokuvan ääniraitaan mutta tärinöitä tuoli antoi varsin harkitusti, jopa tyylitajuisesti. Yllätyin kuinka toimiva ja sulava tehokeino oli.
Michael Mann tekee fyysisiä elokuvia. Vibraattorituoli antoi uutta fyysisen läsnäolon tuntua toimintakohtauksiin, joissa ammuskellaan. Hurja kohtaus, jossa Christian Balen poliisiryhmä piirittää metsässä sijaitsevaan puutaloon linnoittautunutta Johnny Deppin gangsterisakkia on paras esimerkki. Vibratuoli antoi immersion puuseinän läpi viuhahtelevista luodeista. Koko kropalla pystyi aistimaan kuinka puu sirpaloitui luodin tieltä.
En ole hirveämmin perehtynyt erilaisiin elokuvateattereissa käytettyihin vempaimiin. Samoihin aikoihin Public Enemiesin kanssa kävin katsomassa 3-D piirretyn Up (hyvä elokuva). Verrattuna 3-D tekniikkaan tärisevät tuolit antoivat enemmän katselukokemukselle. Up ei saanut yhtään lisäsyvyyttä vihreistä ja punaisista linsseistä. Tärisevät tuolit sen sijaan antoivat Mannin elokuvalle lisämakua.
Tietenkin vibratuoli on täysin turha keksintö mutta näin kertaluontoisena kokeiluna se säväytti.
Teatterin internet sivuilta:
the infrasonic system connects the high quality speakers to the specially designed 'vibrating' chairs, when the chairs sense the infrasound [not able to be heard by human ears] in the movie, the chairs will shake, allow audiences to feel the movie just like in the real scene
Sen enempää menemättä teknisyyksiin koko tuoli värisi istuinosasta selkänojan yläosaan saakka todella nopealla tiheydellä, joka aluksi säpsähdytti. En tiedä oliko infraäänikäskyt upotettu itse elokuvan ääniraitaan mutta tärinöitä tuoli antoi varsin harkitusti, jopa tyylitajuisesti. Yllätyin kuinka toimiva ja sulava tehokeino oli.
Michael Mann tekee fyysisiä elokuvia. Vibraattorituoli antoi uutta fyysisen läsnäolon tuntua toimintakohtauksiin, joissa ammuskellaan. Hurja kohtaus, jossa Christian Balen poliisiryhmä piirittää metsässä sijaitsevaan puutaloon linnoittautunutta Johnny Deppin gangsterisakkia on paras esimerkki. Vibratuoli antoi immersion puuseinän läpi viuhahtelevista luodeista. Koko kropalla pystyi aistimaan kuinka puu sirpaloitui luodin tieltä.
En ole hirveämmin perehtynyt erilaisiin elokuvateattereissa käytettyihin vempaimiin. Samoihin aikoihin Public Enemiesin kanssa kävin katsomassa 3-D piirretyn Up (hyvä elokuva). Verrattuna 3-D tekniikkaan tärisevät tuolit antoivat enemmän katselukokemukselle. Up ei saanut yhtään lisäsyvyyttä vihreistä ja punaisista linsseistä. Tärisevät tuolit sen sijaan antoivat Mannin elokuvalle lisämakua.
Tietenkin vibratuoli on täysin turha keksintö mutta näin kertaluontoisena kokeiluna se säväytti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)