Monroe R&A:ssa 2011
Noin vuonna 2015 Hollywood tekee Medianerasin uusiksi. Tuottajana toimii Fox Searchlight tai Weinstein Company. Englanninkielinen nimi on Side Walls, jolla sitä levitetään myös muualla maailmassa paitsi Ranskassa (jossa sille annetaan nimeksi Le fabuleux destin du Martin et Marianne). Buenos Aires vaihtuu New Yorkiin tai, jos oikein huonosti käy, Los Angelesiin. Mikäli tuotantokustannukset saadaan painettua tarpeeksi alas, myös San Franciscolla on jännittävän arkkitehtuurinsa takia mahdollisuutensa, etenkin, jos vastaavan tuottajan lähisukulaisia elelee siellä.
Pääosiin Martiniksi ja Marianneksi kiinnitetään Ryan Gosling ja Anne Hathaway. Tai Joseph Gordon-Levitt ja Natalie Portman. Ehkä jopa Ellen Page ja Seth Rogen ovat mahdollisia, jos Judd Apatow kiinnostuu sovituksesta. Tärkeää on tähtien tunnistettavuus avaindemografioissa, mutta lopullisen päätöksen sanelee kirjanpito-osasto. Mainostrailereissa tähdet ovat Academy Award Winnersejä tai Nomineeita. Joka tapauksessa, pääosien esittäjät tekevät osaavan sympaattista ja hauskaa työtä Jason Reitmanin, Marc Forsterin tai ehkä vaihtelua etsivän Gore Verbinskin ohjauksessa.
Kivan musiikin elokuvaan tekee Yo La Tengo.
Side Walls tulee ensi-iltaan elokuussa ja tekee kotimaan markkinoilla prikulleen saman kassatuloksen kuin Little Miss Sunshine.
Side Walls saa lähes kaikissa yhdysvaltalaisissa krittikeissä hyvät arvostelut ja Anne Hathaway/Natalie Portman/Ellen Page saa Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta Naipääosasta Komediassa tai Musikaalissa. Juliste on täynnä lainoja kriitikoilta tyyliin "Absolutely delightful!", "Exhilarating!", "Bittersweet and funny!", "Quirky and original", "The romantic comedy of the year!". Roger Ebert kirjoittaa kolmen ja puolen tähden arviossaan mm. seuraavaa:
"Teatterissa vieressäni oikealla puolella istui noin 25-vuotias opiskelijan oloinen nuorimies ja vasemmalla puolellani suunnilleen saman ikäinen hiljaisella tavalla vaikuttavan kaunis nuorinainen. He molemmat huokailivat ja nauroivat samoissa kohdissa täsmälleen samalla tavalla.
Äkkiä tunsin olevani itse - eläkeikäinen - sivuseinä, joka on laitettu tälle penkille erottamaan toisilleen kuuluvat sielut. Minut valtasi merkillinen tunne salattujen yhteyksien äkillisestä ymmärtämisestä, mikä on ominainen vain onnistuneimpia elokuvia katsoessa.
Sillä siitä Side Wallsissa on kyse, näiden salattujen yhteyksien paljastamisesta, mikä johtaa vähäisempään yksinäisyyteen. Side Walls näyttää meille kaupunkimme seinät ja kuinka tämä kerrosarkkitehtuuri on onnistunut vain rumentamaan maailmaamme samalla eristäen meidät toisistamme yksityisiin lokeroihimme. Varmasti on suuri joukko Martinin ja Mariannen kaltaisia yksinäisiä, jotka puolustautuvat lukkiutumalla asuntoihinsa, missä inhimillinen yhteys on annettu internetin huomaan.
En ole nähnyt alkuperäistä argentiinalaista festivaalisuosikkia, mutta Jason Reitmanin (tmv.) elokuva seisoo tukevasti omilla jaloillaan ---"
Silti Side Walls ei tule koskaan tavoittamaan Gustavo Taretton teoksen tuoreutta, sen äänenpaino tuntuu Medianerasin nähneistä valokopioidulta ja kokonaiskuva falskilta.
Vuonna 2015 Medianerasin voi saada nähtäväkseen Suomessa vain Lontoosta tilatulla dvd:llä, ilman ekstroja.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Monroen Leffavisa, 2/7
Monroe Cup
1. 400 Kekkosta (4+6) 10
2. Lone Iguanas (5+4) 9
3. E. E. Horton (/Jänis Horton) (6+2) 84. Kate Beckinsale fans (2+5) 7
5. Savage Streets (4+2) 6
6. Pektoplasma (1+3) 4
7. KVS (2+0) 2
8. Peter Lorren silmät (1+1) 2
9. Harmaa Tampere (1+0) 1
10. Carpe Jugulum (0+1) 1
Monroen Leffavisa, 1/7
Monroe Cup
2. Lone Iguanas (5)
3. Savage Streets (4)
400 Kekkosta (4)
5. Kate Beckinsale fans (2)
KVS (2)
7. Pektoplasma (1)
8. Peter Lorren silmät (1)
9. Harmaa Tampere (1)
Sijoitus Cupissa. Nimi (pisteet)
Pisteiden lasku
1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.
5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Proosallista
Monroe R&A:ssa 2011
Monroen päiväkirja, sivu 19
23.9. kello 00.02
Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.
Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu. Pablo Traperon ohjaama Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos. Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin Ricardo Darinin ja Martina Gusmanin takia.
Parasta tehoa Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja Once Upon A Time In Anatolialle. Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.
Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin Dürrenmattin ja Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva Incendies, ...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta ...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.
Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.
Monroen päiväkirja, sivu 19
23.9. kello 00.02
Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.
Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu. Pablo Traperon ohjaama Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos. Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin Ricardo Darinin ja Martina Gusmanin takia.
Parasta tehoa Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja Once Upon A Time In Anatolialle. Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.
Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin Dürrenmattin ja Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva Incendies, ...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta ...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.
Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)