Monroe R&A:ssa 2011
Monroen päiväkirja, sivu 19
23.9. kello 00.02
Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.
Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu.
Pablo Traperon ohjaama
Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät
tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos.
Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin
Ricardo Darinin ja
Martina Gusmanin takia.
Parasta tehoa
Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja
Once Upon A Time In Anatolialle.
Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.
Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin
Dürrenmattin ja
Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva
Incendies,
...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu
Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta
...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen
Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.
Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n
Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.
