Monroe R&A:ssa 2011 (pikaviesti)
Festivaalien alkupäivissä on ollut/oli mukana vahva lapsinäkökulma. Jeg reser alene Norjasta kuvaa yhtä viidestä pahimmasta painajaisesta miehen elämässä: Man som elsket Yngvessä esitelty Jarle (Rolf Kristian Larsen, Norjan vastaus Ryan Goslingille) saa kuulla, että 7 vuoden takaisesta teinikriisikänniepisodista on hänelle periytynyt kouluikäinen tytär. Edeltäjäänsä konservatiivisempi ja pehmeämpi elokuva on yhtä kaikki mukava, koska Stian Kristiansen on lahjakas ja hänen nuoret näyttelijänsä nerokkaita.
Hesher on hevari, joka ilmaantuu 12-vuotiaan TJ:n elämään pahimman kriisin hetkellä äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Tarpeettoman tunteilun söhrimä indie on usein räkätyttävän hauska (se kertoo mm. tähän mennessä festareiden parhaan vitsin) ja dialogi kuulostaa poikkeuksellisen tuoreelta Joseph Gordon-Levittin suussa.
Händelse vid Bank paljastuu Playn nähtyä pelkäksi Ruben Östlundin sormiharjoitelmaksi. Play on sanalla sanoen loistava. Se on mikroskooppisen tarkka kuva labradorin noutajaa muistuttavasta yhteiskunnasta, joka ei pysty käsittelemään omista normeistaan poikkeavia ilmiöitä. Joukko lapsia pystyy pelaamaan tällä puolustuskyvyttömyydellä ilmiömäisesti näytellyssä huipputeoksessa. Saa nähdä, tuleeko festareilla vastaan enää parempaa.
Huomenna: leffavisailemassa Stadissa sekä Kuinka kaadutaan Helsingissä.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
tiistai 20. syyskuuta 2011
Filmifriikki, kirjaimellisesti ottaen
Monroe R&A:ssa 2011
Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.
Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.
Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.
Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.
COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.
"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."
Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!
Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.
Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.
*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.
Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.
Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.
Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.
Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.
COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.
"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."
Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!
Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.
Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.
*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Rakkautta, anarkiaa ja kuolleita kuvia
Monroe R&A:ssa 2011
Kaksi festivaalipäivää takana, vain yhden elokuvan päänahka vyöllä. Ei ole hyvin alkanut tämän vuoden R&A, ei millään mittareilla. Maailman yleinen nurjuus pyrkii vuorotahtiin rikkomaan polkupyöriä ja estämään laadukkaat yöunet ja niin jää uuden elokuvan parhaimmistoa vauhdilla katsomatta. Tänään on kuitenkin liput norjalaiseen I Travel Aloneen ja ruotsalaiseen Playhin. Ensin mainittu valikoitui, koska ohjaaja Stian Kristiansenin Man som elsket Yngve oli viime vuosikymmenen hauskimpia komedioita. Illan toisen pätkän ohjaus on puolestaan Händelse vid Bank -lyhärillään melkein kaiken mahdollisen viimeisen vuoden aikana voittaneen Ruben Östlundin käsialaa.
Monroen edustus tämän vuoden uuden elokuvan katselmuksessa aloitti festarit brittiläisellä Kill Listillä. Kovasti kohuttu genrekuva ei voittanut ystäviä. Kill List kertoo naturalistisen draaman asussa raadollisen tarinan kahdesta perheellisestä palkkatappajasta. Elokuva pitää sisällään pari gorno-tyylillä toteutettua väkivaltakohtausta, jotka ohjauksen lepsuudesta johtuen saavat korkeintaan hämmästelemään, miten pitkälle trikkikuvaus ja maskeeraus ovat kehittyneet. Tasapainoton elokuva yrittää alkupuolellaan sanoa jotain painokasta niistä valinnoista joihin raa'assa ajassamme kuin väkisin päätyy. Välillä kiinnostavakin ajankuva vesittyy kuitenkin liian elliptisen juonenkuljetuksen jalkoihin, kunnes loppu lässähtää alkeelliseksi mystifioinniksi, kuin köyhän miehen Wicker Maniksi. Loputkin tehosta vei avuton digiprojisointi, joka löi kuvan kalseaksi ja ankeaksi. Päätin, etten mene katsomaan mitään digikopiona esitettäviä näytöksiä. On se käsittämätöntä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan saman hinnan diginäytöksestä kuin filmistäkin, kun laatu on jälkimmäisessä ihan toista luokkaa.
Niin että haistakaa ite enkä varmaan leiki teidän kanssa.
Kaksi festivaalipäivää takana, vain yhden elokuvan päänahka vyöllä. Ei ole hyvin alkanut tämän vuoden R&A, ei millään mittareilla. Maailman yleinen nurjuus pyrkii vuorotahtiin rikkomaan polkupyöriä ja estämään laadukkaat yöunet ja niin jää uuden elokuvan parhaimmistoa vauhdilla katsomatta. Tänään on kuitenkin liput norjalaiseen I Travel Aloneen ja ruotsalaiseen Playhin. Ensin mainittu valikoitui, koska ohjaaja Stian Kristiansenin Man som elsket Yngve oli viime vuosikymmenen hauskimpia komedioita. Illan toisen pätkän ohjaus on puolestaan Händelse vid Bank -lyhärillään melkein kaiken mahdollisen viimeisen vuoden aikana voittaneen Ruben Östlundin käsialaa.
Monroen edustus tämän vuoden uuden elokuvan katselmuksessa aloitti festarit brittiläisellä Kill Listillä. Kovasti kohuttu genrekuva ei voittanut ystäviä. Kill List kertoo naturalistisen draaman asussa raadollisen tarinan kahdesta perheellisestä palkkatappajasta. Elokuva pitää sisällään pari gorno-tyylillä toteutettua väkivaltakohtausta, jotka ohjauksen lepsuudesta johtuen saavat korkeintaan hämmästelemään, miten pitkälle trikkikuvaus ja maskeeraus ovat kehittyneet. Tasapainoton elokuva yrittää alkupuolellaan sanoa jotain painokasta niistä valinnoista joihin raa'assa ajassamme kuin väkisin päätyy. Välillä kiinnostavakin ajankuva vesittyy kuitenkin liian elliptisen juonenkuljetuksen jalkoihin, kunnes loppu lässähtää alkeelliseksi mystifioinniksi, kuin köyhän miehen Wicker Maniksi. Loputkin tehosta vei avuton digiprojisointi, joka löi kuvan kalseaksi ja ankeaksi. Päätin, etten mene katsomaan mitään digikopiona esitettäviä näytöksiä. On se käsittämätöntä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan saman hinnan diginäytöksestä kuin filmistäkin, kun laatu on jälkimmäisessä ihan toista luokkaa.
Niin että haistakaa ite enkä varmaan leiki teidän kanssa.
Anita
Harvinainen tilanne: mietin, kuinka suomalainen elokuva päättyy. Vaivasta pääsi nousemalla sängystä, pistämällä lätyn koneeseen ja katsomalla kesken jääneestä kohdasta loppuvartti eteenpäin. Anita vuodelta 1994. Ohjaajana Peter Lindholm. Pääosissa Liisa Mustonen, Taneli Mäkelä ja Pirkka-Pekka Petelius.
Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...
Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.
No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.
"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."
Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.
Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.
Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.
Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.
Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.
Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...
Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.
No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.
"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."
Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.
Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.
Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.
Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.
Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)