Monroe R&A:ssa 2011
Kaksi festivaalipäivää takana, vain yhden elokuvan päänahka vyöllä. Ei ole hyvin alkanut tämän vuoden R&A, ei millään mittareilla. Maailman yleinen nurjuus pyrkii vuorotahtiin rikkomaan polkupyöriä ja estämään laadukkaat yöunet ja niin jää uuden elokuvan parhaimmistoa vauhdilla katsomatta. Tänään on kuitenkin liput norjalaiseen I Travel Aloneen ja ruotsalaiseen Playhin. Ensin mainittu valikoitui, koska ohjaaja Stian Kristiansenin Man som elsket Yngve oli viime vuosikymmenen hauskimpia komedioita. Illan toisen pätkän ohjaus on puolestaan Händelse vid Bank -lyhärillään melkein kaiken mahdollisen viimeisen vuoden aikana voittaneen Ruben Östlundin käsialaa.
Monroen edustus tämän vuoden uuden elokuvan katselmuksessa aloitti festarit brittiläisellä Kill Listillä. Kovasti kohuttu genrekuva ei voittanut ystäviä. Kill List kertoo naturalistisen draaman asussa raadollisen tarinan kahdesta perheellisestä palkkatappajasta. Elokuva pitää sisällään pari gorno-tyylillä toteutettua väkivaltakohtausta, jotka ohjauksen lepsuudesta johtuen saavat korkeintaan hämmästelemään, miten pitkälle trikkikuvaus ja maskeeraus ovat kehittyneet. Tasapainoton elokuva yrittää alkupuolellaan sanoa jotain painokasta niistä valinnoista joihin raa'assa ajassamme kuin väkisin päätyy. Välillä kiinnostavakin ajankuva vesittyy kuitenkin liian elliptisen juonenkuljetuksen jalkoihin, kunnes loppu lässähtää alkeelliseksi mystifioinniksi, kuin köyhän miehen Wicker Maniksi. Loputkin tehosta vei avuton digiprojisointi, joka löi kuvan kalseaksi ja ankeaksi. Päätin, etten mene katsomaan mitään digikopiona esitettäviä näytöksiä. On se käsittämätöntä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan saman hinnan diginäytöksestä kuin filmistäkin, kun laatu on jälkimmäisessä ihan toista luokkaa.
Niin että haistakaa ite enkä varmaan leiki teidän kanssa.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Anita
Harvinainen tilanne: mietin, kuinka suomalainen elokuva päättyy. Vaivasta pääsi nousemalla sängystä, pistämällä lätyn koneeseen ja katsomalla kesken jääneestä kohdasta loppuvartti eteenpäin. Anita vuodelta 1994. Ohjaajana Peter Lindholm. Pääosissa Liisa Mustonen, Taneli Mäkelä ja Pirkka-Pekka Petelius.
Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...
Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.
No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.
"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."
Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.
Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.
Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.
Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.
Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.
Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...
Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.
No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.
"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."
Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.
Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.
Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.
Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.
Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Monroen Leffavisa palaa 931:een ensi viikolla!
Tervetuloa jälleen te kaikki ystävät (leffa)hullut, kun Monroen Leffavisa palailee pätkittäin kesätauolta. MonroeCupiksi ristitty viikottainen tapahtuma kokoaa yhteen Tampereen kinokahjot sekä satunnaiset vieraat ja läpikulkijat testaamaan kenen leffanörttiyden aste on huolestuttavinta luokkaa. Visa ei palaa entistä ehompana, koska mitään muutoksia ei ole jaksettu tehdä eikä kysymysten vaikeustasoa ole kukaan viitsinyt lähteä rukkaamaan alas päin. No, pari pientä viilausta on tullut, ja niistä seuraavassa.
Eli, tiukkaa asiaa visan tiimoilta: Tämän vuoden puolella järjestetään kaksi MonroeCupia, molemmat seitsemän osakilpailua käsittävinä. Syksyn aloitusvisa on ensi viikon keskiviikkona, 14. päivä kello 18.30 Kehräsaaren Ravintola 931:ssä. Eli Art House Cinema Niagaran kupeessa. Siitä eteenpäin jatketaan joka keskiviikko samassa paikassa samaan aikaan Cupin loppuun. Visan muoto on pysynyt samana kuin viime keväänä ja aikaisemmin: neljä osiota, joiden välissä oivaltavasti nimetyiltä joukkueilta kerätään laput pois. Jos visa ei ole entuudestaan tuttu, voi visan rakenteeseen ja aikaisempiin kysymyksiin tutustua klikkaamalla "visat"-labelia tämän blogauksen alapalkista. Syksyn mittaan on tulossa myös teemoitettuja visoja, joista ensimmäisenä vuorossa on scifi/fantasia-visa osakilpailussa 2.
PISTEIDEN LASKU
1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.
Eli, tiukkaa asiaa visan tiimoilta: Tämän vuoden puolella järjestetään kaksi MonroeCupia, molemmat seitsemän osakilpailua käsittävinä. Syksyn aloitusvisa on ensi viikon keskiviikkona, 14. päivä kello 18.30 Kehräsaaren Ravintola 931:ssä. Eli Art House Cinema Niagaran kupeessa. Siitä eteenpäin jatketaan joka keskiviikko samassa paikassa samaan aikaan Cupin loppuun. Visan muoto on pysynyt samana kuin viime keväänä ja aikaisemmin: neljä osiota, joiden välissä oivaltavasti nimetyiltä joukkueilta kerätään laput pois. Jos visa ei ole entuudestaan tuttu, voi visan rakenteeseen ja aikaisempiin kysymyksiin tutustua klikkaamalla "visat"-labelia tämän blogauksen alapalkista. Syksyn mittaan on tulossa myös teemoitettuja visoja, joista ensimmäisenä vuorossa on scifi/fantasia-visa osakilpailussa 2.
PISTEIDEN LASKU
1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.
5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin kokonaistilanteessa huonoin sijoitus lasketaan pois yhteistuloksesta. Se antaa esimerkiksi mahdollisuuden olla Cupin aikana pois yhdestä osakilpailusta aseman vaarantumatta. Cupin voittajajoukkue palkitaan erikoispalkinnolla, joka voi olla esim. Monroen puheenjohtajan nimikirjoitus post it -lapulla. Jokaisessa osakilpailussa kolme parasta joukkuetta palkitaan juomapalkinnoilla. Lisäksi Monroe pidättää itselleen oikeuden antaa pois yllätyspalkintoja sattumanvaraisesti.
Jos osakilpailussa päädytään palkintosijojen osalta tasasijoituksiin, selvitetään juomapalkintojen järjestys ekstrakysymysten (eli ratkonnan) avulla. Cup-pisteisiin ei ratkonta vaikuta. Jos neljännelle sijalle päätyy useampia joukkueita, ei suoriteta ratkontaa, vaan kaikki saavat kolme Cup-pistettä. Jos Cupin kärkisijalle päätyy useampi kuin yksi joukkue, pyritään pääpalkinto ensisijaisesti jakamaan joukkueiden kesken - jos tämä ei ole mahdollista, vedetään hatusta jokin ratkaisu pulmaan, esim. arvonta tai rangaistuspotkukilpailu.
MonroeCupin tilannetta voi seurata FilmiLiekissä, jonne tulevat paitsi joukkueiden sijoitukset myös kysymykset vastauksineen.
Tervetuloa siis ensi viikosta alkaen kisailemaan elokuvatietämyksessä Monroen Leffavisassa!
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin kokonaistilanteessa huonoin sijoitus lasketaan pois yhteistuloksesta. Se antaa esimerkiksi mahdollisuuden olla Cupin aikana pois yhdestä osakilpailusta aseman vaarantumatta. Cupin voittajajoukkue palkitaan erikoispalkinnolla, joka voi olla esim. Monroen puheenjohtajan nimikirjoitus post it -lapulla. Jokaisessa osakilpailussa kolme parasta joukkuetta palkitaan juomapalkinnoilla. Lisäksi Monroe pidättää itselleen oikeuden antaa pois yllätyspalkintoja sattumanvaraisesti.
Jos osakilpailussa päädytään palkintosijojen osalta tasasijoituksiin, selvitetään juomapalkintojen järjestys ekstrakysymysten (eli ratkonnan) avulla. Cup-pisteisiin ei ratkonta vaikuta. Jos neljännelle sijalle päätyy useampia joukkueita, ei suoriteta ratkontaa, vaan kaikki saavat kolme Cup-pistettä. Jos Cupin kärkisijalle päätyy useampi kuin yksi joukkue, pyritään pääpalkinto ensisijaisesti jakamaan joukkueiden kesken - jos tämä ei ole mahdollista, vedetään hatusta jokin ratkaisu pulmaan, esim. arvonta tai rangaistuspotkukilpailu.
MonroeCupin tilannetta voi seurata FilmiLiekissä, jonne tulevat paitsi joukkueiden sijoitukset myös kysymykset vastauksineen.
Tervetuloa siis ensi viikosta alkaen kisailemaan elokuvatietämyksessä Monroen Leffavisassa!
tiistai 9. elokuuta 2011
Finnish Cinematheque 2011: ohjelma (Programme)
Elokuvakerho Monroe yhteistyössä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (TAMY) kanssa esittää: Finnish Cinematheque 2011. Viiden elokuvan sarja suomalaisia näytelmä- ja dokumenttielokuvia varustettuna englanninkielisillä tekstityksillä. Art House Cinema Niagarassa (Kehräsaari) 25.8.-8.9. Liput 7 euroa muihin paitsi Tuntemattomaan sotilaaseen 10 euroa. TAMYn opiskelijakortilla liput 5 euroa.
Monroe and TAMY present a five film programme of Finnish films subtitled in English: Finnish Cinematheque 2011. In Art House Cinema Niagara, Kehräsaari 25.8.-8.9. Tickets 7 euros except The Unknown Soldier 10 euros. Tickets for students 5 euros.
25.8. TO 14.30
Peter von Bagh: Helsinki, ikuisesti (Helsinki, Forever, 75 min., 2008)
Ylistetty dokumenttiessee Suomen pääkaupungista, kaupunkisinfoniaksikin sanottu. Upean Sodankylä, ikuisesti -tetralogian tekijältä.
Praised documentary of and about the capital of Finland. A city symphony from the maker of the brilliant Sodankylä, Forever tetralogy.
29.8. MA 14.30
Jukka Kärkkäinen: Kansakunnan olohuone (The Living Room of the Nation, 75 min., 2009)
Yhä Suomessa, mutta kaupungista olohuoneisiin. Mitä suomalaisten olohuoneet kertovat kansastamme? Hauska, terävä festivaalisuosikki. Kunniamaininta Leipzigissa. Erikoispalkinto Tampereella.
From Helsinki to the living room. What do living rooms tell about a nation? Funny and smart festival favourite. Honorary mention in Leipzig. Special Prize in Tampere.
31.8. KE 15.00
Edvin Laine: Tuntematon sotilas (The Unknown Soldier, 181 min., 1955)
Erikoisesityksenä monen vuoden jälkeen kaikkien suomalaisten tuntema klassikoiden klassikko. Antti Alasen mukaan kaikkien aikojen paras sotaelokuva.
The most extraordinary phenomenon in Finnish film history. Well over two million Finns have seen The Unknown Soldier in cinemas, countless more on other mediums.
5.9. MA 16.30
Mika Kaurismäki: The Last Border - viimeisellä rajalla (105 min., 1993)
Eräänlaisena erikoisesityksenä nähtävillä MK:n kansainvälistä tuotantoa. Omalaatuinen, post-apokalyptinen tunturi-scifi on kerännyt parissa vuosikymmenessä melkoista kulttimainetta. Näyttelijäkaartissa mm. Kari Väänänen, Matti Pellonpää ja Jürgen Prochnow (Das Boot, 24, Da Vinci -koodi).
Beginning FC's series of "our boys abroad": a Finnish-German-Swedish-Franco production of a post-apocalyptic sci-fi tale. Spoken languages are English, Russian, Saami and Swedish. A true cult item, seldomly seen. Actors include Kari Väänänen, Matti Pellonpää and Jürgen Prochnow (Das Boot, 24, Da Vinci Code).
8.9. TO 14.30
Jörn Donner: Anna (82 min., 1970)
Monroe esittelee jälleen Donnerin filmografiaa. Nyt vuorossa puhelias kesätarina keski-ikäisen yksinhuoltajan ja työnarkomaanin kesästä saarella. Pääosassa Harriet Andersson. Jussi-palkittu kuvauksesta (Heikki Katajisto).
Multitalented Jörn Donner is known as an original film director and the producer of Fanny and Alexander.
Anna is his summery story of a middle aged workaholic single mother spending the summer on an island with her daughter and drunkard neighbours. Starring the Bergman regular Harriet Andersson. Cinematography by Heikki Katajisto won a Jussi Award.
Monroe and TAMY present a five film programme of Finnish films subtitled in English: Finnish Cinematheque 2011. In Art House Cinema Niagara, Kehräsaari 25.8.-8.9. Tickets 7 euros except The Unknown Soldier 10 euros. Tickets for students 5 euros.
25.8. TO 14.30
Peter von Bagh: Helsinki, ikuisesti (Helsinki, Forever, 75 min., 2008)
Ylistetty dokumenttiessee Suomen pääkaupungista, kaupunkisinfoniaksikin sanottu. Upean Sodankylä, ikuisesti -tetralogian tekijältä.
Praised documentary of and about the capital of Finland. A city symphony from the maker of the brilliant Sodankylä, Forever tetralogy.
29.8. MA 14.30
Jukka Kärkkäinen: Kansakunnan olohuone (The Living Room of the Nation, 75 min., 2009)
Yhä Suomessa, mutta kaupungista olohuoneisiin. Mitä suomalaisten olohuoneet kertovat kansastamme? Hauska, terävä festivaalisuosikki. Kunniamaininta Leipzigissa. Erikoispalkinto Tampereella.
From Helsinki to the living room. What do living rooms tell about a nation? Funny and smart festival favourite. Honorary mention in Leipzig. Special Prize in Tampere.
31.8. KE 15.00
Edvin Laine: Tuntematon sotilas (The Unknown Soldier, 181 min., 1955)
Erikoisesityksenä monen vuoden jälkeen kaikkien suomalaisten tuntema klassikoiden klassikko. Antti Alasen mukaan kaikkien aikojen paras sotaelokuva.
The most extraordinary phenomenon in Finnish film history. Well over two million Finns have seen The Unknown Soldier in cinemas, countless more on other mediums.
5.9. MA 16.30
Mika Kaurismäki: The Last Border - viimeisellä rajalla (105 min., 1993)
Eräänlaisena erikoisesityksenä nähtävillä MK:n kansainvälistä tuotantoa. Omalaatuinen, post-apokalyptinen tunturi-scifi on kerännyt parissa vuosikymmenessä melkoista kulttimainetta. Näyttelijäkaartissa mm. Kari Väänänen, Matti Pellonpää ja Jürgen Prochnow (Das Boot, 24, Da Vinci -koodi).
Beginning FC's series of "our boys abroad": a Finnish-German-Swedish-Franco production of a post-apocalyptic sci-fi tale. Spoken languages are English, Russian, Saami and Swedish. A true cult item, seldomly seen. Actors include Kari Väänänen, Matti Pellonpää and Jürgen Prochnow (Das Boot, 24, Da Vinci Code).
8.9. TO 14.30
Jörn Donner: Anna (82 min., 1970)
Monroe esittelee jälleen Donnerin filmografiaa. Nyt vuorossa puhelias kesätarina keski-ikäisen yksinhuoltajan ja työnarkomaanin kesästä saarella. Pääosassa Harriet Andersson. Jussi-palkittu kuvauksesta (Heikki Katajisto).
Multitalented Jörn Donner is known as an original film director and the producer of Fanny and Alexander.
Anna is his summery story of a middle aged workaholic single mother spending the summer on an island with her daughter and drunkard neighbours. Starring the Bergman regular Harriet Andersson. Cinematography by Heikki Katajisto won a Jussi Award.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)