Herzog-helmikuu
Miehelle, joka on ilmoittanut kävelemisen vaihtoehdoksi elokuvien tekemiselle, miehelle, joka on taivaltanut jalan Münchenistä Pariisiin keskellä vuoden viimeisten viikkojen viheliäistä viimaa ja hyhmää ei ole mikään ongelma lähteä tutkimaan uskontoja ja uskomuksia niin Venäjällä kuin Intiassakin. Göethe-instituutin Werner Herzog-sarjan uskonto-näytös ei jättänyt kylmäksi.
Glocken aus der Tiefe - Glaube und Aberglaube in Russland (1993) eli Syvyyksien kellot - usko ja taikausko Venäjällä on Herzogin pelkistetyimpiä dokumenttielokuvia. Herzog vain tallentaa näkemäänsä ja kohtaamiaan ihmisiä. Tavoistaan poiketen hän pidättäytyy käyttämästä kertojanääntä, haastateltavien kertomukset vain käännetään saksaksi. Otsakkeessa ei ole mitään viitteellistä. Syvyyksien kellot on aiheeltaan tiukasti rajattu eikä poikkea harhapoluille. Se alkaa Jenisei-virran yläjuoksulta - minne Herzog palasi viime vuonna, DocPointin ohjelmistoon kuuluneessa Happy People -teoksessa -, kuvaten seudun alkuperäiskansan rituaaleja. Jaksossa kuullaan myös paikan päällä tallennettuna kaksi upeaa esitystä tuvalaisesta kurkkulaulusta. Jeniseiltä matkataan muihin osiin Venäjän valtakuntaa, joista poimitaan esimerkkejä eri tavoista palvoa mysteeristä ja tuntematonta. Merkittävä jakso sijoittuu teatterisaliin, jossa täysi yleisö kuuntelee kapellimestarin tavoin elehtivää kosmisen energian liikkeiden asiantuntijaa: Herzog soittaa ääniraidalla Herran ylistystä laulavaa kuoroa.
Kameran eteen on löydetty myös entinen elokuvaprojektorin käyttäjä, joka nyttemmin toimii pienen kirkon kellonsoittajana. Hän on alallaan tyrmistyttävä virtuoosi.
Keskeinen on veden alle hukkuneen Kitezhin kaupungin legenda. Jumalan uskotaan pelastaneen Kitezhin mongoliheimojen hyökkäykseltä hukuttamalla koko kaupungin. Tätä ihmettä palvotaan kesäisin ryömimällä järven ympäri ja talvella ryömimällä ohuella jääkannella ja koittamalla nähdä pohjasta pilkahdus kadotettua kaupunkia. Herzog ei osoittele, kommentoi eikä analysoi. Hän tarjoaa havaintonsa katsojan pureskeltaviksi.
Kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Ajan pyörä (2003) on dokumentaristi-Herzogin pääteoksia. Sitä edelsi jakso, jolloin Herzog ei ollut ohjannut laajempaa huomiota herättänyttä fiktiota yli kymmeneen vuoteen. Herzogin nimi ei liikkunut enää aktiivisesti elokuvan parnassolla. Ajan pyörä merkitsi paluuta tai vähintäänkin paluun alkua, jonka kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Grizzly Man sementoi.
Ajan pyörän aihe oli muodikas: nykypäivän buddhalaisuus, Tiibet ja Dalai Lama. Temaattisesti Herzog jatkoi elokuvien Seitsemän vuotta Tiibetissä ja Kundun aloittamaa sarjaa. Näkökulma on kuitenkin aivan toinen.
Käsittelytavan eroavuuden selittänee Herzogin haluttomuus ryhtyä hankkeeseen. Vasta Dalai Laman henkilökohtainen kutsu sai saksalaismestarin pyörtämään päänsä.
Ajan pyörä keskittyy tallentamaan Kalachakra-rituaalia, erästä buddhalaisuuden keskeisimmistä juhlallisuuksista, jota varten sadat tuhannet uskovaiset vaeltavat Ganges-joen rannalle, Bodh Gayaan. Herzog oli ensimmäinen elokuvantekijä, jonka sallittiin astua kameroineen - ja hän kuvasi itse kaiken Bodh Gayassa tallennetun materiaalin - pyhiinvaeltajien keskuuteen. Baijerilainen tekee täyttä oikeutta luottamukselle - Ajan pyörä on poikkeuksellisen herkkä, tasapainoinen ja tarkasti rakennettu kokonaisuus. Kalachakran merkitystä valotetaan riittävän monelta suunnalta, jotta asiaan täysin vihkiytymätönkin kokee siitä jotain ymmärtävänsä. Herzog tallentaa - luultavasti ensimmäisenä - pyhän mandalan valmistamisen - ja on sitten paikalla todistamassa, kuinka sadat tuhannet sitä katsomaan saapuneet ehtivät luoda siihen vain hätäisen silmäyksen. Dalai Lamalta saadaan kuulla mandalan tarkoitus. Myös pyhän Kailash-vuoren palvontamenot tallennetaan.
Vertauskuvalliseen arvoon nousee köyhä pyhiinvaeltaja, joka on tehnyt 4000 kilometrin matkansa perinteitä noudattaen. Niihin kuuluu asettuminen vatsalleen rukousasentoon joka kolmannen askelen välein. Matkalaiselta on kulunut kolme ja puoli vuotta perille pääsemiseen.
Järven ympäri ryömiminen, tuntikausien rukoilu ja vuosien kuluttaminen pyhiinvaellusretkeen kertovat kaikki samasta, uhrauksista, joita ihmiset tekevät näkymättömän ja saavuttamattoman eteen vuosituhantisten perinteiden opettamina. Jos oma, urbaani ja tieteelliseen ajatteluun pohjautuva länsimainen elämäntapamme ei olisi niin täyn' ääntä, vimmaa, merkitystä vailla, voisimme oikeutetusti pitää Herzogin ikuistaman taikauskon riittejä hirvittävänä ihmishengen hukkaan heittämisenä.
Mutta kuinka paljon pahaa saa pyhiinvaeltaja aikaan yksin matkatessaan?
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Kutsu Elokuvakerho Monroen vuosikokoukseen
Elokuvakerho Monroen vuosikokous pidetään sunnuntaina 13. helmikuuta kello 18 alkaen Ravintola 931:ssä, Kehräsaaressa.
Kokouksessa valitaan yhdistyksen puheenjohtaja vuodelle 2011, tarkistetaan jäsenistö ja valitaan jäsenet hallitukseen kuluvalle vuodelle. Lisäksi tarkistetaan tilinpito, hyväksytään toimintakertomus vuodelta 2010 ja hyväksytään toimintasuunnitelma kuluvalle vuodelle.
Yhdistys huolehtii asianmukaisesti kokoustarjoilusta. Kokoukseen saavat osallistua kaikki halukkaat asiasta kiinnostuneet. Kokouksen jälkeen on mahdollisuus vapaaseen keskusteluun.
Tervetuloa.

perjantai 4. helmikuuta 2011
Maisema taistelun jälkeen
Herzog-helmikuu
Lektionen der Finsternis (1991/1992) ei ole mikä tahansa elokuva edes Werner Herzogin filmografiassa. Kauniisti englanninkieliseen asuun kääntyvä Lessons of Darkness kuuluu dokumentin mestariluokkaan: se saattaa olla Herzogin uran hienoin dokumentaari.
Ei kerrota missä ollaan, käy muutenkin - vain kuvan kautta - selväksi, että liikutaan Kuwaitissa Persianlahden lyhyen sodan jälkeen. Mitä on tapahtunut, mitä saatu aikaan? Kaupunki on maan tasalla, öljylähteet palavat, öljy on muodostanut laajoja, elottomia järviä. Kuvat vastaavat roomalais-katolisen kirkon kuvauksia Helvetistä. Lessons of Darkness on Herzogin pisimmälle estetisoituja elokuvia, suurin osa on kuvattu helikopterista, siis linnun näkökulmasta. Kamera lipuu rauhallisesti painajaiskuvastossa ja tallentaa mielettömyyden seurauksia. Joitakin persialaisia haastatellaan. He ovat kaikki menettäneet jonkun tai heitä on kidutettu. Herzogin kiihkoton ääni täydentää kuvaa tai siteeraa Raamattua. Klassisella musiikilla tuodaan länsimainen ulottuvuus arabialaiseen kuvastoon. Mitään ei selitetä, mitään ei jää ymmärtämättä. On tapahtunut rikos, ihminen on ylittänyt kaikki valtuutensa Maan kansalaisena. Tuhotyö on karmaiseva. Puhdistusponnistukset näyttäytyvät lähes naurettavina. Elokuva on muistamista.
Tällaisen kokotajuntalaukauksen jälkeen Woodabe - die Hirten der Sonne (1989) jää väistämättä hieman lapsipuolen asemaan. Nimi tarkoittaa auringon paimenia, joina Saharan autiomaan pohjoispuolella Sahelin alueella elävä paimentolaiskansa wodaabe näkee itsensä. He pitävät itseään myös kauneimpana kansana Maan päällä, ja monet miehistä ovat yli kaksimetrisiä. Herzogin elokuva kertoo soidinmenoista, jotka wodaabejen keskuudessa ovat erikoislaatuisia. Kerran vuodessa heimon miehet käyvät morsion löytääkseen Guérewoliin, kauneuskilpailuun, jota varten huulet maalataan, samoin kuin kasvot, hiukset laitetaan ja pukeudutaan kauneimpiin vaatteisiin. Heimon parissa kauneusihanteina pidetään sorjia eleitä, pituutta, valkoisia hampaita ja silmän valkuaisia, joilla pyritään pröystäilemään. Herzog kuvaa mallikkaan monesta kulmasta heimon tapoja vihjaten omiin, länsimaisiin tottumuksiimme. Jälleen Herzog kyseenalaistaa ainoana oikeana pitämämme maailmankuvan. Ja jälleen Herzog kuvaa planeetan köyhimpiä.

Kuolemaantuomittu karkaa
Maailma tarvitsee Danny Boylea.
Ylläkirjoitettu on tasan ensimmäinen ajatus, joka läjähtää aivoon 127 tuntia -elokuvaa katsellessa. Maailma tarvitsee elokuvantekijöitä, kuten Boyle ja Darren Aronofsky, Quentin Tarantino, Michael Winterbottom, Jean-Luc Godard ja Jean-Pierre Jeunet, jotka uskaltavat käyttää kaikkia elokuvan tarjoamia keinoja kertoakseen alati konservoituvasta maailmasta, sen ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Näiden cinemaattisten hurjapäiden elokuvat saattavat olla usein epätasaisia loikatessaan suinpäin pelottomasti yli suonsilmäkkeiden ja kanjoneiden - mutta milloinkaan ne eivät ole tylsiä.
127 tuntia -elokuvan alku muistuttaa tästä kaikesta, ja enemmästä. Boyle jakaa heti kättelyssä valkokankaan kolmeen osaan, jotka kaikki täyttyvät virtaavista ihmispuroista, ja ymmärrämme, että katsomme elokuvaa ihmisyhteisöstä yksilötarinan verhossa. Samalla solahdamme vaivatta ja mukavasti mukaan elokuvan rytmiin, mitä saa turhaan odottaa ah niin monelta filmiltä.
Boylen temperamentti on energiaa pursuava, jäniksenomainen. Sellaisia tulee hänen elokuvistaankin. 127 tuntia kuvaa melkein yksinomaan Aron Ralstonia, joka on samaa heimoa Boylen kanssa. Ralston on amerikkalainen ääri-individualisti, joka nauttii täysin siemauksin luonnosta ja kyvystään liikkua sen haastavimmilla nurkilla. Hän on nuori, voimakas, elämänmyönteinen, huoleton ja itsekäs. Alati liikkeessä jalan, autolla tai polkupyörällä, tallentaen kaikkialla omaa kiinnostavaa elämäänsä pienellä videokameralla. Muut ihmiset ovat hänelle välietappeja, perhe mukaanlukien. Miten kukaan voi ohittaa Kate Maran satunnaisena vastaantulijana, käy yli ymmärryksen.
Sitten liike loppuu kertarysäyksellä. Kivi vierähtää Ralstonin vahvojen jalkojen alta ja nappaa hänen oikean käsivartensa varsinaisiin ketunrautoihin. 127 tuntia kuvaa tästä eteenpäin Ralstonin tempoilua absurdissa tilanteessa, jonka aikana päähenkilömme on pakko pysähtyä tolpilleen ja antaa tilaa pohdinnoille, jotka on liian pitkään sivuutettu. Olennaiseksi nousevat Ralstonin itsesyytökset siitä, että hän ei jättänyt kenellekään viestiä, minne on menossa.
James Franco on ollut suuri lupaus jo kymmenen vuotta. Nyt vihdoinkin kaikki loksahtaa kohdalleen. Ralston eroaa täysin näyttelijän aiemmista rooleista. Avoimeen ja hyväntuuliseen tosielämän henkilöön eivät sovi aiemmat James Dean -fiksaatiot. Francon ilmava ja rento näyttelijätyö inhimillistää hieman ärsyttävää tyyppiä ja vetää katsojan mukaan ihmettelemään käsittämätöntä tilannetta kanssaan. Franco ei tee morbidia psykologista tutkielmaa, vaan tuo pintaan ne ominaisuudet, jotka Ralstonin lopulta pelastavat: uskon omiin vahvuuksiin, hätääntymättömyyden ja lujan henkisen staminan. Olennainen ero samantapaisen roolin Haudatussa tehneeseen Ryan Reynoldsiin piilee siinä, että Reynoldsia katsellessa näki aina ajatustyön jokaisen valinnan takana, kun Francon roolityö on täysin orgaaninen ja elävä.
127 tuntia on hieno elokuva, Boylen paras amerikkalainen. Hänen parhaiden brittielokuviensa - Trainspotting, Millions - kaltainen täysosuma se ei ole. Vaikka elokuvan energia on alati virkistävää ja dramaturgia on rautaista tekoa, filmistä puuttuu kemia, joka saisi katsojan elämään joka solullaan Ralstonin koettelemuksissa. Ehkä se johtuu Boylen rajattomasta luottamuksesta kevyen digitaalisen kuvauskaluston voimaan. Digikameralla hän pääsee liikkumaan ahtaissa paikoissa kuin lintu, mutta veren ja hien tunnelma jää tallentumatta. Kevin MacDonaldin samantapainen selviytymistarina Touching The Void häviää Boylen virtuositeetille joissain suhteissa, mutta MacDonald raahaa katsojan enemmän osaksi kokemusta.
Boyle kyllä korvaa puutteitaan eräillä bravuureilla. Hän löytää tavan kuvata kipua, joka tuntuu melkein katsojankin hermostossa. Ennen kaikkea elokuvan lopetus on hienoimpia jaksoja Boylen uralla. Franco näyttelee paon vankilastaan paisuttelematta ja Sigur Rosin käyttö ääniraidalla on uskomattoman täydellinen valinta.
Mutta kaikesta kehusta huolimatta, uskallanko sanoa, että 127 tuntia on kerralla nähty eikä sen pariin tee mieli palata?
- - -
PS. Vielä on huomautettava eräästä merkillisestä seikasta. 127 tuntia on ollut - ainakin Yhdysvalloissa - vuoden yllättävin floppi. Tämä jännittävä, taidokas ja yleisöön menevä kriitikoiden suosikki ei ole kerännyt lippuluukuilta takaisin edes vaatimatonta 18 miljoonan dollarin budjettiaan. Mitään järkeen käypää selitystä tälle ei saata löytää.
Labels:
arvostelu,
cool films,
Iso-Britannia,
ohjaajat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)