Kohdevalossa Edgar G. Ulmer

Edgar George Ulmer (1904-72) kuuluu cineastien hellimiin kulttiohjaajiin. Hän on sopivan unohdettu, hänen elokuviaan ei löydy markettien dvd-hyllyiltä ja hänen uransa eteni kaukana elokuvataiteen parnassosta.

Mutta kuten katsahdus historiaan osoittaa, toisinkin olisi voinut olla ja lahjojensa puolesta Ulmer olisi voinut suotuisten tähtien alla kohota Fritz Langin manttelinperijäksi. Itävaltalaissyntyinen Ulmer nimittäin aloitti Langin siipien suojassa: parikymppisenä hän toimi Metropoliksen ja M:n rekvisitöörinä. Hollywoodissa hän toteutti Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan The Black Cat (1934), josta tuli erinomainen yleisömenestys - ja klassikko. Välittömästi seuraavat kolme vuosikymmentä Ulmer teki elokuvia - kymmeniä - lähinnä vuokran ja aterian taatakseen. Syyt ovat inhimilliset ja julmat: hän suututti sen kuuluisan "väärän hepun" Hollywoodissa rikkomalla erään tuottajan avioliiton. Kyse ei ollut kuitenkaan donjuanmaisesta häntäheikkeilystä, sillä Ulmer pysyi kaappaamansa naisen kanssa aviossa kuolemaansa asti.

Portit Hollywoodin isoihin studioihin pysyivät kuitenkin Ulmerilta lopullisesti suljettuina. Kompensaationa hän raivasi itselleen omaperäisen uran B-elokuvan sotkuisessa aluskasvillisuudessa tienaten jonkun leffan ohjaamisesta esimerkiksi 250 dollaria viikossa. Suuren laman aikana tämä ei ollut niinkään huonosti - kunhan töitä riitti useimmille viikoille. Ulmer ohjasi genre-elokuvia: kauhua, rikostarinoita, scifiä, melodraamaa. Eksploitaatiota. Yleensä halvalla ja nopeasti, kuin jokin esi-Corman. Mutta mitään epätavallistahan ei tällaisessa työmiesohjaamisessa ollut. Kuvaavasti hänen päätyökseen myöhemmin kohotettu film noir -klassikko Detour (1945), Peter von Baghin sanoin "kaikkien aikojen halpis", kuvattiin kuudessa päivässä 30 000 dollarin budjetilla. Toinen filmihullu-Peter, Bogdanovich, on kirjoittanut innostuneesti sellaisista töistä kuin The Naked Dawn (1955) ja The Cavern (1964). Eniten huomiota Ulmerin parhaiksi mainituissa töissä on herättänyt väkevä visuaalinen toteutus, jossa on toistuvasti taipumusta geometrisiin ratkaisuihin. Parhaiden joukkoon kuuluu myös Bluebeard vuodelta 1944, klassisen tarinan variaatio, jossa lievästi sielunelämältään häiriintynyt taiteilija kuristaa malleiksi houkuttelemansa naiset.

ValoKinossa keskiviikkona 12.8. harvinainen tilaisuus nähdä Pariisiin sijoittuva murhatrilleri Bluebeard, pääosassa John "Isäpappa" Carradine.

Eikä aamiaisklubi koskaan palaa

John Hughes kuoli viime torstaina. Klovnin, naurattajan kuolema pistää erityisellä tavalla, koska nimen herättämän hyväntuulisen mielikuvan ja uutisen vakavuuden välinen kuilu on niin syvä. Nauru takertuu kurkkuun.

Ihmisen haihtuessa mielikuvat ja tehty työ jäävät jälkeen. Populäärikulttuurille Hughesin lähtö merkitsee sitä, että paksu säie 80-lukuun, kirottuun vuosikymmeneen menetetään. John Hughes ei ole elokuvahistoriassa suuri luku, mutta hänen vaikutuksensa siihen, miten laajat ihmisjoukot näkevät mielissään kokonaisen vuosikymmenen, on sivuuttamaton ja saavutus sinänsä, todiste työn voimasta.

Hughes oli ennen muuta kirjoittaja, sitä lajia joka nykypäivänä löytäisi lahjoilleen käyttöä laatuteeveestä. 1980-luvulla hänenlaisilleen löytyi kuitenkin vielä tilaa elokuvasta. Hughes näki hyvin omaan aikaansa ja oivalsi, että hänen vuosikymmenensä tunnussanat olivat "minä" ja "ulkonäkö". Tarinankertojana hän tajusi myös, että 80-luvun asenteet kiteytyivät parhaiten nuorisossa, epävarmassa ja hapuilevassa, alati itsensä kyseenalaistavassa ja tyytymättömässä. Niinpä hän teki komediaa amerikkalaisesta high school -instituutiosta, jossa elävät opiskelijat eivät enää ole lapsia, mutta eivät ole vielä täysin ylittäneet kynnystä aikuisuuteenkaan.

Tässä maastossa liikkuessaan Hughes oli tarkkanäköinen, lempeä ja hauska. Hän ymmärsi yksityiskohtien päälle ja osasi kirjoittaa kertomustensa nuoret sillä tavoin avoimiksi, että näyttelijöillä oli tilaa tehdä heidät lihaksi. Esimerkiksi Hughesin avainelokuva The Breakfast Club tapahtuu käytännössä yhden jälki-istunnon aikana, mutta se elää, etenee ja syvenee koko kestonsa ajan.

John Hughesin luovin kausi jäi lyhyeksi. Näyttää siltä kuin 1990-luvulle tultaessa Hughesin sanottava olisi huvennut muuttuvien arvoasenteiden myötä. Hänen lempeytensä latistui lopullisesti pehmeydeksi ja 40 täytettyään kirjoittajan teksteistä tuli aiempaa selvemmin ja yksiulotteisemmin perhekeskeisiä. Tämän muistomerkkinä seisoo vuoden 1991 Home Alone (Yksin kotona), yksi kaikkien aikojen yleisöhiteistä, jonka jälkeen kirjoittajan ei tarvinnut enää vaatia itseltään kovinkaan paljoa. Ehkä tästä on merkkinä sekin, että juuri tuon vuoden jälkeen Hughes ei enää ohjannut.

Edellä käsitellyn lisäksi John Hughes kirjoitti myös tyylipuhtaita farsseja, kuten Vacation-elokuvia ja Trains, Planes and Automobilesin (Vauhdilla Chicagoon, 1987), parhaan John Candy-komedian. Mutta intensiivisimmän vuoropuhelunsa Hughes kävi 80-luvun puolivälissä teiniyleisön kanssa. Pretty In Pink (1986, ohj. Howard Deutsch) ja Ferris Bueller's Day Off (Ferris Bueller vaihtaa vapaalle, 1986) sekä Sixteen Candles (Synttärit, 1984) tavoittivat yleisönsä samastumistasolla ehkä kaikkia muita yrittäjiä paremmin. Näissä elokuvissa Hughes löysi luontevimman väylän käsitellä kohdeyleisönsä maailmaa. Hyvänä - parhaana - esimerkkinä on hänen esikoisohjauksensa Sixteen Candles. Se kertoo tytöstä (Molly Ringwald, tietenkin), joka täyttää amerikkalaisessa kulttuurissa erityisesti naiselle äärimmäisen tärkeät 16 vuotta - eikä kukaan muista hänen synttäreitään. Seuraa eräänlainen koominen odysseia läpi arjeksi kääntyneen juhlapäivän rutiinien koulun oppitunteineen ja illan nuorisokemuineen. Kaikki vain nähdään pettyneen ja harmistuneen tytön silmien läpi hiukan viistosta kulmasta. Yksinkertaisesta oivalluksesta Hughes kehittää maaliin osuvan panoraaman kokonaisesta ihmisen kehitysvaiheesta. Lopputulos on aidonmakuinen ja - hauska.

ValoKino jälleen huomenna kahvila Valossa

Aluksi nähdään, ellei sada, Lusikkaryhmän episodilyhytelokuva Kadotetut.

Ihmiset asuvat kodeissaan, käyvät ulkona ja tekevät asioita.
Ohjaaja Timo Moilanen: "Taivas. Helvetti. Arki. Pyhä. Kauhea. Hauska."

Toisena elokuvana Zaida Bergrothin palkittu Heavy Metal.

Teini-ikäiset pojat ja tytöt elävät elämäänsä. He kokevat tunteita ja ovat tekemisissä toistensa kanssa. Elämä talvisessa maakunnassa etenee hetki kerrallaan.

Huonouden ylistys

Henkilökohtaisesti olen vakaasti sitä mieltä, että jos joku viitsii nähdä vaivaa tehdäkseen kokopitkän elokuvan aiheesta "ihmissusi tyttöjen asuntolassa", se ansaitsee edes yhden julkisen esityksen. Siinä vaiheessa kun pelkkä teoksen otsikko saa hymyn karehtimaan huulilla, käy sisällön laadukkuus toisarvoiseksi. Tätä eetosta noudattaen pani Monroe toimeen mahdollisesti historiansa huonoimman elokuvaesityksen viime keskiviikkona Kahvila Valossa. Vakavia kilpailijoita löytyy kyllä pitkin elokuvakerhon 40-vuotista historiaa.

Werewolf In A Girls' Dormitory tuli todistaneeksi, että kömpelyydelle ja vajaaksi jäävälle ajatukselle rakentuva huono on hauskaa ja tahaton komiikka on virkistävän viihdyttävää. Me nauramme epäonnistumiselle, sillä se on inhimillistä ja me tunnistamme sitä kautta ihmisen itsessämme, kun taas täydellisyys - se kuuluu pikemminkin jumalille. Mutta mitään ei ole olemassa ilman negaatiotaan. Huonon kautta ymmärrämme hyvän olemusta ja toisinpäin. Me tarvitsemme epäonnistumisia ja huonoa, sillä huonous opettaa vastakohdastaan: kun jokin tehdään niin huonosti, että virheen näkee omilla silmillään, me oivallamme miksi se on huonoa ja miten tekemällä se olisi hyvää. Joudumme saman huvittuneen tunteen valtaan kuin shakkipeliä seuraava sivullinen, joka ällistelee kuinka pelaaja laudan ylle kumartuneena ei näe ilmiselvää erehdystä, minkä seurauksena kuningatar on turmion oma.

Huonon ja hyvän välimaastosta löytyy vielä loputtoman kiehtova ilmiö, kun jokin on niin huonoa, että se on jo hyvää. Tällaiseen lopputulokseen voi päästä sekä lahjakkuudella että lahjattomuudella.

ESIMERKKI 1: KUNNIAA ED WOOD JR:LLE

Sillä Plan 9 From Outer Space on suotta ja jopa epäreilusti kohotettu Citizen Kanen kääntöpuoleksi. Ei käy vastaan väittäminen, etteivätkö sen puutteet ansaitsisi kuuluisuutta. Mutta samalla lailla tulisi arvostaa kiistatonta luovuutta ohjaajan ja työryhmän ratkaisujen takana: pahviset lentävien lautasten pienoismallit ovat kömpelöitä (ja tosi hauskoja), mutta ne kertovat katsojalle ilman väärinkäsityksen pelkoa missä tarinassa mennään. Näyttelijät ovat surkeita, mutta kaikkea muuta kuin persoonattomia. Heistä välittää, ja eikö mikä tahansa elokuva saa olla tyytyväinen siihen yltäessään? Ja vaikka jatkuvuuden kanssa on pikku ongelmia, Woodin kuvaus ja ohjaus ovat sinänsä kelvollista ja jopa hyvää työtä: jokainen kohtaus esittelee uuden idean ja tarina etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti - joskin epätodennäköisesti - eteenpäin. Jos näin ei olisi, ei kukaan jaksaisi elokuvaa katsoa.

ESIMERKKI 2: HUONO MAKU

Peter Jacksonin Bad Taste on lahjakkaan elokuvahullun huonosti tekemä huono elokuva, jonka pitää pinnalla - ei, vaan jonka kohottaa ylväisiin korkeuksiin sen esittelemien ideoiden anarkistisuus, täydellinen ennalta arvaamattomuus ja älykkyys. Kaikki muuten ominaisuuksia, jotka täysin puuttuvat ohjaajan paljon esikoistaan huonommasta Sormusten Herra -trilogiasta.

Huonokin voi siis olla joko huonoa tai hyvää. Harmillista kyllä elokuvat kuten Lesbovampyyrien tappajat näyttäisivät särkevän teoriani siitä, että pelkästään huvittava nimi antaa syyn elokuvan olemassaololle. Vaikka toisaalta...kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ihmissusi tyttöasuntolassa on paljon lesbovampyyriä hauskempi, originellimpi ajatus...