(Vaikka otsikko siihen viittaakin, niin tässä elokuvassa ei silti kukaan kuole, vaikka kuolema on kirjaimellisesti läsnä.)
Eilen Yle tv 2 esitti koko päivän suomalaisia elokuvia aamukymmenestä iltayhdeksään. Mukana oli mm. Markku Pölösen esikoisohjaus Onnen Maa ja Rauli Badding Somerjoesta kertova satu Badding. Mutta harmiksi Yle ei esittänyt juhannustunnelmiin sopivaa Kivenpyörittäjän kylää.
Markku Pölösen ohjaama ja käsikirjoittama maaseutuelokuva Kivenpyörittäjän kylä pohjautuu kirjailija Heikki Turusen romaaniin. 1970-luvun alun Pohjois-Karjalaan sijoittuvassa komediallisessa draamassa Ruotsiin muuttanut Pekka (Martti Suosalo) saapuu perheineen synnyinseudulleen Jerusalemiin, jonka asukkaat valmistautuvat häihin kovalla tohinalla. Juhlat Suomen suvessa sujuvat päällisin puolin riehakkaissa tunnelmissa, mutta syvällä sydämissä surraan kotikylän autioitumista.
Onnen maa (1993) jälkeen Markku Pölönen palasi Kivenpyörittäjän kylässä pohjoiskarjalaiseen maisemaan ja aiheeseen toisen epookin puitteissa: kun Onnen maa sijoittui vuoteen 1963, Heikki Turusen vuonna 1976 ilmestynyt romaani kuvasi maaseudun murrosta ”ETYK-kesän” 1975 näkökulmasta. Rauni Mollberg oli suunnitellut Turusen kirjan elokuvasovitusta jo 1970-luvun loppupuolella ja saanut siihen 1978 elokuvasäätiön tuotantotukea 700 000 markkaa, mutta hanke raukesi Mollbergin ja Turusen ristiriitoihin ja Mollberg jatkoi Timo K. Mukan parissa (Milka, 1980).
Myös Pölönen oli lukenut Turusen romaanin heti tuoreeltaan ja haaveili aiheen elokuvasovituksesta 1980-luvun alussa saamatta sille rahoitustukea – ”onneksi”, hän totesi myöhemmin, sillä vasta Onnen maan jälkeen hän katsoi olevansa kypsä toteuttamaan elokuvan. (Demari 9.2.1995). ”Käsikirjoituksen tein karsimalla ulkoapäin tulevaa informaatiota ja keskittymällä ihmissuhteisiin ja tarinoihin”, Pölönen kertoi vuoden kestäneestä sovitustyöstä Filmihullun (2/1995) haastattelussa. ”Ostin divareista viisi kappaletta Kivenpyörittäjän kylää ja luin kirjan kerrallaan ja mustasin paksulla tussilla juttuja, jotka eivät elokuvassa toimisi. Viimeisessä kirjassa aineisto oli seuloutunut ja siitä saattoi lähteä tekemään varsinaista dramatisointia. Pyysin Turuselta luvan kirjoittaa siirtymäkohtauksia ja muokata lopun ja tehdä siitä lempeämpää kerrontaa. Muokkasin sitä omaan suuntaani, katsoin vähän hymynväre suunpielessä sitä teutaroimista. Elokuvan suhdetta voisi kuvata niin, että siinä on 40 prosenttia tragiikkaa ja 60 prosenttia huumoria.”
Pertti Koivula joutui rooliaan varten lihomaan parikymmentä kiloa ja pitämään helteisinä kuvauspäivinä painoa yllä rankan ruoka- ja juomavalion turvin. Kivenpyörittäjän kylä kuvattiin pääasiassa Juuan kunnassa Pielisen rannalla heinä-elokuussa 1994, aikataulussa pysyen, mittavan näyttelijäkaartin ja lähes satapäisen avustajajoukon voimin. Jarmo Mäkisen pyörittelemä yli sadan kilon painoinen kivi päätyi päätyi Juuan kirkonkylään muistomerkiksi elokuvan teosta ja kunnianosoitukseksi kaikille ”kivisen pellon kyntäjille”. Kivenpyörittäjän kylä oli vuotensa suurin menestys, ja se palkittiin Jussilla vuoden parhaana elokuvana ja ohjauksena. Myös Matti Varjo sai ansaitusti pystin parhaasta miessivuosasta.
Vaikka elokuvan nimi on Kivenpyörittäjän kylä niin itse pyörittäjä on tarinan osalta sivustaseuraaja. Pääosassa sen sijaan on Martti Suosalon esittämä Pekka, joka tulee Ruotsista häihin tyylikkäästi Volvollaan. Heti ensimmäisessä kohtauksessaan Pekka istuu edustavana Volvossaan ja laittaa kasettisoittimeen ruotsalaista popmusiikkia kylän jutustelevan jätkäporukan vieressä ja saakin huomiota haluttua enemmän kun kasettisoitin pitää liiankin kovaa melua, eikä Pekka saakaan melua pienemmälle vaan koko radio hajoaa hänen käsiinsä ja Pekka joutuu kiskomaan soittimen johdot irti, että saa radion hiljennettyä. Kohtaus on koominen, kuten elokuvan monet muutkin kohtaukset. Elokuvassa kuitenkin suurin osa huumorista tulee humalaisten toilailuista kauniissa Suomen suvessa. Olen yllättänyt miten vähän monista repliikeistä ei ole tullut niin ikimuistoisia, että niitä hoettaisiin nykyäänkin.
Kivenpyörittäjän kylä on maalaiskomedia, jossa on kuitenkin vakavuutta, kuten kaipuuta menneeseen aikaan, jota ei enää ole. Myös elokuviin, joita ei enää tehdä. Elokuvassa kun ollaan parikin kertaa heinäladossa romantisoimassa. Vakavuutta elokuvan teemaan lopullisuudesta tuodaan myös morsiamen kyvyttömyydellä saada lasta. Jerusalemissa elämä on katoamassa kaupungistumisen myötä. Elokuvan keskivaiheilla on kohtaus, jonka ajattelen olleen ehkä alunperin loppupuolelle tarkoitettu, kun Esko Nikkarin esittämä Jalmari Pesonen kohtaa pelolla kirjaimellisesti viikatemiehen, joka antaa kuitenkin hänelle pari päivää lisäaikaa elämäänsä. Kohtaus on vaikuttava, eikä vähiten Esko Nikkarin taitavan suorituksen vuoksi kun hän on samaan aikaan nöyrä ja valmis kuolemaan, mutta samalla hyvin peloissaan.
En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan ystävä, mutta Kivenpyörittäjän kylä on harvoja, joista aidosti pidän. Elokuva ei ole komedia, eikä se oikeastaan edes ole draama. Se on sopiva miksaus molempia sopivassa suhteessa. Se ei saarnaa, mutta ei myöskään ole aivoton. Siinä on komediallinen rytmitys sopiva ilman, että se tulee draaman tielle.
Kesäillan päätteeksi leffan voi katsoa vaikkapa Kirjasto Kinosta ilmaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti