Kun koulu loppuu: LADY BIRD (2017)

 

 

Nuorten kasvutarinat, siirtymäriitit lapsuudesta aikuisuuteen ja koulunpenkiltä elämänpolulle ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa kautta aikain. Ohjaajat Truffaut’sta John Hughesiin ovat elokuvissaan tavoitelleet tuota utuista aikaa menneisyydessä, kun kaikki oli mahdollista ja tulevaisuus yhtä aikaa innostava ja pelottava.

Yksi viime vuosien parhaita kasvutarinoita on Greta Gerwigin Lady Bird (2017). Kameran taakse siirtynyt näyttelijä perustaa tarinansa osiin omiin kouluvuosiinsa Sacramentossa. Siellä 2000-luvun alun vuosina asustaa myös elokuvan päähenkilö Christine McPherson (Saoirse Ronan), viimeistä vuottaan katolisessa koulussa viettävä seniorioppilas, joka halajaa kipeästi itärännikon kultturellimpaan ilmapiiriin. Christinen kiikarissa on ennen muuta opiskelupaikka New Yorkissa. Kotikaupunki ei ole pieni sekään, mutta lähiöelämä turhauttaa silti. Tai sitten kaikki nuoret vain kaipaavat joskus isompiin ympyröihin ”jossain muualla”. Yksi Christinen itsenäistymisen merkkejä on vaatimus, että häntä on kutsuttava Lady Birdiksi. Koska jollainhan sitä täytyy erottua massasta?

Mutta Gerwig tietää, ehkä omiin kokemuksiinsa perustuen, että elämä ei ole niin yksinkertaista kuin se nuoruuden ehdottomuudessa näyttää olevan. Muut ihmiset eivät ole pelkkiä sivuhahmoja Lady Birdin tarinassa, eikä maailma tanssi kovatahtoisenkaan nuoren pillin mukaan. Tämän tietää ennen kaikkea Christinen voimakastahtoinen ja käytännönläheinen äiti Marion, jota esittävä Laurie Metcalf ei jää vähääkään Ronanin bravuuriroolin varjoon.

Yksi toisensa jälkeen kulissit kaatuvat: se mikä on pikkukaupunkilaisen näkökulmasta ”viileää” onkin isolla kirkolla luuseritouhua; koulun kovimmat tyypit paljastuvat yhtä nurkkakuntaisiksi ja pikkumaisiksi kuin Lady Birdin halveksimat aikuiset; ja rakastuminen, niin tärkeä osa elämää kuin se onkin, on vain yksi kahle lisää, joka vetää muutoksesta haaveilevaa nuorta takaisin tuttuihin kotikaupungin ympyröihin.

Ei Lady Birdin viimeinen vuosi Sacramentossa ole silti pelkkää pettymystä. Christine menee ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin, aloittaa teatterikerhossa ja saa, ainakin hetkellisesti, uusia ystäviä. Se, että todellisuus ei aina vastaa nuoren haaveita ei ole mikään elämää määrittävä katastrofi, vaan kiinteä osa aikuistumista.

Lady Birdin, kuten monen muunkin nuoren mielestä itsenäistyminen tarkoittaa samaa, kuin vanhempien vastustaminen ja näiden mielipiteiden sivuuttaminen. Tosiasiassa hän alkaa ymmärtää paikkaansa maailmassa vasta silloin, kun hän ei enää yritä jäljitellä kenenkään muun valintoja ja elämäntyyliä. Se, mitä kukin elämällään tekee, on itsestä kiinni. Gerwigin näkökulma kasvamiseen on realistinen, mutta lopulta toiveikas.

Monroe onnittelee kaikkia valmistuneita ja tänä keväänä koulunsa päättäviä!