Zack Snyderin Batman v Superman: Dawn of Justice (BvS)
Puuh. Multipleksit alkavat olla läpikotaisin kyllästettyjä supersankareista kertovilla sarjakuvafilmatisoinneilla, ja tässä on yksi lisää, joka uhkaa aloittaa kokonaisen uuden elokuvasarjan. Kyse on Warner-studioiden DC-vastineesta Marvelin menestyneelle - ja suhteellisesti ottaen hyvätasoiselle - elokuva"universumille". BvS on lippulaivaprojekti, joka vastaa ensimmäistä Rautamies-elokuvaa (2008): se avaa ovia Oikeuden puolustajien ja ryhmään kuuluvien omille - kuten Vesimies, Salama ja Ihmenainen - elokuville, jotka tulevat makumieltymyksistä riippuen joko ilahduttamaan tai piinaamaan leffanörttejä hamaan ikuisuuteen. Puhumattakaan taas uusista Lepakkomies-leffoista.
Paras mitä tulevaisuudelta voi toivoa on, että muut DC-universumin valkokangasinvaasiot eivät ole yhtä mahtipontisia, totisia ja pitkiä kuin BvS. Elokuvan koko nimi toimii sinänsä reiluna varoituksena siitä, mitä tuleman pitää.
Mutta aloittakaamme duurissa. BvS:n ohjaaja, Zack Snyder, on hyvin lahjakas kameran kanssa. Hänen kompositioissaan on imua, käsivarajaksoissa draivia ja väripaletissa voimaa. BvS:n ensimmäinen tunti rullaa hienosti. Käsikirjoitus kuljettaa kolmen henkilön - Teräsmiehen, Bruce Waynen ja Lex Luthorin - toisiinsa liittyviä juonia taidokkaasti, mielenkiintoisia sankaruuteen liittyviä eettisiä teemoja viritellen, saaden katsojan kiinnostumaan, mihin johtopäätöksiin premissit viedään. Snyderin luoma maailma tuntuu riittävän aidolta, etenkin alkupuolen komeissa käsivarakohtauksissa.
Nyt, pitää huomata, että nämä rivit on kirjoittanut "kriitikko", joka ei ole nähnyt Snyderin Teräsmies-elokuvaa, Man of Steeliä (2013) - koska EVVK. Niinpä minulla ei ollut mitään kontekstitietoisuutta siihen liittyen, että BvS alkaa siitä, mihin Man of Steel päättyy: Teräsmiehen ja kenraali Zodin taistelusta, joka tuhoaa lahjakkaasti Metropolista. Tämän vuoksi BvS tuntuu alkavan vähän oudosti, pohjustamatta. Ei se mitään, alkujaksot toimivat yhtä kaikki ihan hyvin, kiitos Snyderin visuaalisten kykyjen.
BvS:n on kirjoittanut kaksi miestä, David S. Goyer ja Chris Terrio. Goyer on luonut koko uransa sovittamalla sarjakuvia megaspektaakkeleiksi, kun taas Terrio ei ole tehnyt paljon mitään, mutta on voittanut Oscarin (Argosta). Taustalla häärii Christopher Nolan, jonka kvasiälyllinen näkemys tuntuu läpi elokuvan. Suuria teemoja ovat terrorismi sekä voimankäytön aiheuttamat sivulliset vahingot. Keskeinen skisma syntyy Teräsmiehen käymästä rajusta taistelusta, minkä tuoksinassa tuhansia ihmisiä kuoli ja loukkaantui. Jostain syystä Teräsmies joutuu tämän hävityksen syntipukiksi, vaikka vaihtoehtoisessa skenaariossa kenraali Zod olisi kaiketi tuhonnut koko planeetan. Myös huippuälykäs ja kyvykäs Bruce Wayne joutuu tämän Teräsmiehen vastaisen joukkomanian valtaan, koska niin on käsikseen kirjoitettu, ja vannoo kuolemaa olennolle, jolla on voimat tuhota kaikki elämä planeetalta, jonka juuri pelasti. Lex Luthor pitää sivummalla hauskaa heittämällä bensaa liekkeihin. Ja niin piiri pyörii.
BvS on totaalista roskaa. Miksikö? Viimeisen tunnin takia. Ei ole kerta ensimmäinen, kun elokuva, jossa on paljon hyvääkin, romahtaa loppunäytöksessään joksikin tosi säälittäväksi. Mutta BvS pääsee tässä pyrinnössä lähelle ennätystä. Ensimmäiset kaksi näytöstä Goyer, Terrio ja Snyder jaksavat kehitellä ihan fiksua tarinaa, missä kamppaillaan enemmän strategioilla kuin voimalla ja mieli askartelee suht kiinnostavien ongelmien parissa lähtien demokratian mahdollisuuksista terrorismia vastaan. Mutta tapa, millä Bruce Wayne saadaan uskomaan, että Teräsmies on pahin uhka ikinä, on ö-luokan keittiöpsykologiaa ja uskottavuudessa alta riman. Siitä alkaa kokonainen epäloogisuuksien vyöry, missä supersankareiden kognitiivinen dissonanssi mitataan nanosekunneissa. Ja kun kaikki muut kikat on käytetty, vedetään viimeisenä hatusta halvin ja käytetyin temppu: ultrapahikseksi tuodaan näyttämölle pelkkä aivoton hirviö, joka edustaa voimaa ja pelkästään voimaa. Loppumäiske kestää jotain tunnin. Se ei ole enää varsinaisesti elokuvaa, vaan sirkusta, valon ja välähdysten tehostenäytöstä, missä millään ei ole oikeasti väliä. Koko tänä aikana Snyder ei tee enää nyanssoitua, rytmitettyä leffaa, vaan bayhemia siinä missä Michael-setäkin. Jokainen otos on eepos ja juliste ja täydellisen turruttava. Inhimillinen kosketus häviää. Siksi mitkään juonenkäänteet - joita Warner suojelee naurettavalla mustasukkaisuudella - eivät liikuta, kosketa eivätkä merkitse. Taustalla Hans Zimmer yrittää hiki hatussa rikkoa omat ennätyksensä pauhussa ja volyymissä.
Harmillista tässä on, että tällaisia elokuvia ei tehdä ilman vakavasti otettavaa lahjakkuutta. Siksi, vaikka BvS kokonaisuutena on nolla, siinä on paljon, mistä ilahtua. Etenkin näyttelijöissä. Muovinen Henry Cavill on mitäänsanomattomuudessaan poikkeus eikä Gal Gadot'lla Ihmenaisena ole poseeraamisen ohella oikein mitään tekemistä, mutta esimerkiksi Holly Hunter käy tekemässä filmaattisen pikkuroolin Teräsmiestä syyttävänä senaattorina. Kevin Costner piipahtaa pappa-Kentinä huokumassa mittarit rikkovaa karismaa. Mutta yllätysten yllätys on Ben Affleck Wayne/Lepiksenä. Affleck tekee pienin keinoin todella läsnäolevan ja kypsän suorituksen, missä koko hahmo on ruumiillistunut kehon- ja elekieleen. Tämä Lepis todella kantaa historiaansa, eri tavalla kuin kaikki aikaisemmat hahmon esittäjät. Sanalla sanoen, Affleck on loistava.
Ja sitten meillä on vielä Jesse Eisenberg, joka näköjään pystyy tekemään mitä tahansa. Lex Luthor ei voisi olla kauempana Eisenbergin rooleista The Doublessa ja Night Movesissa, ja hän tekee kaikissa vakuuttavaa työtä. Hänen Luthorinsa on energinen, yliälykkyyteensä kompasteleva psykopaatti, joka rakastaa pelejä. Siksipä on sääli, että hän taantuu b-luokan kirjoittajien käsissä lopulta infantiiliksi kahjoksi, joka ei muistuta ihan vähän Renfieldiä Draculasta.
Toisin kuin elokuvan otsikko väittää, BvS:ssä ei ole kyse oikeudesta. Vaan sodasta. Teriksen ja Lepiksen toimissa tässä tarinassa ei ole kysymys oikeuden jakamisesta vaan sodankäynnistä hyökkääjiä vastaan. Nykyistä poliittista mielialaa henkien (puolustus)sodan oikeutusta ei juuri kyseenalaisteta - eikä varsinkaan keinoja. Lepakkomies tappaa tässä leffassa ilman epäröintiä ja paljon. Arkham Asylum ei vangeista täyty ja sivullisille ei ajatuksia uhrata. Tulta vastaan taistellaan tulella ja terroria vastaan kuolemalla. Että tervemenoa leffaan, enfants.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti