perjantai 28. elokuuta 2015

the slow and the serene: carpathia drift

akkre-oireilua Espoo Cine XXVI:ssä



Alaston Borgman tasapainottelee keskellä merta patjan päällä. Yksin, haavoittuvaisena, alttiina voimille, joihin hänellä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Pienessä vankilassaan, jolta hän yhtä mittaa luisuu isoon märkään.

Tästä alkaa ja tähän kiteytyy Benny Vandendriesschen esikoisohjaus Drift (2013), joka oikeasti kertoo koirista.

Vaikka Drift oikeasti kertoo koirista, se käsittelee miestä, joka ei pysty käsittelemään vaimonsa poismenoa.

Jaa.

Niin.

Taas.

No. Espoon kuolemantuskan elokuvajuhlilla Drift sijoittuu teeman kärkipäähän. Ensinnäkin on hyvä, että se kertoo koirista, koska kuva, jossa on koira, on melkein väistämättä kaunis. Toiseksi, silloinkin, kun Driftissä ei ole koiria, se on lähes aina kaunis. Se kuvaa lumisadetta, purettavia betonitaloja, rakastuneita ihmisiä, sulavesiä, kesän valoa - ja pystyssä ylösalaisin seisovaa miestä, jonka jalat kohoavat suorina kohti taivasta ja pää on hautautunut maahan.



Parasta kaikessa, Drift ei ole kertomus, vaan kuvaus. Se kuvaa asioita, ihmisiä ja asioita (koiria) ja tekee itsensä ymmärrettäväksi muin keinoin kuin narratiivisesti. Sillä on improvisaation luonne ja koko elokuva on virkistävällä tavalla tuuliajolla, mutta se ei kuitenkaan unohda keinuttaa katsojaa mukanaan. Drift ei sanele katsojalle, mitä ajatella eikä käänny liiaksi sisäänpäinkään, vaan tarjoaa tilaa pohtia näyttämäänsä. Se on harvinaisen anteliasta yleensä aika itsekkäältä taidemuodolta.

Driftin epälineaarisen kerronnan selittää sen perustuminen Dirk Hendrikxin performansseihin. Hendrikx tunnetaan Belgiassa kuva- ja performanssitaiteilijana, jonka tekeminen lähtee omakuvasta ja kehollisuudesta. Drift onkin osin sarja improvisaatioita, kuvattuna Romanian vuoristoseuduilla, missä Hendrikxin esittämä mies pakenee tuskaansa erilaisin mielettömyyksin, kuten hirttäytymällä nilkoistaan. Elokuva vaappuu välillä teennäisyyden rajalla, mutta sitä kantaa yhtenäinen, harmoninen perustunnelma. Kuvat - koirattomatkin - ovat usein hätkähdyttävän voimakkaita ja yllättäviä. Filosofisesta tasosta vastaa kaksi romanialaista poliisia, joista vanhempaa ja enemmän äänessä olevaa esittävä Constantin Cojocaru demonstroi suorituksensa kautta, miten äärimmäisen kaunista kuunneltavaa hänen äidinkielensä voi olla. Silloinkin, ja varsinkin silloin, kun se kertoo siitä, miten ihminen loi koiran ja teki siitä isännättömän roskisdyykkarin.

Vaikuttava esikoisteos olisi vielä parempi, jos se olisi syntynyt jonain toisena aikana. Hieman aiemmin. Arri Alexalla kuvattu Drift näyttää toisinaan kännykällä kuvatulta. Ei rumalta, vain lattealta (mikä joskus palvelee teoksen luonnetta, joskus ei). Elokuvan loppumetreillä seuraa hieno kohtaus, missä Henry Purcellin säestämänä nähdään Hendrikx ja hänen vaimoaan esittävä Lieve Meeussen alkuperäisessä lavatuotannossa. Nämä otokset on kuvattu mustavalkoisena ja filmille, ja ne ovat määrättömästi muuta elokuvaa kauniimpia. 



Ihmisellä on kyky sitoa itsensä niin tiukasti toiseen ihmiseen, että kuoleman erottaessa hän ei enää osaa erottaa itseään toisesta: jotain omasta itsestä katoaa toisen mukana. Seuraa epätoivo ja hulluus. Hendrikxin mies aloittaa matkansa vauraudesta ja päätyy koirien keskuuteen. Ja vielä siitäkin pidemmälle, täydelliseen yksinäisyyteen. Ihminen katoaa. Koirat jäävät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti