Aina kun niin sanottu kritiikki loikkaa käsittelemään muuta kuin itse teosta (elokuvaa tai muuta), se astuu lipeävälle miinakentälle, missä on syytäkin katsoa tarkkaan, mihin kenkänsä asettelee. Kovin usein nimittäin paha haju seuraa sitä, joka teoksen sijaan käy arvostelemaan vaikkapa sen saamaa huomiota, myönteistä tai kielteistä. Tällaiseen sortuva kun tulee itse teoksen sijasta arvostelleeksi kanssakatsojiensa mielipiteitä, mikä helposti viestii ylimielisyydestä ja besserwisserismistä*.
Mutta joskus ei voi mitään, varsinkin silloin, kun teoksen eli elokuvan vastaanotto on paljon mielenkiintoisempi ja mieltä kuohuttavampi ilmiö kuin elokuva itse. Niinpä mielekkyyden nimessä tarkastelen tässä Palme-dokumenttia kontrastisesti sille osoitettujen kehujen pohjalta, en siksi, että pyrkisin narsistisesti osoittamaan tietäväni muita paremmin, vaan kyetäkseni paremmin valottamaan elokuvan luonnetta, vahvuuksia ja heikkouksia.
Kristina Lindströmin ja Maud Lycanderin ohjaama dokumentti Ruotsin murhatusta pääministeristä Olof Palmesta on saanut silmiinpistävän hyvän vastaanoton. Parhaasta päästä sitä on kutsuttu mestariteokseksi. Yhteistä näille arvioille on sisältöön keskittyminen muodon käsittelyn jäädessä toissijaiseksi. Tässä piilee se ongelma, joka nirskuttaa Palmea katsoessa.
Palme luo tasapainoisen, punnitun ja kiitettävän selkeän kuvan ruotsalaisesta huippupoliitikosta. Sen opetusarvo on korkea. Tyyliä siitä kuitenkin puuttuu. Palme suorastaan yllättää elämäkertana perinteisyydellään, sanotaan suoraan: konformistisuudellaan. Se kulkee suoraviivaisesti lapsuudesta keski-ikään ja kuolemaan, kertojan saattelemana. Sen analyysi kohteestaan voi olla hyvinkin mielenkiintoinen, mutta elokuvan kieliopin sääntöjen puitteissa se ei tavoittele kuuta taivaalta. Oman kritiikkini kärki suuntaa tähän: Palmen kutsuminen dokumenttielokuvan merkkiteokseksi kaivaa pahasti maata genren uranuurtajien jalkojen alta. Jos pelkkä televisiomainen suorittaminen riittää katsojille, mitä varten ovat ponnistelleet aidot luovat kyvyt Joris Ivensistä Chris Markeriin ja Santiago Alvareziin?
Sillä televisiosta Palme peräisin onkin. Elokuvateattereissa nähtävä leikkaus on tiivistelmä kolmiosaisesta tv-potretista. Palme ON lajissaan oikein hyvä, mutta sillä ei ehkä ole asiaa valkokankaille, jos kerran se sopii paremmin olohuoneympäristöön. Esimerkiksi, teatterissa Palme alkaa vetää kunnolla vasta puolenvälin jälkeen, kun Palme nousee pääministeriksi, sillä tuolloin arkistoihin on tallentunut jo liikkuvaa kuvaakin, kun tähän asti päähenkilön elämää on kuvitettu valokuvin ja haastatteluin. Mikä ei ole ELOKUVALLISESTI kauhean kiinnostavaa tarinankerrontaa.
Nimellään Lindströmin ja Lycanderin elokuva viestii paitsi mielikuvittomuudesta ja vakavamielisyydestä, myös kaikenkattavuudesta. Mikä on aika paljon tavoiteltu. Kritiikittömyydestä joissain kortteereissa arvosteltu Palme on itse asiassa parhaimmillaan kuvatessaan niitä syitä, miksi Palmen ura ei 70-luvun lopulla mennyt ihan niin kuin Strömsössä - mutta kokonaiskuvan kannalta elokuva on kohdettaan ihannoiva. Se tarjoaa myös painavat perustelut, miksi Palmen elämäntyö saattaisi herättää ihailua.
Jälkikaneettina nostettakoon erikseen esiin Palmen suomennos, joka on ihan poikkeuksellisen huonoa ja huolimatonta työtä. Kirjoitusvirheitä on moninkertaisesti tavalliseen verrattuna ja käännösvirheet ovat pari kertaa niin räikeitä, että ne katkaisevat keskittymisen (mikä kai tarkoittaa, että kääntäjästä tuli yksi auteureista?): Palmen nuoruudenajan liftailut USA:ssa kääntyvät 4 000:sta 40 000 mailiin; ja Margaret Thatcherin puhe sosialismin tilasta kääntyy täsmälleen päinvastoin kuin alkuperäinen viesti. Katsojaa kehotetaan tarkkaavaisuuteen.
* Esimerkki tässä, tekstin toiseksi viimeinen kappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti