Miksei Luis Buñuel voinut elää 150-vuotiaaksi? Häntä olisi niin kovin suuresti ilahduttanut nykymaailman meno, ja me olisimme niin ilahtuneet hänen elokuvallisista kommenteistaan sitä koskien.
Väitän, että yksikään toinen taiteen tai viihteen muoto ei pysty kilpailemaan elokuvan kanssa rahan polttamisen ja huonon laadun suhteella. Hollywood-spektaakkelit - nykyisin lähinnä sarjakuvafilmatisointeja tai näennäis-scifeilyjä - maksavat rutiinin omaisesti yli 200 miljoonaa dollaria ja markkinointikulut päälle, mutta niiden joukosta saa hakemalla hakea oikeasti hyviä eikä vain mukiinmeneviä seikkailuja - puhumattakaan monista läpisurkeista. Budjettien jatkuva kasvaminen, elokuvalippujen itsepintainen kallistuminen halvemmaksi väitetystä digitaalitekniikasta huolimatta ja piratismin kukoistus on tunnetusti johtanut pienimuotoiseen sotatilaan, missä Hollywood-studiot käyttävät aseinaan mm. yönäkökiikareita lehdistönäytöksissä tai järjestämällä lehdistölle vain yhden näytöksen koko maassa. Paitsi piratismia, tällä yritetään myös suitsia huonon ennakko-hypen (nykyjargonia soveltaakseni) leviämistä ja sen vaikutuksia lipputuloihin. Isoimman budjettiluokan "tentpole"-paketeistaan Hollywood ei kuitenkaan ole niin kovin huolissaan, sillä yhtä John Carteria kohti löytyy aina yksi Nälkäpeli kuluja korvaamaan - ja sitä paitsi spektaakkelien näyttävyyden strategia todella toimii: olipa lopputulos mitä tahansa, suureelliset tuotantoarvot takaavat aina riittävän suuren määrän mairittelevia arvosteluja, koska elokuvakriitikoiden ammattitaito on mitä on, keskimäärin.
Se mistä Hollywood todella skitsoilee, ovat keskibudjetin tuotteet, kuten isompiensa katveessa rikkaruohomaisesti kasvavat kauhuhölmöilyt ja, kuten näyttää, hankalasti markkinoitaviksi koetut art house -tuotannot; tuollaiset 10-50 miljoonan dollarin (ennen markkinointia) elokuvat, joita yhdistää lähes poikkeuksetta kehno taso. Jo vuosia näiden kohdalla on säännöllisesti turvauduttu kaikkein yksinkertaisimpaan keinoon: jättää lehdistönäytökset kokonaan pois aikataulusta.
Mutta aika on vierinyt lahjomattomasti, ja ihmiset ovat oppineet vetämään yhtäläisyysmerkit lehdistönäytösten puuttumisen ja heikkolaatuisuuden välille. Niinpä on pitänyt keksiä jotain uutta: embargot.
Embargot? Pari viikkoa sitten osallistuin Woody Allenin uuden ohjauksen To Rome With Love lehdistönäytökseen, missä minun piti saliin päästäkseni allekirjoittaa studion sanelema sopimus, että en saa kirjoittaa elokuvasta arvostelua ennen tiettyä päivämäärää sen ensi-illan alla. Tätä deadlinen vastakohtaa kutsutaan embargoksi, ja se on ollut Suomessa toimittajien riesana jo joitakin kuukausia. Embargo on elokuvan tuottaneen/levittämisoikeudet hallitsevan studion työkalu, jolla se ennen kaikkea pyrkii estämään negatiivisen sanan leviämistä. Elokuvan maahantuoneella suomalaisyhtiöllä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, ja heidän edustajansa valittelikin empaattisesti wendersiläistä asioiden tilaa protestoidessani. Jätän ko. asiaan liittyvät ilmeiset paradoksit jokaisen itsensä nautittavaksi, mutta alleviivaan sen sijaan törkeydessään naurettavaa tapaa, jolla elokuvasta taloudellisen vastuun kantava taho muka yhteisellä sopimuksella rajaa elokuvaharrastajan sanomisen vapautta. Jos "ne" eivät halua elokuvasta puhuttavan, sanokoot sen suoraan. Ja jos elokuvaa ei sovi esim. suurille päivälehdille näyttää, miksi niistä sopisi kirjoittaakaan? Kulttuuritoimitukset - niissä lehdissä, jotka sellaisia ylellisyyksiä vielä viitsivät pitää yllä - voisivat vastata saamaansa kohteluun jättämällä arvioimatta ja mainostamatta nämä lajityyppielokuvat, mukaan lukien mainitut supertuotannot, joista yhdeksän kymmenestä ei muutenkaan ansaitse huomiota. Eikähän niiden yleisöt arvosteluja lue ennen ostopäätöstä.
Mutta Buñuelin henkeä muistaen toivon kehityskulun vielä tästä jatkuvan yhä hilpeämpään suuntaan. Noin 13:ssa Yhdysvaltain osavaltiossa on voimassa laki, joka tekee ruokatuotteiden julkisesta kritisoimisesta lainvastaista puuhaa ilman tieteellistä näyttöä väitteitä tukemaan. En näe mitään syytä, miksi vastaavaa lainkäyttöä ei voitaisi soveltaa elokuvan kaltaisiin kalliisiin viihdetuotteisiin, joiden taloudellisen menestyksen varassa riippuu monen tuottajan uusi urheiluauto. Negatiivinen kritiikki voitaisiin nähdä julkisena herjauksena, joka sitä paitsi voi tuottaa merkittävää taloudellista vahinkoa asianomistajille. Jotta moittivaa kritiikkiä voitaisiin elokuville antaa, on määriteltävä viihdyttävyyden tavoitteet, jotka elokuvan on saavutettava. Esimerkiksi komedioiden tulisi tarjota katsojille tietty määrä nauruja per minuutti (jos sallitte, ehdotan heti "promillerajaksi" 0,3 n/min. - tavoite, joka ei ole juuri yhdenkään nykykomedian ulottuvilla) tai kauhuelokuvien on saatava tarpeeksi usein katsojan kädet nousemaan silmien eteen jne. Vaihtoehtoisesti arvosteluja saisivat tarjota vain elokuvien tuottajatahot itse - miksi ei? Ostaja varokoon.
Eihän sananvapautta voi rajoittaa liiaksi.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Sivustakatsoja: Pretty Blu 1
Sivustakatsoja, Monroen ulkopuolisten kirjoittajien foorumi, esittää ensimmäisen osan Cinemadrome-johtaja Tomi Peuhkurisen Pretty Blu -juttusarjasta. Olkaa hyvä!
Miami Vice (Unrated Director's Edition)
Michael Mannin Miami Vice (2006) sai aikanaan turhankin vaisun vastaanoton. Ensisilmäyksellä kolkon tuntuinen elokuva kun on tarkemmin katsottuna muotovalio toimintadraama, joka kestää vaivatta lukuisia katselukertoja.
Miami Vice on niin modernisoitu elokuva ettei nostalgiaa kaipaaville ole tarjolla yhtään mitään. Elokuvalla kun ei nimellisiä yhteyksiä lukuunottamatta ole oikeastaan mitään tekemistä parikymmentä vuotta vanhan tv-sarjan kanssa. Ja hyvä ettei olekaan, sarja on kestänyt huonosti aikaa.
Poissa ovat pastellivärit ja musiikkivideomaisuus, ne on korvattu viileällä digikuvauksella ja dokumentaarisella ulkoasulla. Huonot näyttelijät ja hölmö huumori on viskattu sivuun, vitsit on karsittu lähes nollaan. Colin Farrell ja Jamie Foxx ovat iskostuneet rooleihinsa siihen malliin että heille ei vittuilla. Mannin huippuunsa viritetty ohjaustyö sujahtaa miehen tuotannon kärkipäähän.
Elokuvan maailma on kova, sen kuva on toteutettu tehokkaasti. Raha näkyy kaikkialla, autot, veneet ja vaatteet ovat hienoja, kaikki on high techia siihen asti kun siirrytään likaisen työn tekijöihin. Siellä rikollinen glamour pysyy kaukana. Alamaailman nokkimisjärjestys on selkeä ja Mann näyttää sen aidon tuntuisesti. Se riittää, sillä mistäs sen tietäisi mitä se oikeasti on?
Tarina itsessään on vain siivu Crockettin ja Tubbsin elämästä. Tapahtumat alkavat sattumalta kesken keikan, käsi jaetaan yllättäen ja sitä pelataan eteenpäin niillä korteilla mitä on. Käsikirjoitus jäljittelee elämää. Asioita alkaa ja loppuu, ilman suuria ja selkeitä alku- ja loppupisteitä eikä tavoitteeseen välttämättä lopulta päästä. Siksi siellä kaiken keskellä romanssikaan ei välttämättä tunnu käyvän järkeen, mutta eipä se taida tuntua aina elävässäkään elämässä.
Tehokkaasti juonta eteenpäin kuljettava dialogi on kovaa ja lyhyttä, ytimekkääksi hiottua. Siinä sanotaan vain tarpeellinen. Sama linja jatkuu henkilökohtaisissa keskusteluissakin, aivan kuin kertoen siitä, että elokuvan kuvaamat henkilöhahmot eivät juuri muuta olekaan kuin työnsä ja sen vaatimat peitehenkilöllisyydet, joille liiat sanat saattavat maksaa hengen.
Soluttautumisen ytimessä ovat kaikkein syvimmällä Farrellin ja Foxxin esittämät Crockett ja Tubbs, mutta yhtä tärkeillä paikoilla pelaa koko pieni vice-ryhmä. Tällaisen huippuunsa harjoitetun ryhmän toiminnan kuvaajana Mann oli jo Heat-leffallaan osoittanut olevansa mestariluokkaa. Nytkin elokuvan tehokkaimmassa jaksossa Tubbsin ja Crockettin tiimi pelastaa panttivangiksi joutunutta kollegaansa. Digikuvauksen ja hienon äänisuunnittelun ansiosta toimintajaksot ovat lähempänä dokumenttielokuvaa kuin perinteistä toimintaelokuvan estetiikkaa.
Kokonaisuudessaan Mann luo vahvan tunnelman ja kuljettaa elokuvaa menevällä rytmillä, jossa ei ole jätetty mitään sattuman varaan. Herran teknisestä osaamisesta kelpaisi monen ottaa mallia. Paikoin voimakkaasti rakeistuva kuvaus olisi useammankin maininnan arvoinen, mutta tyydytään nyt yhteen. Miami Vice näyttää ihan tolkuttoman hyvältä. Kylmiä väreitä aiheuttavan komea, romanssin aloittava veneajelu Kuubaan sekä lentokoneitse tapahtuvat huumekuljetukset ovat puolestaan tarttuneet filmille. Ne istuvat pääosin digitaaliseen kokonaisuuteen saumattomasti ja menoa siivittää kerrassaan hieno soundtrack.
Unrated Director's Edition tuo noin seitsemän minuuttia lisää kestoa teatteriversioon verrattuna. Muutokset ovat pieniä poistoja sieltä täältä ja muutamia lisättyjä kohtauksia. Suurin muutos on alussa. Siinä missä teatteriversio rävähtää ihan helvetin komeasti käyntiin Linkin Parkin Encoren säestyksellä suoraan yökerhosta ilman mitään alkutekstejä, Director's Edition starttaa laimeammin krediiteillä ja sen jälkeen pikavenekilpailulla sekä lyhyellä kohtauksella, jossa pohjustetaan yökerhokohtausta. Pidemmässä versiossa In The Air Tonight on tv-sarjan pilotin tavoin siirretty soimaan automatkalle kohti lopullista välienselvittelyä...
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Etevä humoristi Nora Ephron 1941-2012
Kumpikohan tuli suurempana yllätyksenä, se, että Nora Ephronin kerrottiin kuolleen eilen, tiistaina, vai se, että hän oli jo 71-vuotias?
Humoristit tuntuvat vanhentuvan muita hitaammin. Ehkä väitteessä naurun pidentävästä vaikutuksesta piilee jotain?
Ei voi olla helppoa lyödä itseään läpi Hollywoodissa, jos on nainen, mutta ei ole näyttelijä. Vielä vaikeampaa lienee naisen saavuttaa uskottavuutta, jos kirjoittaa komediaa. Ainakin ennen Tina Feyn astumista kuvioihin. Mutta ennen Tinaa oli Nora eikä hän jättänyt jälkeensä mitenkään merkityksetöntä perintöä.
Ennen komediaa oli draama. Nora Ephron oli toinen Mike Nicholsin erinomaisen ohjauksen Tapaus Silkwood (1983) käsikirjoittajista. Tosipohjaisessa ydinvoimaladraamassa nähdään ilmiömäinen Meryl Streep uransa aidoimmassa roolissa sekä Cherin vaikuttava debyytti.
Sekä Nichols että Streep palasivat Ephronin tekstin pariin jo kolme vuotta myöhemmin. Vaisuhkon vastaanoton saanut Sydän karrella perustui Ephronin omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käsitteli epäonnistunutta avioliittoaan Watergate-skandaalin paljastamisesta Pulitzer-palkitun journalistin Carl Bernsteinin (Jack Nicholson) kanssa. Vuodet ovat tehneet hyvää hiukan ulkokohtaiselle, erityisen hyvin näytellylle draamakomedialle.
Sydän karrella -teos merkitsi käännekohtaa, sillä keski-ikäistynyt Ephron löysi seuranneiden vuosien aikana omimman äänenlajinsa. Vuoden 1989 Rob Reiner -ohjaus Kun Harry tapasi Sallyn kestää tekstinsä raikkauden ja rakenteen lujuuden takia edelleen aikaa ja kuuluu vuosikymmenen välittömimpiin amerikkalaiskomedioihin. Yhdysvalloissa elokuva on jo aikaa sitten julistettu klassikoksi, minkä heille voi suoda. Vielä isompi hitti sukeutui Ephronin omasta ohjauksesta Uneton Seattlessa (1993), jossa hän paljasti vaikutteensa kumartamalla 50-luvun amerikkalaiset melodraamojen suuntaan: Leo McCareyn Unohtumattomalla rakkaudella (1957) on elokuvassa merkittävä sija ephronilaisen naiskuvan avaimena. Vaikka Uneton Seattlessa menettääkin osan potkustaan selvään yleisön liehakointiin, saisivat nykypäivän jenkkihumoristit silti ottaa sen dialogista ja rakenteesta opikseen. Sitä paitsi leffa kuuluu Tom Hanksin suuriin voittoihin.
Kahden pääteoksensa jälkeen Ephron oli selvästikin saanut tärkeimmän sanotuksi. Uran loppua määrittävät lähinnä menestykset kaupallisessa mielessä. (Ephron kamppailee Betty Thomasin kanssa kaikkien aikojen tuottoisimman naisohjaajan tittelistä.) Mikael (1996) on John Travoltan mahtiroolista huolimatta mahalasku, Sinulle on postia puolestaan klassikon uudelleenlämmitys, pääosissa laskelmoidusti Seattlen Hanks ja Meg Ryan. Kiinnostavinta Ephronia nähtiin joutsenlauluksi jääneessä Julie ja Juliassa (2009), joka on puoliksi hyvä komedia: Meryl Streepin ja Stanley Tuccin vetämät epookkikohtaukset viehättävät vaivattomasti, heidän nykypäivän vastineitaan esittävien Amy Adamsin ja Chris Messinan jäädessä auttamatta varjoon.
Nora Ephronin nimi tullaan ikuisesti liittämään Seattleen, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Ephron oli newyorkilainen luuytimiä myöten. Erityisesti naishahmoissaan hän loi melkein vastineen Woody Allenin manhattanilaisille juutalaismiehille. Parhaiten tämän onnistui välittämään Meg Ryan Sallyna, sen jälkeen ephronilainen nainen oli yleensä yhtä tunnistettava kuin maneerinenkin: tavallaan viehättävä, mutta usein häiritsevällä tavalla tyttöikään jämähtänyt romanttinen höpsö. Ephronin osuvimmat huomiot on kerta toisensa jälkeen kaivettava tämän keskenkasvuisen tyypin helmoista.
Naurun aikaansaaminen ei ole helppo haaste, varsinkaan, jos siihen pyritään sellaisen lämmön kautta, mitä Nora Ephron tavoitteli ja mihin monia kollegoitaan useammin ylsi. Kyllä tätä elämäntyönä voi pitää.
Humoristit tuntuvat vanhentuvan muita hitaammin. Ehkä väitteessä naurun pidentävästä vaikutuksesta piilee jotain?
Ei voi olla helppoa lyödä itseään läpi Hollywoodissa, jos on nainen, mutta ei ole näyttelijä. Vielä vaikeampaa lienee naisen saavuttaa uskottavuutta, jos kirjoittaa komediaa. Ainakin ennen Tina Feyn astumista kuvioihin. Mutta ennen Tinaa oli Nora eikä hän jättänyt jälkeensä mitenkään merkityksetöntä perintöä.
Ennen komediaa oli draama. Nora Ephron oli toinen Mike Nicholsin erinomaisen ohjauksen Tapaus Silkwood (1983) käsikirjoittajista. Tosipohjaisessa ydinvoimaladraamassa nähdään ilmiömäinen Meryl Streep uransa aidoimmassa roolissa sekä Cherin vaikuttava debyytti.
Sekä Nichols että Streep palasivat Ephronin tekstin pariin jo kolme vuotta myöhemmin. Vaisuhkon vastaanoton saanut Sydän karrella perustui Ephronin omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käsitteli epäonnistunutta avioliittoaan Watergate-skandaalin paljastamisesta Pulitzer-palkitun journalistin Carl Bernsteinin (Jack Nicholson) kanssa. Vuodet ovat tehneet hyvää hiukan ulkokohtaiselle, erityisen hyvin näytellylle draamakomedialle.
Sydän karrella -teos merkitsi käännekohtaa, sillä keski-ikäistynyt Ephron löysi seuranneiden vuosien aikana omimman äänenlajinsa. Vuoden 1989 Rob Reiner -ohjaus Kun Harry tapasi Sallyn kestää tekstinsä raikkauden ja rakenteen lujuuden takia edelleen aikaa ja kuuluu vuosikymmenen välittömimpiin amerikkalaiskomedioihin. Yhdysvalloissa elokuva on jo aikaa sitten julistettu klassikoksi, minkä heille voi suoda. Vielä isompi hitti sukeutui Ephronin omasta ohjauksesta Uneton Seattlessa (1993), jossa hän paljasti vaikutteensa kumartamalla 50-luvun amerikkalaiset melodraamojen suuntaan: Leo McCareyn Unohtumattomalla rakkaudella (1957) on elokuvassa merkittävä sija ephronilaisen naiskuvan avaimena. Vaikka Uneton Seattlessa menettääkin osan potkustaan selvään yleisön liehakointiin, saisivat nykypäivän jenkkihumoristit silti ottaa sen dialogista ja rakenteesta opikseen. Sitä paitsi leffa kuuluu Tom Hanksin suuriin voittoihin.
Kahden pääteoksensa jälkeen Ephron oli selvästikin saanut tärkeimmän sanotuksi. Uran loppua määrittävät lähinnä menestykset kaupallisessa mielessä. (Ephron kamppailee Betty Thomasin kanssa kaikkien aikojen tuottoisimman naisohjaajan tittelistä.) Mikael (1996) on John Travoltan mahtiroolista huolimatta mahalasku, Sinulle on postia puolestaan klassikon uudelleenlämmitys, pääosissa laskelmoidusti Seattlen Hanks ja Meg Ryan. Kiinnostavinta Ephronia nähtiin joutsenlauluksi jääneessä Julie ja Juliassa (2009), joka on puoliksi hyvä komedia: Meryl Streepin ja Stanley Tuccin vetämät epookkikohtaukset viehättävät vaivattomasti, heidän nykypäivän vastineitaan esittävien Amy Adamsin ja Chris Messinan jäädessä auttamatta varjoon.
Nora Ephronin nimi tullaan ikuisesti liittämään Seattleen, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Ephron oli newyorkilainen luuytimiä myöten. Erityisesti naishahmoissaan hän loi melkein vastineen Woody Allenin manhattanilaisille juutalaismiehille. Parhaiten tämän onnistui välittämään Meg Ryan Sallyna, sen jälkeen ephronilainen nainen oli yleensä yhtä tunnistettava kuin maneerinenkin: tavallaan viehättävä, mutta usein häiritsevällä tavalla tyttöikään jämähtänyt romanttinen höpsö. Ephronin osuvimmat huomiot on kerta toisensa jälkeen kaivettava tämän keskenkasvuisen tyypin helmoista.
Naurun aikaansaaminen ei ole helppo haaste, varsinkaan, jos siihen pyritään sellaisen lämmön kautta, mitä Nora Ephron tavoitteli ja mihin monia kollegoitaan useammin ylsi. Kyllä tätä elämäntyönä voi pitää.
¡Átame! - kesäleffa
(Artikkelin toiseksi viimeiseen kappaleeseen sisältyy mahdollisesti häiritsevä juonipaljastus. - toim.huom.)
Paljastuu, että 22 vuoden takainen Sido minut! Ota minut! on suotta jäänyt unohduksiin Pedro Almodóvarin filmografiassa. On houkuttelevaa ajatella, että maata tämän ohjaajalleen epätyypillisen suoraviivaisen teoksen jalkojen alta on kaivanut ennen kaikkea sen provokatiivinen suomennos, jonka takana on varmasti vaikuttanut hyvä ajatus, mutta lopulta välitetyksi on tullut vähän vääriä asioita.
Taitavan toteutuksen lisäksi eniten ¡Átame!:ssa yllättää ihan ehdottomasti sen paljastuminen viime vuotisen Iho, jossa elän -teoksen serkuksi. Vasta nyt tämän teoksen löydettyäni ymmärrän, ettei Almodóvar voinut olla filmatisoimatta romaania, jonka ajatukset ovat niin lähellä hänen omaa varhaisteostaan - vain käänteisinä.
Siinä missä Iho, jossa elän on lähes synkkä moraliteetti, räväkän aikakauden Almodóvaria edustava ¡Átame! on koomisempi ja leikillisempi visio, joka keskittyy pohtimaan toisia - kapea-alaisempia - tunne-elämän kiemuroita. Kidnappaaja on molemmissa teoksissa sama: aika häiriintynyt Antonio Banderas, jonka uhri ensimmäisellä kerralla on Victoria Abrilin esittämä näyttelijä, joka huumekierteestä päästyään on lupautunut pääosaan vanhan ohjaajan viimeiseen teokseen, b-sarjan kauhuleffaan.
Almodóvar rikkoo kuitenkin tabuja sallimalla vangin ja vangitsijan kiintyä toisiinsa mielenkiintoisten ja monimutkaisten emotionaalisten vaiheiden jälkeen. Huippukohdassa Abril pyytää tulla sidotuksi, jottei jänistäisi ja pakenisi Banderasin käydessä kaupungilla. Almodóvar tekee oikeastaan hienovaraista pilkkaa ihmisten ikiaikaisista yrityksistä ymmärtää rakkauden syntymisen ehtoja.
Iho, jossa elän on varmasti näistä kahdesta bondaus-leffasta rikkaampi, häiritsevämpi ja yllätyksellisempi, mutta ¡Átame!:a on hauskempi katsoa. Nuori Antonio Banderas näyttelee kuin synnynnäinen tähti ja suunnilleen maailman aliarvostetuin näyttelijä Victoria Abril tekee virheettömän roolin. Ohjaus ja kuvaus ovat maailmanluokkaa, ja kaiken kruunaa Ennio Morriconen taivaallinen musiikki, joka tuo kokonaisuuteen ihan oman kvasimelodramaattisen tason. Vaikka elokuvan moottorina toimii seksi, sitä löytyy valkokankaalta varsin vähän. Sitten, kun sitä tarvitaan, tekee Almodóvar samalla vaivalla yhden elokuvahistorian TOP 5 -sänkykohtauksista, joka on samaan aikaan seksikäs, hellyttävä ja hupaisa. Ei ihan helppo nakki.
Elokuvan lopetukseen sisältyy tosin jotain omituista, sillä ainakin itse hukkasin langanpään, joka olisi selittänyt, miten pääpari löysi uudestaan toisensa.
Ajatusleikkinä on yllättävän mahdollista nähdä Iho, jossa elän ¡Átame!:n suorana jatko-osana. Kovin paljon tosiasioiden vääntämistä se ei vaadi, ja se loisi mielenkiintoisia näkökulmia teosten välille. Kuten sanottua, Iho, jossa elän on luultavasti ¡Átame!:a "parempi" elokuva, mutta siitä puuttuu tietty välitön rentous, pakoton briljanssi, joka oli niin ominaista alle viisikymppiselle Pedrolle...
Paljastuu, että 22 vuoden takainen Sido minut! Ota minut! on suotta jäänyt unohduksiin Pedro Almodóvarin filmografiassa. On houkuttelevaa ajatella, että maata tämän ohjaajalleen epätyypillisen suoraviivaisen teoksen jalkojen alta on kaivanut ennen kaikkea sen provokatiivinen suomennos, jonka takana on varmasti vaikuttanut hyvä ajatus, mutta lopulta välitetyksi on tullut vähän vääriä asioita.
Taitavan toteutuksen lisäksi eniten ¡Átame!:ssa yllättää ihan ehdottomasti sen paljastuminen viime vuotisen Iho, jossa elän -teoksen serkuksi. Vasta nyt tämän teoksen löydettyäni ymmärrän, ettei Almodóvar voinut olla filmatisoimatta romaania, jonka ajatukset ovat niin lähellä hänen omaa varhaisteostaan - vain käänteisinä.
Siinä missä Iho, jossa elän on lähes synkkä moraliteetti, räväkän aikakauden Almodóvaria edustava ¡Átame! on koomisempi ja leikillisempi visio, joka keskittyy pohtimaan toisia - kapea-alaisempia - tunne-elämän kiemuroita. Kidnappaaja on molemmissa teoksissa sama: aika häiriintynyt Antonio Banderas, jonka uhri ensimmäisellä kerralla on Victoria Abrilin esittämä näyttelijä, joka huumekierteestä päästyään on lupautunut pääosaan vanhan ohjaajan viimeiseen teokseen, b-sarjan kauhuleffaan.
Almodóvar rikkoo kuitenkin tabuja sallimalla vangin ja vangitsijan kiintyä toisiinsa mielenkiintoisten ja monimutkaisten emotionaalisten vaiheiden jälkeen. Huippukohdassa Abril pyytää tulla sidotuksi, jottei jänistäisi ja pakenisi Banderasin käydessä kaupungilla. Almodóvar tekee oikeastaan hienovaraista pilkkaa ihmisten ikiaikaisista yrityksistä ymmärtää rakkauden syntymisen ehtoja.
Iho, jossa elän on varmasti näistä kahdesta bondaus-leffasta rikkaampi, häiritsevämpi ja yllätyksellisempi, mutta ¡Átame!:a on hauskempi katsoa. Nuori Antonio Banderas näyttelee kuin synnynnäinen tähti ja suunnilleen maailman aliarvostetuin näyttelijä Victoria Abril tekee virheettömän roolin. Ohjaus ja kuvaus ovat maailmanluokkaa, ja kaiken kruunaa Ennio Morriconen taivaallinen musiikki, joka tuo kokonaisuuteen ihan oman kvasimelodramaattisen tason. Vaikka elokuvan moottorina toimii seksi, sitä löytyy valkokankaalta varsin vähän. Sitten, kun sitä tarvitaan, tekee Almodóvar samalla vaivalla yhden elokuvahistorian TOP 5 -sänkykohtauksista, joka on samaan aikaan seksikäs, hellyttävä ja hupaisa. Ei ihan helppo nakki.
Elokuvan lopetukseen sisältyy tosin jotain omituista, sillä ainakin itse hukkasin langanpään, joka olisi selittänyt, miten pääpari löysi uudestaan toisensa.
Ajatusleikkinä on yllättävän mahdollista nähdä Iho, jossa elän ¡Átame!:n suorana jatko-osana. Kovin paljon tosiasioiden vääntämistä se ei vaadi, ja se loisi mielenkiintoisia näkökulmia teosten välille. Kuten sanottua, Iho, jossa elän on luultavasti ¡Átame!:a "parempi" elokuva, mutta siitä puuttuu tietty välitön rentous, pakoton briljanssi, joka oli niin ominaista alle viisikymppiselle Pedrolle...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)