ValoKino: esittelyssä Salt of the Earth

Alustus ValoKino-sarjan elokuvaan Salt of the Earth - Maan suola Kahvila Valossa 16.8. klo 22.15.



MAAN SUOLA - AINOA MUSTALLE LISTALLE JOUTUNUT AMERIKKALAINEN ELOKUVA

Niin sanottu Musta lista oli työkalu, jolla Hollywoodista oli määrä puhdistaa ne ammattilaiset, joilla oli yhteyksiä Yhdysvaltain kommunistiseen puolueeseen, joka oli käytännössä kriminalisoitu kylmän sodan alettua Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä heti toisen maailmansodan jälkeen. Tässä yhteydessä ei ole aikaa mennä tarpeeksi syvälle niihin syihin, miksi kommunismi nähtiin Yhdysvalloissa käytännössä rikollisena ja maanpetoksellisena toimintana, mutta se voidaan todeta, että varsin harvoilla kommunismin ja sosialismin arkkivihollisilla kaikissa yhdysvaltalaisissa yhteiskuntaluokissa oli riittävä käsitys Karl Marxin ajatusmaailmasta ponnistaneesta ideologiasta. Kommunismi oli yksinkertaisesti väärin, se oli vaarallinen liike, se oli kirosana. Tästä yksinkertaistuksesta johtuen House Committee of Un-American Activitiesin (eli pahamaineisen HUACin) kuulusteluja käytettiin hyvin pian korruptoituneena vallankäytön välineenä, jolla edistettiin omaa asemaa ja otettiin ero milloin mistäkin syystä epätoivotuista elokuva-ammattilaisista. Mustalle listalle joutuminen merkitsi paitsi työmahdollisuuksien äkillistä loppumista Hollywoodissa, myös hyvin usein monia taloudellisesti ahdistavia vuosia ja valtavaa stressiä, johtaen alkoholismiin, sairauksiin, avioeroihin sekä itsemurhiin. Musta lista käsitti lopulta lähes neljä sataa ihmistä. Silmiinpistävää listassa on sen jäsenten tavaton lahjakkuus, esimerkkeinä Orson Welles, Charles Chaplin ja Luis Buñuel lähtien kaikkein juhlituimmista nimistä.

Ensimmäinen mustalistalaisten ryhmä sai kuuluisaksi lempinimekseen The Hollywood Ten eli Hollywoodin kymmenikkö. Heidät tuomittiin syksyllä 1947 halveksunnasta kongressia kohtaan. "H10" oli sekalainen joukko kommunistisen puolueen entisiä ja nykyisiä jäseniä, muuten vaan vasemmistolaisia sekä epäilyttäviä älykköjä. Listalle kuuluivat: Alvah Bessie, Lester Cole, Edward Dmytryk, Ring Lardner, Jr., John Howard Lawson, Albert Maltz, Samuel Ornitz, Adrian Scott, Dalton Trumbo ja Herbert J. Biberman. Ohjaaja Dmytrykiä lukuun ottamatta kaikki olivat käsikirjoittajia, osa heistä myös tuottajia, ja puolella heistä oli juutalaiset sukujuuret. Nimet eivät tänä päivänä sano monellekaan mitään, mutta tosi asiaksi jää, etteivät nämä kuulusteluissa yhteistyöstä kieltäytyneet olleet mitään hanttityöläisiä, vaan esimerkiksi seitsemän heistä oli joko voittanut Oscarin tai ollut ehdolla. Jokainen heistä kärsi vankeusrangaistuksen, pituudeltaan puolesta vuodesta vuoteen. Vain Dmytryk murtui vankilassa ja suostui kesken rangaistuksen nimeämään HUACille tuntemiaan puoluelaisia. Tämän jälkeen ovet Hollywoodiin avautuivat hänelle uudestaan ja hän ohjasi muun muassa Cainen kapinan ja muita menestyksiä. Tällaisia tarinoita on mustan listan ajoilta kymmeniä tai satoja. Hollywoodin kymmenikön tapauksessa osa tuomituista luopui lopullisesti elokuva-alasta, osa muutti Yhdysvalloista, osa elätti itsensä muulla alalla, hanttihommissa, ja pari palasi kuusikymmentäluvulla pannan helpottaessa alalle.

Herbert Biberman, joka ohjasi Maan suolan vuonna 1954, oli ohjannut pari kertaa jo ennen rangaistustaan. Maan suolasta tuli ainutlaatuinen produktio, sillä käytännöllisesti katsoen koko sen tuotantoryhmä kuului mustalle listalle tuottajista käsikirjoittajaan ja aina säveltäjään asti. Hollywoodista irrallaan, New Mexicon osavaltiossa sinnikkäästi loppuun saatettu elokuva dramatisoi sinkkikaivoksessa vuonna 1951 järjestetyn lakon, jossa meksikolaiset, lähes täysin vailla oikeuksia työskennelleet emigranttityöläiset vaativat yhtäläistä palkkaa ja kohtelua kuin heidän valkoihoisilla työtovereillaan. Edelläkävijämäisesti näkökulma on työläisten vaimojen, mikä tekee Maan suolasta paitsi ammattiliittojen puolesta puhuvan pamfletin, myös yhden ensimmäisistä amerikkalaisista feministisistä elokuvista. Maan suolan näyttelijöistä vain viisi oli ammattilaisia, loput alueen asukkaita ja osa oli osallistunut alkuperäiseen lakkoon.

Paineet tekijöiden harteilla olivat valtavat, sillä paitsi että resurssit (rahoitus tuli pääasiassa kommunistijohtoisena pidetyltä kaivostyöläisten ammattiliitolta) olivat pienet, tekijöitä häirittiin aktiivisesti: tuntemattomat tahot ampuivat kiväärinlaukauksia kohti kuvauspaikkaa ja naispääosan esittäjä karkotettiin Meksikoon. Elokuva-alan lehdet tuomitsivat hankkeen jo sen kuvausten aikana kommunistiseksi propagandaksi ilman yhtäkään faktaa tukemaan syytöksiään. Elokuva jouduttiin leikkaamaan salaisessa paikassa ja sen kopioita säilytettiin piilossa. Yhdysvaltain edustajainhuone tuomitsi elokuvan julkisesti kommunistisympatioista ja FBI pantiin tutkimaan elokuvan rahoitus. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana vain kaksitoista elokuvateatteria koko maassa rohkeni ottaa sen esitykseen. Eurooppa otti elokuvan vastaan merkittävästi ystävällisemmin, ja Maan suolasta tuli jopa menestys.


Elokuvan kirjoittanut Michael Wilson oli poikkeuslahjakkuus. Ennen pannaan joutumistaan hänet oli palkittu Oscarilla klassikosta Paikka auringossa. Dalton Trumbon tavoin Wilson päätyi käyttämään niin sanottuja "frontteja" eli ystäviä, joiden nimissä hänen laatimiaan käsikirjoituksia tarjottiin tuotantoihin. (Tästä teemasta teki mustalistalainen Martin Ritt elokuvan The Front vuonna 1976, pääosassa Woody Allen.) Yksi näistä, Kwai-joen silta, palkittiin Oscarilla, mutta palkinto myönnettiin fronttina toimineelle, alkuteoksen kirjoittaneelle ranskalaiselle Pierre Boullelle, joka ei edes puhunut englantia! Wilson sovitti myöhemmin elokuvaksi myös Boullen Apinoiden planeetan, ja oli yksi Arabian Lawrencen kirjoittajista.

Kuusi vuotta kuolemansa jälkeen, vuonna 1984, Wilsonin ansiot tunnustettiin julkisesti, jolloin hänelle myönnettiin postuumisti Oscar Kwai-joen sillasta. Vuonna 1971 kuollut Biberman teki Maan suolan jälkeen enää kerran elokuva-alan töitä ohjatessaan vuonna 1969 vähän huomiota saaneen elokuvan Slaves. Tuottaja Paul Jarrico, hänkin (!) vanha Oscar-ehdokas, muutti Maan suolan jälkeen Eurooppaan kahdeksi vuosikymmeneksi tehden hyvin vähän elokuva-alan töitä. Hän palasi Kaliforniaan ja kuoli 1997. Viisi vuotta aiemmin Maan suola oli otettu mukaan Yhdysvaltain Kongressin kirjaston sadan jälkipolville säilytettävän elokuvan joukkoon.

Addendum:

HUACin toiminta ei toki rajoittunut Hollywoodin "putsaamiseen" kommareista. Tämä Yhdysvaltain kongressin alainen toimielin oli perustettu jo 1937, puheenjohtajanaan Martin Dies, joka oli julkinen Ku Klux Klanin puolestapuhuja. Ennen Hollywoodin noitavainoaan, sen aikana ja sen jälkeen, HUAC kuuli mm. vakoojia tai vakoojiksi epäiltyjä, Ku Klux Klania (yllättäen tuloksetta) ja kommunistien soluttautumista New Deal -hankkeisiin. HUAC muutti vuonna 1969 nimensä Internal Security Committeeksi, joka lakkautettiin 1975.

Valikoitu lista elokuvista, joita Hollywoodin kymmenikön jäsenet ovat olleet kirjoittamassa, tuottamassa tai ohjaamassa (henkilöllisyydet per projekti ilmaistu nimikirjaimilla sulkeissa):

Objective, Burma! (AB, LC), Woman of the Year, Laura, Forever Amber, The Cincinnati Kid, M.A.S.H. (RLjr), Blood on the Sun, Born Free (LC), Hyvästi, kaunokaiseni (AC, ED), Sadepuun maa, Nuoret leijonat (ED), Blockade (JHL), Vihreätukkainen poika (AC), Cloak and Dagger (RLjr, AM)  Katkaistu nuoli, Two Mules for Sister Sara, Korpraali McB, Alaston kaupunki, Pride of the Marines (AM), Kitty Foyle, Loma Roomassa, Spartacus, Exodus, The Sandpiper, Johnny Got His Gun, Papillon (DT)

Monroen Kesävisa

Vikan kesävisan tulokset 15.8.

1. Savage Streets 22,5 pt
2. Ihqana -96 20,5 pt
3. Peter Lorren Silmät 12,5 pt
4. Veikkauksen sietämätön epätodennäköisyys 6,75 pt
5. Team Neonova 5 pt

Urhea: eräänlainen arvostelu (ja FilmiLiekin 400. blogaus)

The Brave on Johnny Deppin ainoa ohjaustyö vuodelta 1997. Tässä käsitellään kuitenkin ihan toista leffaa nimeltä Brave (eli Urhea). Valitettavasti.

Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia fucking suck. Loput kahdeksankymmentä minuuttia just suck. Kautta leffan saa nauttia sydämensä kyllyydestä kirpputoridialogista ja Kliseegeneraattorilla työstetyistä "hahmoista". Tarinan teeman ja juonen rakentelun läpikotainen tuttuus herättävät minuuttikaupalla myötähäpeää. Koska tämä on Pixar-tuote, ovat visuaalinen ja tekninen toteutus aivan superluokkaa, mutta kaikissa muissa suhteissa tuottaja ja animaatioguru John Lasseter saisi kyllä hävetä, että on päästänyt näin törkeästi yleisönsä heikkouksia manipuloivan rahastuksen maailman kiusaksi.

Urhean taustalla on tosin havaittavissa tiettyä kunnianhimoisuutta uudistumispyrkimysten muodossa, sillä Urhea ei ole komedia eikä seikkailuelokuva eikä varsinaisesti edes fantasia, vaikka siinä satuelementtejä onkin. Näiden sijaan Urhea on vanhanaikaisen epookin, eli menneisyyskuvauksen, modernisaatio, siis pohjimmaltaan draama, jossa on runsaasti komediallisiksi tarkoitettuja - jumalattoman laimeita - kohtia. Koko juttu sijoittuu jonnekin Skotlannin historian alkuhämäriin, kun klaaneista koostuneet valtakunnat olivat kylän kokoisia. Täällä punatukkainen, prinsessaksi syntynyt poikatyttö viettää vapaata ja ällistyttävän hygieenistä elämää aina naiseutensa porteille asti, jolloin vanhemmat ja eritoten äiti alkavat valmistaa häntä naitettavaksi jollekin naapuriklaanien prinsseistä. Seuraa kaamea teinikapina ja muuta yhtä omaperäistä.

Toisin sanoen, vaikka Urhea pinnalta näyttääkin kurottavan jonnekin, missä Pixar ei vielä ole käynyt, tosi asiassa kyseessä on animaatiotehtaan jättimäisen laskelmoiva vastaus hyvän matkaa toista vuosikymmentä riehuneelle fantasiakirjallisuusbuumille. Eikä alan lukuisilta harrastajilta voi jäädä huomaamatta kuluneiden ideoiden kierrätys, mihin vähintään 99 prosenttia Urheasta pohjautuu. Eikä siinäkään kai mitään, jos tämä kierrätys olisi tehty taidolla, maulla ja pilke silmäkulmassa, mutta ei pelkoakaan: Urhea tuo tapahtumat katsojan silmien eteen ikään kuin uskoen keksineensä ensimmäisenä virvatulet, noidat ja ihmiset karhuiksi muuttavat loitsut. Tai kapinoivat prinsessat. Epäilijät voivat vetää suorat johtopäätökset elokuvan mielikuvituksen tasosta jo sen nimestä. Urhea ei varsinaisesti merkitse elokuvan nimenä mitään, ja liittyy sen teemoihin vain hyvin löyhästi. Pikemminkin se on valittu otsikoksi iskusanan omaisesti, kuin mainokseen ikään. Minkä lisäksi se kätevästi assosioituu sukupolvemme skottikuvaan eniten vaikuttaneeseen elokuvateokseen, Braveheartiin.

Urhea ei siis ole komedia, mutta sen olisi pitänyt olla - jos se nyt piti ylipäätään tehdä. Todistamassani näytöksessä oli sekaisin lehdistön edustajia ja paikalle kutsuttuja lapsia, ja otin laskeakseni kohdat, joissa yleisöstä kuului naurua. Niitä oli kaksi. Kohtia, joissa yleisön kuului nauraa, oli noin kaksikymmenkertaisesti. Syy, miksi kukaan ei nauranut, oli, että hahmot eivät olleet hauskoja. Ja kun hahmot eivät ole koomisia, ei auta vaikka väkerrettäisiin kuinka nokkelia vitsejä - eikä Urhean vitsejä voi syyttää liiasta nokkeluudesta. "Kelttiläisyys" tässä teoksessa toteutetaan niin härskisti karikatyyriä ja stereotypioita viljellen, että Sean Conneryn olisi syytä päästää ilmoille symbolinen sodanjulistus. Liittyisin eturintamaan.

Tämän elokuvan perusteella Pixarin Suomessa jääkarhut tallustaisivat pitkin Mannerheimintietä.

Nokkeluuden ja hauskanpidon sijaan yritetään siis kohti puhuttelevaa draamaa, moottorina sukupolvien väliset jännitteet, mitä kuningattaren ja prinsessan välinen skisma heijastelee. Te ette tunne käsitettä "opettavaisuus" ennen tämän elokuvan läpi kärsimistä. Kyllähän Hollywood - Amerikka - tunnetaan taipumuksestaan tunkea perhekeskeisiä, konservatiivisia arvojaan katsojan kurkusta alas väellä ja voimalla ja paatoksella, mutta nyt eletään jo vuotta 2012 ja Urhea tähtää silti kohti ennätystä. (Pienen) katsojan ei taatusti tarvitse jäädä hämilleen elokuvan sanomasta, koska se viimeistään Prinsessan kertojanäänellä hänelle alleviivataan. Ihan totta, Urheassa on mahdollista kuulla selostusta, joka lähes sanatarkasti menee näin:

Jotkut uskovat, että Kohtalo kuljettaa meitä. Toiset sanovat, että se on omissa käsissämme. Mutta muutamat johdetaan kohtalonsa äärelle.

Edellä kirjoitetun ja monien muiden vastaavanlaisten lauseiden täytyy löytyä jostain kirjasta, joka on vielä tekijänoikeussuojan alainen, mikä mahdollistaisi oikeutetut oikeustoimet. Urheahan väittää olevansa alkuperäistarina.

Kaiken kaikkiaan tämä on myös luokatonta elokuvantekemistä, mihin sisältyy "näyttelijöiden" ylinäytteleminen. Tästä erityisen hampaita kirskuttava esimerkki on lyhyt hetki erään puron varrella, jossa Prinsessa Merida ilmaisee sanattomasti tajunneensa Suuren Totuuden: hänen katseensa ja aivan määrättyihin suuntiin kääntyvät silmänsä "ilmaisevat" sisäistä tajuamista modernin näyttelemistekniikan maneerien mukaisesti. Tämä pieni, silmille roiskuva hetki on tekijöiden tarkoituksellinen jäljitelmä aidon ihmisnäyttelijän tekniikasta. Ts. se ei perustu haluun ilmaista aitoa tunnetta, vaan se on lainaa näyttelijästä, joka yrittää tuon tunteen tavoittaa. Vielä pidemmälle mennen: se on jäljitelmä huonosta näyttelemisestä. Mutta Pixarhan tietää, ettei sen alakouluikäinen kohdeyleisö voi olla vielä tietoinen käytettyjen keinojen kuluneisuudesta. Ja jos näin on, voidaan Pixaria (ja sivumennen sanoen suurta joukkoa muita, lapsiystävällisiä kulttuurituotteita väkääviä yrityksiä) syyttää puolustuskyvyttömien huijaamisesta. Lastensuojeluyhdistysten olisi syytä ryhtyä toimiin.


Mutta täytyy ihmetellä. Ensinnäkin tienraivaajaana toimineen Pixarin suht nopeata valahtamista ultrakonformistista arvomaailmaa megafonilla toitottavien perhe-elokuvien tehtailijaksi. Ja toiseksi sitä, että yleisölle tämä menee kuin häkä: Urhea on ennen kansainvälistä levitystään tienannut kritiikistäkin huolimatta noin 217 miljoonaa dollaria. Kunhan se on piirretty, pienille lapsille sopiva ja nätti tuntuisi olevan pelin henki katsomoissa. Saisivat hävetä hekin samassa nurkassa, minne Lasseter on istutettu.

Urhea muuten maksoi 185 miljoonaa, mikä tarkoittaa, että olisi luultavasti ollut halvempaa tehdä se livenä. Silloin ainakin huono näytteleminen olisi ollut aitoa huonoa näyttelemistä eikä sen jäljittelyä.

Urhean alkukuvana nähtävä La luna on sekin vaisu, jos ei aivan mahdoton, esitys, ehkä huonoin tähän mennessä nähty Pixar-lyhäri.

Ei nimi miestä pahenna?

Jollei mies nimeä. Niinkö? Ohessa on kyseenalaisella asiantuntemuksella koottu TOP 10 -lista huonoiten nimetyistä valkokankaan tähdistä kautta historian. Useimmat listalla ovat katsoneet viisaimmaksi turvautua taiteilijanimeen. Päähuomio on kiinnitetty anglosaksisiin näyttelijöihin, mutta esimerkin vuoksi mukaan on otettu myös pari ohjaajaa.

HUONOIMMIN NIMETYT TÄHDET TOP 10

Kunniamaininnat

I) Ermes Efron Borgnino - Pitkän ja rikkaan elämäntyön hiljan taakseen jättänyt näyttelijäobeliski viilasi ns. etniseltä kuulostanutta nimeään sieltä täältä muotoon Ernest Borgnine.

II) Christian Bouche-Villeneuve - Chris Markeristakin on täytynyt vastikään kirjoittaa nekrologi. Oikeastaan ranskalaisen neron syntymänimessä ei ole mitään vikaa, mutta kunniamainintaan vaikuttaa taiteiljanimen nappaaminen Magic Marker -huopakynästä.

III) Jean-Pierre Grumbach - Ilman sukunimen vaihdosta, puhuisimmeko tänä päivänä Michael Mannin elokuvien grumbachilaisuudesta emmekä melvilleläisyydestä?

Top 10

10. Norma Jean Mortenson

Ilman nimen muutoksia, olisiko pienen poppoomme nimi tänä päivänä Elokuvakerho Mortenson? Tekisi ainakin mieli ajatella, että Marilyn Monroen taidoilla ja viehätysvoimalla olisi saatu nostettua melkein mikä nimi tahansa ikonin asemaan. My Week With Norma toisi kyllä pikemmin mieleen Sunset Blvd:n.

9. Lucille LeSoeur

"Lucille LeSoeur is Mildred Pierce". Tämä on rajankäyntiä: onko Joan Crawfordin syntymänimi kaunis vai ei, tai sopiva Hollywood-tähdelle? Ainakin LeSoeurissa on eksotiikkaa, joka Crawfordin kovapiirteisestä perusamerikkalaisesta olemuksesta puuttui tyystin.

8. Laurence Fishburne

Ike Turneria, Morpheusta ja Othelloa näytellyt Fishburne on niin cool, että hän on saanut kaikki unohtamaan, miten hölmönkuuloisella nimellä vanhemmat häntä lätkäisivät.

7. Chow Yun-Fat

Tässä ensimmäisessä aasialaisessa esimerkissä näkyy länsimainen konteksti ja kuuluu länsimaisen korvan vaikutus. Karismaattisella hongkongilaisella on ollut suhteellisen vähän vaikeuksia lyödä itseään läpi maailmanlaajuisesti.

6. Krishna Bhanji

Itse asiassa on vaikea sanoa, onko Ben Kingsley yhtään parempi nimi, mutta ainakin se on tylsyydessään helpommin lähestyttävä.

5. Thomas Mapother IV

Hyvin mahdollista, että tämä on kaikkien aikojen tuottoisin nimenvaihdos. Jotenkin, ainakin äkkiseltään, Thomas Mapother IV ei vaan kuulosta Top Gunin Maverickiltä tai Mission: Impossiblen Ethan Huntilta. Mutta mene, tiedä. Tom Cruisen pikkuveli on tehnyt omalla nimellään, William Mapother, kiireisen uran, mutta edes loistorooli draamassa Satimessa ja muistiinpainuneen pelottava vierailu Lost-sarjassa eivät nostaneet häntä tähteyteen.

4. Florian Henckel von Donnersmarck

Tämä luisuu nyt vähän halvaksi, mutta Muiden elämästä Oscarilla palkitun ja Turisti-ohjauksellaan itsensä nolanneen saksalaisohjaajan nimeä on vaikea lausua tai kirjoittaa nauramatta/silmiään pyörittelemättä.

3. Arnold Schwarzenegger

Esimerkki siitä, miten ihmiset tottuvat ihan mihin tahansa, kun heille vain sitä tarpeeksi toistetaan.

2. Maurice Micklewhite

Michael Caine on yksi kaikkein hienoimpia brittinäyttelijöitä, mutta millaisia rooleja hän olisi saanut syntymänimellään?

1. Archibald Leech

Cary Grant "voittaa" tämän listan kaikkien aikojen upgreidauksellaan.