🇫🇮 Yhä syvemmälle lumeen: Die Hard 2 – Sisun, Kaamoksen ja Finlandian suuri kansallinen essee

JOHDANTO: 

Itsenäisyyspäivän ydin – Sota, Sisu ja Sävel

Popkulttuurissa käydään joka vuosi leikkimielinen väittely: onko ensimmäinen Die Hard jouluelokuva? Mutta suomalaiselle Die Hard 2 ei ole piparintuoksuinen joulutarina, vaan jotain paljon syvempää. Die Hard 2 saattoi vahingossa synnyttää Suomen epävirallisen itsenäisyyspäiväelokuvan.

Suomalaisesta näkökulmasta elokuvan oikea paikka kalenterissa ei ole joulu, vaan itsenäisyyspäivä. Se solahtaa täydellisesti siihen hiljaiseen, raskaaseen rituaaliin, jossa Linnan juhlien kimallus on vain pintaa ja syvällä sykkii muisto sodasta, menetetyistä sukupolvista ja sisusta.

Suomessa itsenäisyyspäivä on rituaali, joka toistuu joka vuosi. Se ei ole iloinen karnevaali, vaan vakava muistamisen ja sitkeyden päivä. Se alkaa hiljaisuudella sankarihaudoilla, kunnioittaen veteraaneja ja heidän raskaita uhrauksiaan. Se on pimeyden, lumen ja jään juhla, jossa kolme elementtiä ovat pyhiä: sota, sisu ja Sibeliuksen musiikki. Koko päivän kansallisen tietoisuuden läpi kulkee Väinö Linnan Tuntematon sotilas -elokuvan synkkä kaari, ja illan huipentaa Linnan juhlien seremonia. Kaiken takana soi yksi sävel: Finlandia. Se on lupaus selviytymisestä.

Tähän kulttuuriseen kudelmaan Renny Harlinin Die Hard 2 asettuu tahtomattaan, mutta täydellisesti. Se on kertomus eristyksestä, taistelusta toivon puutteessa ja tulen syntymisestä lumen keskellä – teemoja, jotka puhuttelevat suomalaista sielua.

I. Lumi joka nielee kaiken – Kaamoksen valtakunta

On talviaamu, mutta taivas ei vaalene. On iltapäivä, mutta valo ei lisäänny. On ilta, mutta yö ei tuo uutta sävyä – se vain syvenee. Tämä on kaamos. Se ei ole pelkkä auringon puuttuminen, vaan valtionpäämiehen kokoinen varjo, joka lepää ihmisten yllä. Suomessa se tunnetaan liminaalitilana: hetkenä, jolloin todellisuus näyttää riisuttuna, lähes elokuvallisena, sillä kaikki ylimääräinen häviää.

Kun Die Hard 2 alkaa, Renny Harlin tekee jotakin hämmästyttävää. Hän kuvaa Washingtonin suuren kansainvälisen lentoaseman tavalla, joka ei muistuta Yhdysvaltoja. Se muistuttaa meitä. 

Elokuva kääntää amerikkalaisen toiminnan suomalaisen luonnon säännöiksi, sillä jopa moottorikelkkatakaa-ajot, jotka pyyhkäisevät metsäisillä rinnealueilla, tuntuvat suoraan Lapin erämaasta poimitulta elementiltä. Lentoaseman sumu ei näytä itärannikon kostealta talvelta – sen kylmyys on kuivaa, pohjoista, Lapin taivaan harmaata valoa. Kiitotie ei näytä suurkaupungin modernilta logistiikkakeskukselta, vaan Rovaniemen aamulta ennen porolähtöä, Kittilän iltapäivältä, kun viimeinen Finnair yrittää selviytyä lumimyrskystä sisään, Ivalon kiitotien hiljaiselta, mutta armottomalta kentältä.

Elokuvan maailma ja Lapin todellisuus sulautuvat. Harlin ei rakentanut Washingtonia. Hän rakensi maailman, jonka suomalaiset tuntevat luissa ja ytimissä: lumisen eristyksen, joka merkitsee samalla taistelua ja rauhaa. Tässä maisemassa John McClane lakkaa olemasta amerikkalainen poliisi. Hänestä tulee jäyhä hahmo, osa sellaista maisemaa, jossa ihmiset ovat aina joutuneet selviytymään enemmän kuin elämään.

II. Eristys ja uhka – Suuren maailman pieneksi muuttuminen

Kaamoksen keskellä kaikki kaventuu. Näköetäisyys lyhenee, äänet vaimenevat, maailma supistuu sisätiloihin, lumeen ja hengityksen huuruihin. Tämän psykologisen ilmiön suomalainen tunnistaa heti, sillä se on talvemme ydin.

Harlin ymmärtää tämän intuitiivisesti. Die Hard 2 ei ole elokuva lentokentästä – se on elokuva siitä, kun maailma kapenee. Kaikki ulkoinen apu on leikattu pois. Kaikki toiminta joutuu tapahtumaan yhden miehen säteellä. Talvi itsessään pakottaa yksinäisyyteen: pimeys rajaa näkökentän, lumi tukahduttaa äänet, maasto sulkee tiet. Ja silloin ihminen huomaa olevansa kahden voiman välissä: luonto, joka ei auta, ja vihollinen, joka ei lepää.

III. John McClane ja sisun synkkä ydin – Ei sankari vaan selviytyjä

John McClane ei ole supermies. Ja siksi hänestä tulee suomalaiselle välittömästi uskottava. McClane on väsynyt, ärtynyt, hieman rikki ja jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan. Se hetki, jolloin hän valittaa: “How can the same shit happen to the same guy twice?” ei ole herooinen heitto. Se on kuin suomalainen huokaus rankan työpäivän jälkeen: No niin. Tämäkin vielä.

Sisu ei ole innokasta rohkeutta. Sisu on katkeraa sitkeyttä. Sisu on sitä, ettei kukaan tule pelastamaan — joten pelastus tehdään itse. Sisu syntyy siitä, ettei vaihtoehtoja ole. Tämän vuoksi McClane ei tunnu liioitellulta. Hän on kuin olisi kompastunut sivutehtävään, joka kasvaa sodaksi. Ja hän jatkaa, kuten me jatkoimme Suomessa 105 päivää.

IV. Viholliset, sotilaat ja byrokraatit – Sodan petos ja korruptio

McClanen taistelu ei rajoitu vain ulkoiseen uhkaan, vaan myös järjestelmän sisäiseen petturuuteen ja kyvyttömyyteen. Hän kohtaa neljä erilaista vastustajaa, jotka edustavat eriasteista uhkaa:

1. Eversti William Stuart: Kapinallinen johtaja (Avoin vihollinen)

Eversti Stuart on päävastustaja, joka antaa sodan petokselle konkreettiset kasvot. Hän pettää valansa ja johtaa kommandojoukkoa vapauttaakseen Kenraali Esperanjan. Stuart tekee taistelusta sotaa järjestelmän epäluotettavaa ydintä vastaan.

2. Majuri Grant: Soluttautuja (Kavallettu luottamus)

Majuri Grant, Yhdysvaltain armeijan joukkojen komentaja, tuodaan lentoasemalle näennäisesti auttamaan tilanteen hallinnassa. Paljastuu, että hän ja hänen erikoisjoukkonsa ovat Stuartin liittolaisia. Grant on petoksen syvin ydin: mies, joka teeskentelee auttajaa samalla kun on vihollinen. Hänen petturuutensa syventää eristyksen teemaa – McClane ei voi luottaa edes apujoukkoihin.

3. Kenraali Ramon Esperanja: Rikollinen Syy (Moraalinen korruptio)

Esperanja on huumeparoni ja koko kriisin perimmäinen syy. Vaikka hän ei ole aktiivinen taistelija, hänen pahuutensa ja vapauttamisensa motiivi symboloivat sitä moraalista turmelusta, joka ajaa Stuartin ja Grantin kaltaisia miehiä pettämään maansa ja aatteensa.

4. Kapteeni Lorenzo: Byrokraatti (Järjestelmän sokeus)

Kapteeni Lorenzo edustaa byrokratiaa ja sääntöjen sokeaa noudattamista. Hän ei näe McClanessa sankaria, vaan kaaosta aiheuttavan sääntörikkojan, joka rikkoo protokollia. Lorenzon kyvyttömyys nähdä kokonaiskuvaa ja hänen jäykkyytensä ovat yhtä suuri hidaste kuin vihollisen luodit.

Nämä hahmot tekevät McClanen taistelusta monimutkaisen sota-ajan analogian: McClanen on voitettava armeijan petturit, byrokraatit sekä korruption perimmäinen lähde.

V. Sisu elokuvallisena perimänä – McClane ja Aatami Korpi

John McClanen arkkityyppi syntyi jo 1988, mutta vasta yli 30 vuotta myöhemmin Jalmari Helanderin Sisu (2022) loi eksplisiittisesti suomalaisen vastineen. Aatami Korpi on McClanen brutaalimpi, hiljaisempi ja arkaaisempi kaksoishahmo. Yksi mies vastaan maailma. Yksi mies, joka ei kaadu. Sama myytti. Eri aika. Eri maa. Sama sisu. 

McClanen hahmo istuu täydellisesti suomalaiseen mytologiaan. Kun Aatami Korpi räjähti kansainväliseen tietoisuuteen vuonna 2022, oli helppo nähdä hänessä McClanen brutaali, hiljainen ja pohjoismainen vastine – jopa esikuvansa äärimmäinen muoto. Korpi on yksinäinen myytti. McClane on yksinäinen realisti. Molemmat ovat sankareita, jotka eivät ole syntyneet sankareiksi. Heidän epinhimillinen sitkeytensä ei synny voimasta vaan pakosta. McClane on se hahmo, jonka amerikkalaiset loivat, mutta joka kuin vahingossa sai suomalaisen sielun.

VI. Talvisodan katastrofi – Kun yritys kaatuu

McClanen tarina muuttuu kohtalonomaiseksi rinnastukseksi Talvisodan psykologiaan. Talvisodan ihme oli päätös seistä siellä, missä olisi pitänyt kaatua.

Juuri tässä kohtaa Die Hard 2 saavuttaa ensimmäisen, syvän pudotuksensa. McClane ei voita paremmilla aseilla, vaan hän voittaa, koska hän kieltäytyy kaatumasta. Kun hän seisoo soihdut käsissä lumimyrskyn keskellä yrittäen varoittaa Windsor 114:ää, sankaruus ei ole tässä voitossa – vaan yrityksessä.

Hän epäonnistuu. Windsor 114 syöksyy maahan. Taivas räjähtää tulimereksi. Mutta McClane ei lopeta. Epäonnistuminen ei sammuta sisua. Se sytyttää sen liekkeihin.

VII. Tulen ja lumen symboliikka – Valo joka syntyy tuhosta

McClanen viimeinen suuri teko liittyy tuleen ja valoon. Hän sytyttää polttoaineletkun, joka muuttuu satojen metrien mittaiseksi liekkijonoksi – tuhosta syntyväksi valoksi. Tämä liekkimeri ei ole vain näyttävä kuva, vaan konkreettinen pelastus: se toimii kiitotienä, joka opastaa muut lentokoneet turvallisesti alas. Se on kuin itsenäisyyden soihdunkantaja tai Talvisodan muistomerkki: valo, joka syttyy pimeydessä ja pelastaa kansakunnan.

Tämä on yksi toimintaelokuvahistorian kauneimmista kuvista. Ei siksi, että se on räjähdys, vaan siksi, että se on valaistus. Se on valo, joka syntyy tuhosta. Se on liekki, joka antaa kaamoksessa suunnan nähdä. Se on kiitotie, joka syntyy epätoivosta. 

Kun McClane seisoo lumisateessa liekkimeren keskellä ja Finlandia jylisee, hän ei ole enää newyorkilainen poliisi. Hän on myyttisen rintaman viimeinen mies. Se muistuttaa Talvisodan kertomuksia, joissa suomalaiset käyttivät tuhoa ja pimeyttä omaksi edukseen – ei siksi, että he olisivat halunneet, vaan koska oli pakko.

VIII. Lopullinen nousu – “Vain kuolleen ruumiini yli” sisun ikuisena julistuksena

Ja sitten, juuri liekin valaistessa kiitotien ja pelastuksen koittaessa, saavutamme esseen ja elokuvan todellisen emotionaalisen huipennuksen. Tulimeri palaa. Lumi leijailee sen ympärillä kuin hautajaisissa.

Ja silloin alkaa soida Jean Sibeliuksen Finlandia fanfaarina voitolle. Finlandia ei ole neutraali sävel. Se on osa kansallista psyykettä. Se on symboli, joka tiivistää kaiken: sortovuoset, itsenäisyyden, Talvisodan ihmeen, raskaat uhrit ja lopulta päätöksen selvitä. Kun Finlandia jylisee, elokuva lakkaa olemasta rymistely. Se muuttuu suomalaisen historian kaaren koodiksi. Finlandia ei ole suomalaiselle joululaulu. Se on itsenäisyyden, raskaiden uhrien ja selviytymisen hymni. Se soi Linnan juhlissa, muistohetkissä ja Tuntematon sotilas -elokuvien painavimmissa kohtauksissa. 

Harlinin valinta ei ole vain musiikillinen – se on kulttuurinen. Se kertoo: Tämä ei ole amerikkalainen tarina. Tämä on universaali tarina sisusta

On jotakin merkittävää siinä, että kahden ensimmäisen Die Hard -elokuvan suomenkielinen nimi oli Vain kuolleen ruumiini yli. Mainoksessa se oli nokkela slogan, pieni räväkkä slogan leffajulisteessa. Mutta suomen kielessä — meidän historiassamme, meidän kokemuksessamme — se muuttuu joksikin muuksi. Se kuulostaa lauseelta, joka olisi voitu raaputtaa korsun hirsiseinään talvella 1940 jäätyneillä sormilla. Se ei ole korostettu uhka: se on lupaus. Hiljainen, kivinen, murrettu ja silti periksiantamaton. Suomeksi tuo lause ei tarkoita pelkkää uhoa. Se tarkoittaa:

“Sinä voit kaataa minut sata kertaa, mutta mikään ei kulje ylitseni niin kauan kuin minussa on vielä elämää.”

Se on sisun alkulause. Se on Talvisodan ihmeen psykologinen kaari. Se on vähäisen aseistuksen maa, joka pysäytti ylivoiman, ei siksi että olisi jaksanut — vaan siksi, että se ei suostunut kaatumaan.

McClanen ruumiissa tämä lause herää eloon. Häntä ammutaaan, revitään, hakataan, pudotetaan lentokoneen siiveltä; häntä kirotaan ja hänen ympäriltään revitään pois kaikki, mikä voisi suojata häntä. Ja jokainen näistä iskuista vie häneltä enemmän kuin hänen elokuvallinen ikonisuutensa koskaan näyttää.

Mutta jokaisen iskun jälkeen tapahtuu jotakin olennaisempaa kuin sankaruus: hän nousee. Ei sankarillisen musiikin siivittämänä. Ei voitonriemuisena. Vaan kiroillen, ontuen, väsyneenä. Juuri niin kuin suomalainen nousee, kun maailma on sanonut, ettei enää kannata.

Tässä hetkessä McClane lakkaa olemasta amerikkalainen sankari ja muuttuu suomalaisen kulttuurin sisäiseksi hahmoksi — mieheksi, joka ei halunnut sotaa, ei halunnut vastuuta, ei halunnut olla sankari, mutta joka ottaa jokaisen iskun vastaan, koska kukaan muu ei ole paikalla ottamassa sitä hänen puolestaan. Se tekee hänestä suomalaisen arkkityypin: miehen, joka ei kutsu sisua, mutta jonka sisussa kaikki kutsuu häntä. Ja silloin kun Finlandia alkaa soida — se ei tee McClanesta suurempaa, vaan paljastaa sen, mikä hänessä on ollut koko ajan. Finlandia ei juhlista voittoa. Se juhlistaa sitä, että huolimatta epäonnistumisista, tappioista ja loputtomasta väsyttämisestä, mies seisoo vielä. Me seisomme vielä.

McClanen ja Finlandian liitto on siksi jotakin harvinaista: hetki, jolloin amerikkalainen toimintaelokuva astuu suomalaisen psykologian pimeään, kylmään ja aivan erityisellä tavalla toivoa kantavaan tilaan.Se on hetki, jolloin hahmo ei enää ole fiktio. Hän on mies valossa ja pimeässä, lumessa ja tulessa. Hän on lupaus, joka on suurempi kuin hän itse:

Mikään ei kulje ylitseni. Ei vihollinen, ei pimeys, ei kohtalo. Ei ennen kuin ruumiini lakkaa nousemasta. Siihen asti: vain kuolleen ruumiini yli.

Tämä on suomalainen loppu lauseessa, joka alun perin oli vain käännös — mutta joka elokuvan tarinassa muuttuu totuudeksi, jonka me tunnemme kauemmin ja syvemmin kuin mikään Hollywood saattoi kuvitella.

IX. Lopputulos – Miksi Die Hard 2 on Suomen epävirallinen itsenäisyyspäiväelokuva

Ei siksi, että se olisi tehty meitä varten. Vaan siksi, että se kaikuu meissä, hiljaisena kaikuina lumen alla. Elokuvan ydin on tunnistettavissa sen teemoissa: Kaamoksen hiljaisessa nielemässä, Lumen pehmeässä haudassa, joka kantaa painoa, ja Eristyksen huurteisessa tyyneydessä. Se on kertomus Epäonnistumisesta – tulimerestä, joka palaa yötä vasten – mutta samalla Uudesta yrityksestä, askeleesta, joka uppoaa lumeen uudelleen. Tämä sitkeys on Sisun katkera kipinä, joka ei sammu, heijastaen Talvisodan ihmeen tahtoa.

Ja John McClane, mies, joka jatkaa, vaikka ei ole mitään syytä uskoa, että sillä on merkitystä – hän on se hiljainen voima, joka kirjoittaa historian lumeen, unohtumattomasti. Die Hard 2 ei ole jouluelokuva. Se on itsenäisyyspäiväelokuva, tahtomattaan kudottu, vahingossa syntynyt, mutta silti täydellisesti meidän.

Pehmeästi, mutta terävästi kuin motti pureutuu: Monta kertaa sut lyödään maahan, mutta sisu nostaa, vaikka lumi painaisi, niin anna liekin johtaa tie kotiin. 

Siksi Die Hard 2 ei ole jouluelokuva. Se on itsenäisyyspäivän elokuva. Se kertoo: kylmyydestä, pimeydestä, epäonnistumisesta, ja silti jatkamisesta. Se kertoo sisusta. Meidän sisustamme. Kun McClane nousee vielä kerran, me tunnistamme hänet.

X. Loppukiitokset

Lopuksi on syytä kiittää niitä, jotka tekivät tästä eepoksesta mahdollisen:

• Renny Harlinille, joka kuvasi Washingtonin lumen ja kaamoksen kautta meille tutuksi sodan ja selviytymisen näyttämöksi. Kun moottorikelkkatakaa-ajot pyyhkäisevät metsäisillä rinnealueilla ruudun halki, ne tuntuvat kuin ne olisivat tapahtuneet suoraan Lapin erämaassa — siellä, missä lumi peittää jäljet, mutta ei pysäytä sisua.

• Jean Sibeliukselle ja Michael Kamenille, joiden kautta Finlandia liitti amerikkalaisen toimintaelokuvan osaksi suomalaisen kansakunnan syvintä muistia.

• Jalmari Helanderille ja Aatami Korpelle, jotka toivat sisun modernille valkokankaalle yhtä armottomana ja vahvana kuin se aina on ollut. Korpi jatkaa sitä samaa myyttistä linjaa, jota Harlinin McClane edusti jo 1990.

• Jorma Tommilalle, joka antoi tälle sisulle kasvot — kasvot, jotka tietävät, miltä kipu ja päättäväisyys näyttävät.

• Ja ennen kaikkea Bruce Willisille, miehelle, joka teki John McClanesta epävarman, väsyneen, loukkaantuneen ja siten täydellisen hahmon — hahmon, joka ei koskaan kaadu lopullisesti.

🇫🇮

”Vain kuolleen ruumiini yli.”

Se on sisun motto.

Yippee-ki-yay, itsenäinen isänmaa.

🇫🇮

Leffavisapeli torstaina 20.11. kello 18: Kotae Expo -spesiaali

Leffavisapeli-ilta Rookie'sissa ensi torstaina
Kotae Expo Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa 22.-23.11.
*****

Tervetuloa pelaamaan Leffavisapeliä! Voit tulla yksin tai joukkueen kanssa. Leffavisapelissä pubivisailu tuodaan laudalle, jonka äärellä pelaajat tenttaavat muita itse laatimillaan kysymyksillä. Hyvistä kysymyksistä kysyjäkin palkitaan, eikä tietokirjamainen leffatietous ole kaikki kaikessa, sillä pelilauta voi yhtä hyvin palkita kuin ottaa poiskin. Se kortit katsoo joka katsoa uskaltaa! Voittajana hymyilee se, joka on ensimmäisenä ehtinyt maaliin tai joka johtaa, kun viisi kierrosta kysymyksiä on läpi käyty. Paikan päältä löytyvät pelisäännöt, -lauta ja -tarvikkeet. Tee visaan omat viisi 2 pisteen kysymystäsi: voit käyttää myös kuvaa ja ääntä. Seuraava visa on Kotae-spesiaali, joten tee ainakin yksi kyssäri japanilaisen tai korealaisen elokuvan maailmasta, ja liity joukkoon. Nähdään Rookie'sissa!

Kun hallitus meinasi leikata elokuvan pois Suomesta

Syksyllä 2025 suomalainen elokuva oli yhtäkkiä vaarassa kadota.

Paniikkitilassa toimiva orpo hallitus ilmoitti suunnittelevansa 7–8 miljoonan euron leikkauksia Suomen elokuvasäätiön rahoitukseen — siis kolmannesta koko kotimaisen elokuvan elinehdoista. Paperilla kyse oli merkantilistisesta “säästöstä”, mutta todellisuudessa sen seurauksena olisi ollut kulttuurinen romahdus.

Jos leikkaus olisi toteutunut, se ei olisi tarkoittanut vain vähemmän ensi-iltoja, vaan koko elokuvan ekosysteemin hajoamista: tuotannot olisivat pysähtyneet, levitys hiljennyt ja elokuvateatterit ympäri maan jääneet ilman kotimaista ohjelmistoa.

Sillä elokuvan kulttuuri ei elä Excelissä vaan siellä, missä valkokangas syttyy.

Säästö joka olisi maksanut identiteetin

Elokuvan rahoitus ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on sijoitus, joka tuottaa itsensä takaisin korkojen kera, kuten Suomen Elokuvasäätiö totesi. Jokainen tuotanto työllistää satoja ihmisiä ja jokainen elokuva rakentaa sitä tarinallista kuvastoa, jossa tämä maa näkee itsensä.

Kun rahoitus katoaa, katoaa myös rytmi: käsikirjoitukset jäävät pöydille, kuvaukset peruuntuvat ja ensi-iltojen kalenteri tyhjenee.

Ilman näitä lenkkejä ei synny mitään, mitä levittää, esittää tai juhlia. Elokuva-alan rahoittaminen on sijoitus myös kansalliseen muistiin.

Elokuvateatteri Niagara - valkokangas joka palaa vielä käsin sytytettynä

Tampereen sydämessä sijaitseva Elokuvateatteri Niagara on enemmän kuin teatteri. Se on yhteisö, olohuone ja todistus siitä, että elokuva on yhä jotain muuta kuin algoritmien ohjaamaa sisältöä.

Niagara elää kotimaisista ja eurooppalaisista elokuvista, dokumenteista ja riippumattomista teoksista — niistä, joita isommat teatterit eivät uskalla näyttää.

Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, juuri tällaiset paikat olisivat hiljentyneet ensimmäisenä. Kotimaisten elokuvien määrä olisi romahtanut, ja monimuotoinen ohjelmisto olisi kuihtunut pois. Niagara ei ole Tampereella vain sali salien joukossa, vaan se valo, joka pitää suomalaisen elokuvan näkyvänä keskellä kaupallista pimeyttä. 

Pirkanmaan elokuvakeskus - elokuvan hermokeskus

Niagaran taustalla toimii Pirkanmaan elokuvakeskus (PEK), joka on yksi suomalaisen elokuvakulttuurin hiljaisista tukipilareista.

PEK levittää elokuvia, tuo niitä kouluihin ja yhteisöihin, järjestää koulutuksia ja yleisötyötä sekä toimii kulttuurisen elokuvan ja yleisön välisenä sillanrakentajana.

Ilman sitä moni elokuva ei koskaan löytäisi tietään valkokankaalle.

Parikymmentä vuotta sitten Pirkanmaan alueella oli vielä lähes 20 elokuvateatteria eri kunnissa. Vuosien varrella määrä on vähentynyt, ja tällä hetkellä niitä toimii enää kymmenen. Tilanne voisi olla vielä synkempi, ellei Suomen Elokuvasäätiö olisi laitehankinta-avustuksilla auttanut teattereita digiaikaan — tuo tuki pelasti koko maassa useiden kymmenien kuntien ainoan kulttuuritilan, myös Pirkanmaalla.

Teatterit ovat juuri ja juuri toipuneet koronaviruspandemian aiheuttamasta katastrofista, kun hallituksen leikkauslista tuli julki. Toteutuessaan se olisi johtanut kymmenien teattereiden konkursseihin ympäri Suomea – myös Pirkanmaalla.

Pirkanmaalla kotimainen elokuva on monien paikkakuntien elinehto:

Parkanossa 77 %, Ikaalisissa 75 %, Kangasalla 74 %, Kuhmoisissa 73 %, Sastamalassa 63 %, Virroilla 58 %, Toijalassa 55 % ja Valkeakoskella 54 % kaikista pääsylipuista myydään kotimaisiin elokuviin.

Jos tuotantotukea olisi leikattu 30–50 %, tarjonta olisi voinut puolittua ja moni pieni teatteri olisi ajautunut kriisiin, josta ei enää nousta.

PEK toimii myös levitysyhtiönä yli sadalle elokuvalle. Sen levityselokuvat ovat voittaneet viimeisten 15 vuoden aikana 13 Jussi-palkintoa, ja sen työllistävä vaikutus on huomattava – vuosittain 13–16 henkilöä.

Jos tuotantoa ei ole, ei ole mitään levitettävääkään. Leikkausten myötä vaaraan joutuisivat paitsi työpaikat myös koko alueellinen elokuvaverkosto.

Lisäksi vaikutukset ulottuisivat Film Tampereen ympärille muodostuneeseen elinkeinoverkostoon. Tuotantoyhtiöiden vaikeudet tarkoittaisivat miljoonien eurojen menetyksiä alueen majoitus-, ravintola-, kuljetus- ja alihankintapalveluille.

Elokuva on taidetta, mutta myös aluetaloutta.

PEK on ollut vuosikymmenten ajan läheisessä yhteistyössä Tampere Film Festivalin kanssa – vuosittain järjestettävän kansainvälisen lyhytelokuvafestivaalin, joka tuo Tampereelle tekijöitä, kriitikoita ja katsojia ympäri maailmaa. Festivaali on yksi maailman vanhimmista ja arvostetuimmista lyhytelokuvatapahtumista, ja sen näytöksiä esitetään vuosittain myös Niagarassa.

Jos hallituksen leikkaukset olisivat toteutuneet, niiden vaikutukset olisivat ulottuneet tännekin. Vähemmän tuotantoja tarkoittaisi vähemmän levitettävää, vähemmän ohjelmistoa ja lopulta hiljaisempia saleja – myös festivaaleilla, joissa uudet äänet yleensä syntyvät.

Elokuvakerho Monroe - perinne elää

Tamperelaisen elokuvakulttuurin juuret ulottuvat 1960-luvulle, aikaan jolloin elokuvasta tuli yhteisöllinen taidemuoto.

Elokuvakerhomme Monroe, perustettu vuonna 1968, oli yksi niistä, joiden aktivismi loi perustan tälle kaikelle. Monroen kaltaiset kerhot – kuten Solaris ja Prisma – halusivat näyttää elokuvia, joita muualla ei nähty, ja niistä kasvoi maan suurin elokuvakerholiike, joka synnytti myös Pirkanmaan elokuvakeskuksen 1980-luvun alussa.

Monroe on yhä aktiivinen ja järjestää näytöksiä, keskusteluja ja teemoitettuja kausia, kuten “Kauhun kuukausi”, jotka pitävät elokuvan elävänä siellä, minne kaupallisuus ei iske.

Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, ne olisivat halvaannuttaneet myös nämä ruohonjuuritason yhteisöt, joilla ei ole varaa “selvitä välivuosia”.

Kun rahoitusketju katkeaa ylhäältä, sen tärähdys tuntuu aina alhaalla asti. 

KAVI jäähyllä?

Mutta tosiasiassa hallituksen toimet eivät ole vasta uhka elokuvakulttuurille – ne ovat jo heikentäneet sen rakenteita. Esimerkiksi Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI), joka vastaa suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämisestä ja filmien restauroinnista, on joutunut keskelle organisaatiomuutosta, jossa sen toimintoja yhdistetään Taiteen edistämiskeskuksen kanssa uudeksi virastoksi.

KAVI ilmoitti syksyllä 2025, että sen alueelliset arkistosarjat jäävät tauolle kevääseen 2026.

Tämä tarkoittaa, ettei ensi keväänä järjestetä lainkaan KAVIn arkistonäytöksiä — ei Helsingissä, ei Tampereella, ei missään Suomessa.

Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin yleisö ei pääse näkemään kansallisarkiston aarteita valkokankaalla.

Vaikka tauon taustalla on hallinnollinen uudistus, se paljastaa karusti, kuinka hauras elokuvaperinnön säilyttämisen järjestelmä on. KAVI ei ole vain arkisto – se on kansallinen muisti, jonka varaan rakentuu käsitys suomalaisesta elokuvasta ylipäätään. Kun elokuva-arkistomme toiminta keskeytyy, katoaa hetkeksi yhteys menneisyyteen – ja samalla osa tulevaisuutta. Jos edes vanhoja elokuvia ei enää näe kankaalla, mitä toivoa on uusilla? 

Elokuvataide - kansalainen epäilyksen alaisena

Ehkä pelottavinta koko keskustelussa ei ollut raha, vaan se sävy, joka alkoi hiipiä mukaan: ajatus, että taiteen tukeminen on epäilyttävää, että elokuvan rahoitus on “ideologista”, ellei se palvele jotakin hyväksyttyä päämäärää.

Se on vaarallinen tie. Historiaa tuntevat tietävät millaisissa yhteiskunnissa taiteeseen suhtaudutaan yksinomaan ideologisena aseena.

Sillä elokuva ei ole vain moraalinen peili tai yhteiskunnan dokumentti. Se on myös hauskanpitoa, hulluutta ja yhteistä unta — paikka, jossa voi nauraa, itkeä, paeta ja palata. Taide ei ole olemassa miellyttääkseen vallanpitäjiä, vaan muistuttaakseen meitä siitä, että elämä on muutakin kuin hyötysuhteita ja säästöjä. Ja jos alamme mitata kulttuurin arvoa sen perusteella, kuinka harmitonta se on, menetämme sen merkityksen. Elokuva voi olla satiiria, tragediaa tai silkkaa campia, mutta se on aina yhteinen kokemus. Siksi se on vaarallinen niille, jotka haluaisivat hallita tarinaa. Sillä siellä, missä valkokangas syttyy, alkaa myös pohdinta.

Valo jäi palamaan, sittenkin

Kun hallitus lopulta perui elokuvasäätiöön kohdistuneet leikkaukset, moni huokaisi helpotuksesta. Elokuvateatteri Niagara jatkaa ohjelmistoaan, Pirkanmaan elokuvakeskus tekee työtään levittäjänä ja yleisötyön moottorina, ja Filkkarit tuo taas maaliskuussa valoa lopputalveen.

Mutta tämä tapaus ja KAVIn hiljentyneet salit muistuttavat, kuinka herkkä ja haavoittuva on se verkosto, joka pitää suomalaisen elokuvan hengissä. Yksi hallinnollinen päätös - joka tässä tapauksessa vielä perustui tosiasioiden virhetulkintaan - voi pysäyttää kokonaisen kulttuurisen kierteen. Ja kun taide nähdään kulueränä eikä investointina, valo alkaa himmetä jo ennen kuin kukaan huomaa.

Suomalaiset rakastavat elokuviaan. Sen osoitti viimeksi jättihitiksi noussut Cancel. Elokuvaa ei tueta, koska se tarvitsee meitä, vaan koska me tarvitsemme elokuvaa.

Kun elokuvateatterin valot sammuvat ja valo syttyy kankaalle, kohtaamme maagisen hetken, jolloin sali muuttuu itseään isommaksi. Kannattaa taistella sen puolesta, että saamme pitää siitä kiinni.

-Elokuvakerho Monroe – elokuvan puolesta jo vuodesta 1968