Tarinoita humalasta ja kuolemasta

(Vaikka otsikko siihen viittaakin, niin tässä elokuvassa ei silti kukaan kuole, vaikka kuolema on kirjaimellisesti läsnä.)

Eilen Yle tv 2 esitti koko päivän suomalaisia elokuvia aamukymmenestä iltayhdeksään. Mukana oli mm. Markku Pölösen esikoisohjaus Onnen Maa ja Rauli Badding Somerjoesta kertova satu Badding. Mutta harmiksi Yle ei esittänyt juhannustunnelmiin sopivaa Kivenpyörittäjän kylää. 

Markku Pölösen ohjaama ja käsikirjoittama maaseutuelokuva Kivenpyörittäjän kylä pohjautuu kirjailija Heikki Turusen romaaniin. 1970-luvun alun Pohjois-Karjalaan sijoittuvassa komediallisessa draamassa Ruotsiin muuttanut Pekka (Martti Suosalo) saapuu perheineen synnyinseudulleen Jerusalemiin, jonka asukkaat valmistautuvat häihin kovalla tohinalla. Juhlat Suomen suvessa sujuvat päällisin puolin riehakkaissa tunnelmissa, mutta syvällä sydämissä surraan kotikylän autioitumista.

Onnen maa (1993) jälkeen Markku Pölönen palasi Kivenpyörittäjän kylässä pohjoiskarjalaiseen maisemaan ja aiheeseen toisen epookin puitteissa: kun Onnen maa sijoittui vuoteen 1963, Heikki Turusen vuonna 1976 ilmestynyt romaani kuvasi maaseudun murrosta ”ETYK-kesän” 1975 näkökulmasta. Rauni Mollberg oli suunnitellut Turusen kirjan elokuvasovitusta jo 1970-luvun loppupuolella ja saanut siihen 1978 elokuvasäätiön tuotantotukea 700 000 markkaa, mutta hanke raukesi Mollbergin ja Turusen ristiriitoihin ja Mollberg jatkoi Timo K. Mukan parissa (Milka, 1980).

Myös Pölönen oli lukenut Turusen romaanin heti tuoreeltaan ja haaveili aiheen elokuvasovituksesta 1980-luvun alussa saamatta sille rahoitustukea – ”onneksi”, hän totesi myöhemmin, sillä vasta Onnen maan jälkeen hän katsoi olevansa kypsä toteuttamaan elokuvan. (Demari 9.2.1995). ”Käsikirjoituksen tein karsimalla ulkoapäin tulevaa informaatiota ja keskittymällä ihmissuhteisiin ja tarinoihin”, Pölönen kertoi vuoden kestäneestä sovitustyöstä Filmihullun (2/1995) haastattelussa. ”Ostin divareista viisi kappaletta Kivenpyörittäjän kylää ja luin kirjan kerrallaan ja mustasin paksulla tussilla juttuja, jotka eivät elokuvassa toimisi. Viimeisessä kirjassa aineisto oli seuloutunut ja siitä saattoi lähteä tekemään varsinaista dramatisointia. Pyysin Turuselta luvan kirjoittaa siirtymäkohtauksia ja muokata lopun ja tehdä siitä lempeämpää kerrontaa. Muokkasin sitä omaan suuntaani, katsoin vähän hymynväre suunpielessä sitä teutaroimista. Elokuvan suhdetta voisi kuvata niin, että siinä on 40 prosenttia tragiikkaa ja 60 prosenttia huumoria.”

Pertti Koivula joutui rooliaan varten lihomaan parikymmentä kiloa ja pitämään helteisinä kuvauspäivinä painoa yllä rankan ruoka- ja juomavalion turvin. Kivenpyörittäjän kylä kuvattiin pääasiassa Juuan kunnassa Pielisen rannalla heinä-elokuussa 1994, aikataulussa pysyen, mittavan näyttelijäkaartin ja lähes satapäisen avustajajoukon voimin. Jarmo Mäkisen pyörittelemä yli sadan kilon painoinen kivi päätyi päätyi Juuan kirkonkylään muistomerkiksi elokuvan teosta ja kunnianosoitukseksi kaikille ”kivisen pellon kyntäjille”. Kivenpyörittäjän kylä oli vuotensa suurin menestys, ja se palkittiin Jussilla vuoden parhaana elokuvana ja ohjauksena. Myös Matti Varjo sai ansaitusti pystin parhaasta miessivuosasta.

Vaikka elokuvan nimi on Kivenpyörittäjän kylä niin itse pyörittäjä on tarinan osalta sivustaseuraaja. Pääosassa sen sijaan on Martti Suosalon esittämä Pekka, joka tulee Ruotsista häihin tyylikkäästi Volvollaan. Heti ensimmäisessä kohtauksessaan Pekka istuu edustavana Volvossaan ja laittaa kasettisoittimeen ruotsalaista popmusiikkia kylän jutustelevan jätkäporukan vieressä ja saakin huomiota haluttua enemmän kun kasettisoitin pitää liiankin kovaa melua, eikä Pekka saakaan melua pienemmälle vaan koko radio hajoaa hänen käsiinsä ja Pekka joutuu kiskomaan soittimen johdot irti, että saa radion hiljennettyä. Kohtaus on koominen, kuten elokuvan monet muutkin kohtaukset. Elokuvassa kuitenkin suurin osa huumorista tulee humalaisten toilailuista kauniissa Suomen suvessa. Olen yllättänyt miten vähän monista repliikeistä ei ole tullut niin ikimuistoisia, että niitä hoettaisiin nykyäänkin. 

Kivenpyörittäjän kylä on maalaiskomedia, jossa on kuitenkin vakavuutta, kuten kaipuuta menneeseen aikaan, jota ei enää ole. Myös elokuviin, joita ei enää tehdä. Elokuvassa kun ollaan parikin kertaa heinäladossa romantisoimassa. Vakavuutta elokuvan teemaan lopullisuudesta tuodaan myös morsiamen kyvyttömyydellä saada lasta. Jerusalemissa elämä on katoamassa kaupungistumisen myötä.  Elokuvan keskivaiheilla on kohtaus, jonka ajattelen olleen ehkä alunperin loppupuolelle tarkoitettu, kun Esko Nikkarin esittämä Jalmari Pesonen kohtaa pelolla kirjaimellisesti viikatemiehen, joka antaa kuitenkin hänelle pari päivää lisäaikaa elämäänsä. Kohtaus on vaikuttava, eikä vähiten Esko Nikkarin taitavan suorituksen vuoksi kun hän on samaan aikaan nöyrä ja valmis kuolemaan, mutta samalla hyvin peloissaan.  

En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan ystävä, mutta Kivenpyörittäjän kylä on harvoja, joista aidosti pidän. Elokuva ei ole komedia, eikä se oikeastaan edes ole draama. Se on sopiva miksaus molempia sopivassa suhteessa. Se ei saarnaa, mutta ei myöskään ole aivoton. Siinä on komediallinen rytmitys sopiva ilman, että se tulee draaman tielle.  

Kesäillan päätteeksi leffan voi katsoa vaikkapa Kirjasto Kinosta ilmaiseksi.

Johanneksen viettoa

(Alla olevassa tekstissä on paljon uskontoon liittyviä asioita, mutta Elokuvakerho Monroeen ei kuulu minkäänlainen uskonto tai politiikka. Tässäkin tekstissä on kyse siitä mistä kaikissa leffoissa, eli tarinoista.)

Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäpäivänä, mistä tulee nimi juhannus. Monroe kirjoitti pääsiäisen aikaan vähän enemmänkin, kun oli Jeesuksen kärsimyksen pitkä viikonloppu. Onkin sitten sopivaa jatkaa siitä kirjoittamalla Johannes Kastajasta, joka koki olevansa Jeesuksen edelläkävijä. Herodes Antipas vangitutti Johanneksen, koska tämä oli moittinut Herodesta siitä, että hän oli ottanut velipuolensa Filippoksen vaimon, Herodiaan, itselleen. Myöhemmin Herodes mestautti Johanneksen Herodiaan pyynnöstä. Herodias heitti omakätisesti Johannes Kastajan pään "saastaiseen paikkaan" eli käymälään, josta muuan Johanneksen salainen opetuslapsi sen pelasti, pesi ja kätki salaiseen kallionkoloon siunausten kera.

Meillä Suomessa Juhannukseen ei ole kuulunut hillityn kristillisen juhlan piirteitä koskaan. Pikemminkin päinvastoin. Juopottelu ja kovaääninen juhlinta on kuulunut suomalaiseen juhannukseen jo varhain. Niiden on uskottu karkoittavan pahat henget ja tuottavan onnea. Pahoja henkiä on karkotettu myös juhannuskokkoja polttamalla. Erään uskomuksen mukaan mitä enemmän juhannuksena juopoteltiin, sitä parempi tuli sadosta. Ilmeisesti suomalaiset haluavat hyvän sadon saada koko vuoden ympäri.

Monet juhannuksen perinteistä juontavat juurensa vanhaan eurooppalaiseen valon ja hedelmällisyyden juhlaan kesäpäivänseisauksen aikana. Juhannukseen on vanhastaan liittynyt erilaisia uskomuksia ja taikoja, joilla on pyritty varmistamaan tuleva sato ja naimaonni. Juhannuksen lemmentaiat ovatkin olleet oleellinen osa juhannuksen traditiota. Niillä on pyritty näkemään tuleva puoliso, saamaan haluttu henkilö puolisoksi tai muuten taata naimaonni.

Yötöntä yötä juhlimme yhä perinteitä vaalien tänäkin vuonna. Jopa kaupunkilaiset haluavat päästä edes johonkin veden äärelle sitä juhlistamaan. Vesi onkin kuulunut juhannukseen monilla tavoilla. Johannes Kastaja kastoi ihmisiä ja myös itse Jeesuksen. Uiminen ja saunominen kuuluu suomalaiseen juhannukseen. Kokko on usein poltettu vesistöjen rannalla. Ja meillä Suomessa se tarkoittaa myös yhtä ikävää juhannusperinettä; hukkumiset. Joihin on ikävä kyllä merkittävänä tekijänä runsas alkoholin käyttö.

Monroe käsitteli viime syksynä kauhukuussa Ari Asterin Midsommarin, jota sitä ei tarvitse käydä enää toista kertaa. Se on silti erittäin suositeltava katsomisvinkki näin juhannuksena. Itse taisin sen katsoa viime juhannuksen ensimmäisen kerran. Löytyy esimerkiksi Netflixistä. Meno leffassa on hyvin kaukana meidän juhannuksesta, mutta ajankohta silti sama.

Tekstiä tulee juhannuksen aikana lisää, missä keskitytään sitten ajankohtaan sopiviin elokuviin.

Kun koulu loppuu: LADY BIRD (2017)

 

 

Nuorten kasvutarinat, siirtymäriitit lapsuudesta aikuisuuteen ja koulunpenkiltä elämänpolulle ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa kautta aikain. Ohjaajat Truffaut’sta John Hughesiin ovat elokuvissaan tavoitelleet tuota utuista aikaa menneisyydessä, kun kaikki oli mahdollista ja tulevaisuus yhtä aikaa innostava ja pelottava.

Yksi viime vuosien parhaita kasvutarinoita on Greta Gerwigin Lady Bird (2017). Kameran taakse siirtynyt näyttelijä perustaa tarinansa osiin omiin kouluvuosiinsa Sacramentossa. Siellä 2000-luvun alun vuosina asustaa myös elokuvan päähenkilö Christine McPherson (Saoirse Ronan), viimeistä vuottaan katolisessa koulussa viettävä seniorioppilas, joka halajaa kipeästi itärännikon kultturellimpaan ilmapiiriin. Christinen kiikarissa on ennen muuta opiskelupaikka New Yorkissa. Kotikaupunki ei ole pieni sekään, mutta lähiöelämä turhauttaa silti. Tai sitten kaikki nuoret vain kaipaavat joskus isompiin ympyröihin ”jossain muualla”. Yksi Christinen itsenäistymisen merkkejä on vaatimus, että häntä on kutsuttava Lady Birdiksi. Koska jollainhan sitä täytyy erottua massasta?

Mutta Gerwig tietää, ehkä omiin kokemuksiinsa perustuen, että elämä ei ole niin yksinkertaista kuin se nuoruuden ehdottomuudessa näyttää olevan. Muut ihmiset eivät ole pelkkiä sivuhahmoja Lady Birdin tarinassa, eikä maailma tanssi kovatahtoisenkaan nuoren pillin mukaan. Tämän tietää ennen kaikkea Christinen voimakastahtoinen ja käytännönläheinen äiti Marion, jota esittävä Laurie Metcalf ei jää vähääkään Ronanin bravuuriroolin varjoon.

Yksi toisensa jälkeen kulissit kaatuvat: se mikä on pikkukaupunkilaisen näkökulmasta ”viileää” onkin isolla kirkolla luuseritouhua; koulun kovimmat tyypit paljastuvat yhtä nurkkakuntaisiksi ja pikkumaisiksi kuin Lady Birdin halveksimat aikuiset; ja rakastuminen, niin tärkeä osa elämää kuin se onkin, on vain yksi kahle lisää, joka vetää muutoksesta haaveilevaa nuorta takaisin tuttuihin kotikaupungin ympyröihin.

Ei Lady Birdin viimeinen vuosi Sacramentossa ole silti pelkkää pettymystä. Christine menee ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin, aloittaa teatterikerhossa ja saa, ainakin hetkellisesti, uusia ystäviä. Se, että todellisuus ei aina vastaa nuoren haaveita ei ole mikään elämää määrittävä katastrofi, vaan kiinteä osa aikuistumista.

Lady Birdin, kuten monen muunkin nuoren mielestä itsenäistyminen tarkoittaa samaa, kuin vanhempien vastustaminen ja näiden mielipiteiden sivuuttaminen. Tosiasiassa hän alkaa ymmärtää paikkaansa maailmassa vasta silloin, kun hän ei enää yritä jäljitellä kenenkään muun valintoja ja elämäntyyliä. Se, mitä kukin elämällään tekee, on itsestä kiinni. Gerwigin näkökulma kasvamiseen on realistinen, mutta lopulta toiveikas.

Monroe onnittelee kaikkia valmistuneita ja tänä keväänä koulunsa päättäviä!