Monroe raportoi maailmalta: Cannes Film Festival 2018

Reilu viikko on vierähtänyt siitä, kun Kultainen palmu jaettiin jälleen kerran. Punainen matto on kääritty rullalle, pikkumusta ripustettu henkariin ja allekirjoittanutkin ehtinyt nukkua univelat pois. Nyt pölyn laskeuduttua onkin hyvä hetki vielä palata muistelemaan kaikkea sitä, mitä tuli nähtyä ja koettua.

Vuoden 2018 virallisessa julisteessa nähdään pusu Jean-Luc Godardin elokuvasta Hullu Pierrot vuodelta 1965

#metoo

Cannesin elokuvajuhlat on yksi maailman pitkäikäisimmistä ja elitistisimmistä elokuvatapahtumista, jonka varmaan suunnilleen kaikki länsimaiset elokuvaihmiset tietävät. Kultainen palmu -palkinto, punaisella matolla näyttäytyvät tähdet, Ranskan Riviera palmuineen ja asuurinsinisine Välimerineen ovat tosia kliseitä. Elokuvajuhlaan kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ”skandaalit”. Milloin joku on päättänyt ottaa kengät pois punaisella matolla kommentoidakseen festivaalin tiukkaa pukukoodia (tänä vuonna se oli Kristen Stewart, vuonna 2016 Susan Sarandon puolestaan kohahdutti saapumalla matolle smokissa ja matalakantaisissa tossuissa), milloin taas jonkun tähden mekkoon taiten ommellut paljetit tai harsokankaat eivät toimikaan näkösuojana, vaan yleisölle vilahtaa kappale tissiä tai takapuolta (näyttelijätär Bobbie Breseen öh…asu vuonna 1980 esimerkiksi. Tiedän, aloit heti googlata).

Tänä vuonna lähemmäs oikean maailman ongelmia lähestyttiin siten, että #metoo oli aivan erityisesti huomioitu jo järjestäjien taholta. Ennakkotiedotteissa kerrottiin, että ahdistelu on pahasta ja ilmoitettiin puhelinnumero, johon voi soittaa koska tahansa, mikäli kokee festivaalin aikana seksuaalista häirintää ja kaipaa asiallista tukea, ”appropriate support”.  Lisäksi 82 elokuva-alan naista, mukana tekijöitä Agnès Vardasta Salma Hayekiin, nousi barrikadeille (eli punaisella messumatolla päällystetyn konferenssipalatsin portaille) kiinnittääkseen kaikkien huomion siihen tosiasiaan, että koko Cannesin elokuvajuhlien historian aikana on palkintomittelöissä kamppaillut vain 82 naisohjaajan elokuvaa, kun miesten ohjaamia filmejä on ollut tyrkyllä peräti 1645. Ainoa naisohjaajan tekemälle elokuvalle myönnetty kultainen palmu on jaettu vuonna 1993, jolloin Jane Campion Piano pokkasi pääpalkinnon.

Ammattilaiskävijöiden goody bagissä oli lisäksi elokuvalipun näköinen lappunen, jossa oli mukailtu kutsuvierasnäytösten tekstiä ”Tenue correcte exigée”, asiaankuuluva pukeutuminen vaadittu, muotoon ”Comportement correct exigé” – asiallinen käytös vaadittu. Asiallisen käytöksen rajoja koetteli ennalta sovitusta käsikirjoituksesta ansiokkaasti poikennut italialaisnäyttelijä Asia Argento, noustessaan lavalle jakamaan parhaan naisnäyttelijän palkintoa. ”I have a few words to say. In 1997 I was raped by Harvey Weinstein here at Cannes. I was 21 years old”. Tämä ei sinänsä ollut uutta tietoa, sillä Argento on ollut asian suhteen aktiivisesti esillä viime syksystä saakka, mutta jossain määrin juhlatunnelma viileni pari astetta ja juryn puheenjohtaja Cate Blanchett hymyili aavistuksen jäykemmin kuin aiemmin. Kukaan ei kommentoinut yllättävää puheenvuoroa, juhlat jatkuivat.

Muutama hajahuomio

Kulta- ja timanttikerrosta raaputtamalla löytyy toki paljon muutakin kuin virallisen historiankirjoituksen tarjoilemaa tietoa. Tällä kertaa joku oli yrittänyt kritisoida systeemiä sisältä käsin levittelemällä pressialueille flyereitä, joissa tuotiin esille eri pressipassien epäreilu hierarkia. Alemman tason pressit joutuvat pahimmassa tapauksessa odottamaan tunteja päästäkseen elokuvanäytöksiin, kun ravintoketjun huipulla mehevimpiä jutunjuuria metsästävät suurten tv-kanavien ja sanomalehtien sankarit pääsevät kävelemään saleihin ensimmäisten joukossa. 

"Kastijärjestelmästä" huolimatta pressit passin väriin katsomatta saivat mm. ilmaisia virvokkeita pressiloungessa.

Itse sain keploteltua itselleni audiovisuaalisen pressin valokuvaajapassin (joka oli kuulemma ihan uusi keksintö), jonka avulla pääsi hieman aiempien vuosieni cinefiilipassia paremmin kilpailusarjan näytöksiin, mutta viekkautta, tarkkaa reittisuunnittelua ja viikon mittaista Nespressopaastoa sekin vaati. Kaikkiaan ehdin istua 20 näytöksessä, joista yhdeksän oli virallisen kilpasarjan, kuusi Un Certain Regard -kategorian elokuvia ja loput erikois- ja lyhärinäytöksiä. Ihan hyvin siis. Alla vielä joitakin poimintoja festivaalimuistiinpanoistani:

1)      Unenomaista kokeellisuutta edusti kiinalaisohjaaja Gan Bin Di qiu zui hou de ye wan (Long Day's Journey into Night): noin puolet elokuvasta katsottiin 3D-lasien läpi.  Heti elokuvan alussa katsojalle kerrottiin ystävällisesti, miten tulee toimia. “This is not a 3D film, but please join the protagonist in putting the 3D glasses on when he does”. Toisaalta jossain määrin totutusta poikettiin myös Andréa Bescondin ja Éric Métayerin elokuvassa Les Chatouilles (Little Tickles), jossa takaumia ja etenkin nykytanssia käytettiin yllättävinä kerronnan keinoina käsitellä pedofiliaa ja traumoja. Pierre Deladonchamps tekee todella onnistuneen roolisuorituksen vastenmielisenä kutittaja-Gilbertinä.

2)      ”Toi tyyppi näyttää ihan Jasper Pääkköseltä”. Seuralaiseni punaiselta matolta bongaama geelitukkainen viiksimies osoittautui myöhemmin Jasper Pääkköseksi. Eräässä näytöksessä vieressäni istunut ranskalais-amerikkalainen setä ei ollut uskoa kun kerroin Pääkkösen esittävän KKK-nilkkiä Felix Kendricksonia Spike Leen BlacKkKlansmanissa ”But he had such an Alabama accent!”. Muut voitokkaat suomalaiset: 209-senttinen Joonas Suotamo herkkänä Chewbaccana Solo: A Star Wars Storyssa ja aivan käsittämättömän epämiellyttävän oloiseksi maskeerattu Eero Milonoff Un Certain Regard -palkinnon voittaneessa Ali Abbasin elokuvassa Gräns! Mikko Myllylahden lyhytelokuva Tiikeri jäi harmi kyllä näkemättä, mutta onnistuin sentään pääsemään kosketusetäisyydelle ohjaajan kanssa ryysiessäni töykeästi ohi ahtaassa elokuvasalissa.

Nopeimmat pääsivät maton reunaan kärkylle. Itse en kuulunut heihin.

3)      Mahdollisesti koko festivaalien tunteikkain hetki koettiin Nicholas Champeaux'n ja Gilles Porten dokumentin The State Against Mandela and the Others esityksen jälkeen. Erikoisnäytöksessä olivat paikalla paitsi elokuvan tekijät myös 27 vuotta vankilassa virunut vapaustaistelija, nyt 92-vuotias Andrew Mlageni, ja toisen vangitun vallankumouksellisen Ahmed Kathradan nuoruudenrakkaus Sylvia Neame, joita myös haastateltiin elokuvassa. Aplodit kestivät varmaan vartin ja aika harva silmäkulma siinä salissa taisi jäädä kuivaksi. Kauhea maailma, josta nekin tyypit tekivät omilla teoillaan lopulta hieman paremman, vaikka siinä samalla menettivät vuosikymmeniksi vapautensa.

Andrew Mlageni ja Sylvia Neame kättelevät yleisön osoittaessa suosiotaan

4)      Yksi parhaista elokuvista oli Sergei Dvortsevoin ohjaama Ayka, josta kazakstanilainen Samal Yeslyamova onneksi sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Juttelin ennen palkinnonjakoa erään venäläisen elokuva-ammattilaisen kanssa, joka oli sitä mieltä, että laittomien kirgiisisiirtolaisten ankean elämän kuvaaminen lumimyrskyisessä Moskovassa ”ei ole yhtään kiinnostavaa”. En tiedä, kertoiko tämä siitä venäläisestä vai yleisemmästä suhtautumisesta likaisia töitä ja hanttihommia tekeviin kaukasialaisiin Venäjällä, mutta ihan todella huikea elokuva, joka tunki heti iholle, eikä armoton kamera päästänyt katsojaa epämukavasta otteestaan hetkeksikään (yhdessäkään muussa näytöksessä en muuten nähnyt yhtä monen mieskatsojan poistuvan salista kesken elokuvan #naistenvaivat #kipupillussa #synnyttämisenjälkeen #haaroistavaluvaveri)

 Lopuksi: BINGO!

Eri kategorioiden elokuvat valinnut komitea olisi voinut tuoda lisäulottuvuuden katsomiskokemukseen julkaisemalla oheisen Cannes2018-bingon jo etukäteen. Nyt allekirjoittanut joutui laatimaan sen vasta festivaalin loputtua, olkaa hyvä. 

Tulosta talteen ja pelaa katsoessasi kaikki Cannes 2018 -kilpailusarjojen elokuvat!

Trump/viittaus USA:n nykypolitiikkaan. Metsässä tarpominen. Unet/mystisyys/tunnelit. Mukana suomalainen näyttelijä. Tuhopoltto (bensalla). Villieläin lähestyy ihmistä. Mies etsii unen naista/kadonnutta naista. ”did you understand?”.  Elokuva kestää yli 2,5h. Vauvat. Ihminen haukkuu tai murahtelee kuin koira. Poika lähtee maaseudulle etsimään isäänsä.

Vuoden 2018 tarjonta oli yllättävän homogeenistä mitä tiettyihin teemoihin tuli. Ruudukosta uupuvat vielä lukuisat viittaukset länsimaiseen kulttuuriin, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Esimerkiksi yritettiinkö Adilkhan Yerzhanovin kazakstanilaisessa elokuvassa Laskovoe Bazrazlichie Mira (The Gentle Indifference Of The World) kosiskella ranskalaisia käyttämällä kokonainen kohtaus Camus’n kehumiseen tai olivatko useammassa elokuvassa (esim. Lee Chang-dongin Burning ja David Robert Mitchellin Under the Silver Lake) ilmi tulleet The Great Gatsby -maininnat sattumaa, sitä ei tarina kerro. Suurimman viittausten ilotulituksen ainakin itse koin kuitenkin Lars von Trierin uusinta, kilpailusarjojen ulkopuolella näytettyä, House That Jack Built -elokuvaa katsoessa. Pitäisi varmaan, jos suinkin pystyisi, katsoa kyseinen elokuva aika monta kertaa uudestaan, että ehtisi tajuta ”kaiken”. Esim. suoria kuvakaappauksia ohjaajan omasta tuotannosta voivat reippaimmat bongailla.

Yllättäen Hirokazu Kore-edan voittajaelokuva Manbiki Kazoku (Shoplifters) ei tainnut tuoda yhtäkään rastia bingoruudukkoon. Itse en olisi veikannut kyseistä elokuvaa voittajaksi, mutta ehkä se oli riittävän tasalaatuinen niin käsikirjoituksen kuin elokuvallisenkin puolen osalta, että juryn kesken syntyi konsensus. Perinteisesti voittajat eivät ole tainneet ollakaan niitä festivaalin räväkimmin erottuvimpia elokuvia, mutta joskus voittoon vaadittu vaikuttavuus hiipii katsojan luokse hiljaa ja paljastaa jotain olennaista maailman tilasta ja ihmisyydestä vaivihkaa, itsestään turhaa melua pitämättä.