Jonathan Demme: elokuvantekijän elämä (1944-2017)

"Minä en kyllästynyt elokuvaan, elokuva kyllästyi minuun." - Arthur Penn



Kun sukupolvensa lahjakkaimpiin amerikkalaisiin elokuvaohjaajiin kuulunut Jonathan Demme toissapäivänä  menehtyi ruokatorven syöpään, jälkeen jäi sekä kiinnostava ja yllättävän pitkä ura että haikea tunne alisuorittamisesta. Demme oli kuin vaivihkaa ikääntynyt 73-vuotiaaksi samalla kun ihailijat odottivat toista Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs, 1991) kaltaista täysosumaa.

Jonathan Demme syntyi helmikuussa toisen maailmansodan riehuessa. Samana päivänä kun newyorkilaisella synnytysosastolla riemuittiin uudesta elämästä, Euroopassa Yhdysvaltain ilmavoimat pommittivat erehdyksessä yli 800 hollantilaista liittolaista joukkohautaan. Kauaspa on päästy noista ajoista. Mutta aika ei odota ketään, ja neljännesvuosisataa myöhemmin huomaamme, että nuori Demme tutustuu ehkä elämänsä värikkäimpään ja vaikutusvaltaisimpaan henkilöön, "Pop-elokuvan Paaviin", Roger Cormaniin. Tässä kuussa 91 täyttänyt tervaskanto auttoi elokuvanteon alkuun noihin aikoihin monia muitakin huippulahjakkuuksia John Saylesistä Joe Danteen ja Francis Ford Coppolasta Martin Scorseseen. Demme sai ensiohjauksenaan tehdä naisvankilaeksploitaatiota coolilla otsikolla Naarashäkki (Caged Heat, -74).

Demmen riippumaton alku-ura kaipaisi kipeästi uudelleen arviointia. Naarashäkkiä seurasivat  kieli poskessa liikkuva tie-elokuva Crazy Mama (-75), toimintapätkä Kostonjano (Fighting Mama, -76), kehuttu, komediallinen Kanavat kuumina (myös Aalloilla, Handle With Care, -77), ja jännäri Hyytävä syleily (Last Embrace, -79). Ura oli siis hyvässä vauhdissa ja Demme alkoi herättää kiinnostusta ainakin kriitiikkopiireissä. Kuudes elokuva, Melvin and Howard (älyttömältä suom. kiel. nimeltään Puhtaana käteen, -80) muodostui läpilyönniksi, joka voitti kaksi Oscariakin. Demme saikin kutsun Warnerin studioille, mutta neljän vuoden työn tuloksena syntynyt Tyttö, joka paiski töitä (eli Swing Shift, 1984, - jälleen oiva suomennos) oli pettymys kaikille osapuolille - Christine Lahtea lukuun ottamatta, joka löysi itsensä Oscar-ehdokkaana sivuroolistaan. Ironista kyllä, samana vuonna sai ensi-iltansa Demmen mestariteos, Stop Making Sense, immersoiva konserttielokuva, johon kaikkia muita musiikkitaltiointeja verrataan tänäkin päivänä. Myöhemmin Demme toteutti useita tyylikkäitä teoksia Neil Youngin keikoista.

Äkkiväärät Vaarallinen tyttöystävä (Something Wild, -86) ja Gangsterin heila (Married to the Mob, -88) ovat huomattavia lähinnä vahvoina naiskuvauksina, päärooleissa Melanie Griffith ja Michelle Pfeiffer. Mutta kymmenenteen pitkään fiktioonsa 45-vuotias Demme päätti ladata kaikkensa.

Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin huikeaan, genreä uudistavaan romaaniin. Tähän mennessä pääasiassa komediallisen rekisterin taitajana kunnostautunut Demme tunsi Harrisin karmivan maailman unelmaprojektikseen, ja hänen valvovan katseensa alla pikkutarkasti kirjoitetusta alkuteoksesta laadittiin poikkeuksellisen hiottu elokuvakäsikirjoitus. Jos kohta kokonaisuus ei kukaties aivan täydellinen olekaan, on se äärettömän hyvin ohjattu elokuva, jota näytettiin rutiinimaisesti malliesimerkkinä elokuvaopiskelijoille koko 90-luvun. Demmen vahvuudet - ensiluokkainen näyttelijäohjaus, kokonaisuuden taju, musta, anteeksipyytelemätön huumori, rytmityksen ja ambienssin hallinta - puhkeavat täyteen kukkaansa. Uhrilampaat on oikeastaan niin hyvä, että sen heikkoudet näkyvät vasta valotettuna alkuteosta vasten.

Se on myös niin hyvä, että seuraaja, AIDS-teemainen oikeussalidraama Philadelphia (-93), tuntuu pettymykseltä, vaikka sekin on hyvin työstetty - ja hitti. Näyttelijät ovat vedossa ja koomikko Tom Hanks aloitti epätodennäköisen tiensä vuosikymmenen merkittävimmäksi valkokangasnäyttelijäksi. Philadelphian isoin vika onkin siinä, että se on hyvä elokuva, kun sen olisi pitänyt olla suuri. Tom Hanks ja Antonio Banderas eivät edes suutele.

Ja niin, hieman mystisesti, valuivat hiekkaan kahden vuosikymmenen lupaukset. Uhrilampaiden olisi pitänyt olla alkulause, mutta siitä tulikin piste. Tai ehkä ellipsi... Joka tapauksessa, aivan liian pitkään tuotannossa kypsynyt, möhkälemäinen Toni Morrison -käännös Rakastettu (Beloved, 98) ei kiinnostanut kuin muutamaa kriitikkoa. Seuraavan 20 vuoden aikana valmistui enää 4 pitkää fiktiota, joista 2 oli remakeja. Valopilkuksi nousee vuoden 2008 Rachel Getting Married, raikas, vaikea ja tarkkanäköinen naiskuvaus, joka kuopi Amerikan kullanmurusta, Anne Hathawaysta, ennen näkemättömiä syvyyksiä.

"Ja niin sulkeutuu elämän lyhyt kirja." Elokuvat jäävät elämäntyöksi, ja monet ovat jättäneet jälkeensä Jonathan Demmeä vähemmän. Mutta jokin jää kaihertamaan, jokin lopullinen näyttö siitä, mihin Demmen lahjat olisivat riittäneet, jos parhaiden elokuvien parhaat hetket olisi saatu tislattua yhteen ja samaan elokuvaan. Hyvästi jää, kiitos elävistä kuvista.

Cinemadrome vuonna 0

Elokuva on elävä taide, kuten teatteri. Kuvat elävät elävissä kuvissa. Jokainen elokuvanäytös on elävä tapahtuma - elokuvan kokemiseen vaikuttaa olennaisesti ympäristö, missä sitä on katseltu.

Vuonna 2017 - vuonna 0 - elokuvan esityskenttä on jaettu kahteen: kaupallisiin "rutiiniesityksiin" ja festivaaleihin. Ensin mainituissa elokuva lakastuu kulutushyödykkeeksi, jota käytetään kuin huvipuistolaitetta; jälkimmäisissä elokuva on nostettu kunniapaikalle, jonka ympärillä kaikki muu tapahtuu. Digitalisaatio on polarisoinut asetelmaa entisestään, sillä festivaaleilla saattaa nähdä elokuvan kokonaan toisessa muodossa: analogiselta, fotogeeniseltä filmimateriaalilta. Näissä esityksissä elokuva todella elää, poksuvana, hyppivänä, naarmuisena, käsityön henkeä uhkuvana välkyntänä.

Käsityönä valmistetaan myös parhaat elokuvafestivaalit. Tänä viikonloppuna Art House Cinema Niagarassa squattaa jo 26. Cinemadrome-tapahtuma, kauhua ja genre-elokuvaa framille nostava, hieno festivaali, joka kuuluu näkökulmaltaan samaan "perheeseen" kuin Helsingin Night Visions, Joensuun Cinemare ja Iin IIK!!.

Cinemadrome on Tomi Peuhkurisen luomus. Päivätyönään elokuvakulttuuria ylläpitävä ja edelleen kehittävä Peuhkurinen loi Cinemadromen suunnilleen tyhjästä yhdessä Trash Videon Ville Lähteen kanssa vuonna 2010. Laiskuudesta ei miehiä voi syyttää, jos vajaan seitsemän vuoden aikana on rakennettu jo 14 festivaalia ja ainakin 12 muuta tapahtumaa. Laatu on ollut kirjavaa, mutta tässä tapauksessa se on asian ydin ja tavoite: ei niin, että jokaiselle jotakin, vaan että elokuvaa on moneen lähtöön ja tunnelmaan, ja Cinemadromessa elokuvalla on vapaus elää monenkirjavana ja rajoittamattomana - sekä ennen muuta tekijöidensä näköisenä. Cinemadromen persoonallinen viehätys syntyy siitä, että sitä ei rakenneta komiteamietintönä, vaan juuri sellaisena kuin minä Tomi sen haluaa ja visioi. Yksilöllisenä käsityönä.

Tästä syntyy myös festivaalin ikioma atmosfääri, se edellä käsitelty viitekehys, mikä asettaa tunnelman missä elokuvat  koetaan. Cinemadrome on pieni, yhden teatterin tapahtuma, missä kaikki tapahtuu samassa paikassa: elokuvien katselu, niistä keskusteleminen ja muu seurustelu. Tunnelma on sitä myöten tiivis, yhteisöllinen ja määrätyllä tavalla eksklusiivinen. Vastalääkettä multiplex-"kulttuurille". Tosin joviaali henki kääntyy toisinaan myös itseään vastaan, kun varsin vapaa alkoholipolitiikka tekee viiden tähden festivaalille yhden tähden yleisön. Pitkä, kostea ilta ja valkokankaan hurtti meininki saavat välillä unohtamaan käytössäännöt, jotka koskevat kaikkia - varsinkin maksullisia - elokuvanäytöksiä. Mutta kuten Lepakkomiehen vanha vihollinenkin tietää, on kolikolla aina kaksi puolta.

Paraikaa pyörivä Cinemadromen viimeisin editio lukeutuu ohjelmistoltaan festivaalin historian kiinnostavimpiin - ja kuudesta leffasta neljä esitetään 35 millimetrin filmiltä. Nuo elokuvat nähdään siis sellaisina kuin niiden tekijät tarkoittivat. Mutta keitä he olivat?

Meksikolainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Alfredo Zacariás syntyi 1941. Hänen isänsäkin oli elokuvaohjaaja. 2000-luvun alussa alan jättänyt Zacariás vastaa noin 40 elokuvan tuotannosta ja jopa 50 elokuvan käsikirjoituksesta. Cinemadromen esittämä Demonoid (-81) on Zacariáksen kansainvälisesti tunnetuin työ. Siinä on ihmisiä valtaansa ottava, saatananpalvojien 300 vuotta sitten kiroama paholaiskäsi.

Roomalainen Joe D'Amato, "The Evil Ed Wood", syntyi 1936 ja kaiketi joidenkin helpotukseksi kuoli 1999. Syntymänimeltään Aristide Massaccesi, tämä sankarimme ei varsinaisesti ole ns. laadun tae. Kuvaajana aloittanut D'Amato ohjasi 70-luvulla mm. useita Emmanuelle-elokuvia, pääroolissa kuvankaunis Laura Gemser. D'Amato tuli tunnetuksi myös Hollywoodista pöllittyjen ideoiden kierrättäjänä yhtenä monien maanmiestensä joukossa. D'Amaton arvostetuin ohjaus lienee Goblinin musiikkiraidalla ryyditetty gore-kauhuilu Buio Omega eli Beyond the Darkness (-79). Omalle alalleen D'Amato löysi kuitenkin 80-luvun alussa: loppu-urallaan hän ohjasi reilusti toistasataa kovan pornon merkkiteosta suoraan videolle. Elokuviensa laadusta ja teemoista huolimatta D'Amatolla oli maine hyvin ystävällisenä, kaikille kohteliaana miehenä. Vähän ennen aikaista kuolemaansa D'Amato sai kokea aidon fanimanian kauhuelokuvafestivaaleilla. Cinemadromessa nähdään hyvässä/pahassa aika käsittämätön Anthropophagous (-80).

Lee Frost (1935-2007) oli syntyjään David Kayne, Arizonasta, mutta kasvoi Kaliforniassa ja Havaijilla. Mitä elokuvantekoon tulee, Frost oli häpeämätön eksploitaation äänenkannattaja. Toisin sanoen, hän teki elokuvia halvalla ja heti käyttöön drive-in-teattereille ilman pyrkimyksiä seuraavaksi orsonwellesiksi. Alan harrastajat nostavat Frostin lajissaan korkealle. Usein myös käsikirjoituksista vastannut Frost surffasi läpi lähes koko b-elokuvan asteikon: pehmoerotiikkaa, vähemmän pehmoa erotiikkaa, mondo-dokumenttia, westerniä, kauhukomediaa, naisvankiladraamoja sekä legendaarinen natsisploitaatio Love Camp 7 (-69). Cinemadromeen on Frostilta valittu päätöihin lukeutuva blaxploitaatio Musta Gestapo (The Black Gestapo, -75).

Mario Bava (1914-1980) on ihan oikea auteur, jonka teoksia elokuva-arkistokin voisi näyttää punastelematta; Antti Alanen on omistanut Bavalle oman hakusanansa ohittamattomassa teoksessaan Elokuvantekijät. Visualisti Bava kuvasi jo 25-vuotiaana lyhäreitä Roberto Rossellinille. Vuonna 1958, vähän ennen ohjaajaksi siirtymistään, Bava toimi kuvaajana Italian ensimmäisessä scifi-elokuvassa Le morte viene dallo spazio. Kaksi vuotta aikaisemmin Bava oli kuvannut I vampirin, jota pidetään Italian ensimmäisenä kauhuelokuvana. Alkuperäisen ohjaajan otettua hatkat kesken kaiken, Bava saattoi kuvaukset loppuun itsenäisesti työstämällä itse tarvittavat erikoisefektitkin. Esikoisohjaus Paholaisen naamio (La maschera del demonio, -60) toi kertaheitolla italialaisen kauhuelokuvan kansainväliseen maineeseen. Yleensä ohjaustensa kuvaajana toiminut Bava teki paljon mm. historiallisia spektaakkeleita, ns. peplum-elokuvia, mutta suurempi vaikutus on ollut Bavan verisemmillä töillä. Vuoden 1963 Tyttö, joka tiesi liikaa (La ragazza che sapeva troppo) käynnisti giallo-genren, ja loppu onkin silkkaa historiaa. Cinemadromessa esitettävä I tre volti della paura eli Black Sabbath on samalta vuodelta. Tähtenä Boris Karloff.

Craig Redding Baxley syntyi Kaliforniassa 1949 elokuvasukuun. Baxley on elokuva-alan työmiehiä, alalla ansaitakseen leipänsä. Tämä ei ole haukku, sillä Baxleyn työmoraali hioutui kovaksi vuosina stunt-miehenä. Hänellä onkin alalla myönteinen maine työtovereilleen lojaalina ammattilaisena, jonka kuvaukset ovat poikkeuksellisen hyvin organisoituja. Baxleyn esikoisohjaus Action Jackson (-88) oli videovuokraamoiden klassikkonäky, osissa Carl Weathers, Sharon Stone ja Craig T. Nelson. Pääasiassa tv:tä ohjanneen Baxleyn maineikkain työ on vuosien mittaan kulttisuosioon noussut Musta enkeli eli Dark Angel (-90). Houstoniin sijoittuva Dolph Lundgren -vehicle alkaa kyttäjännärinä, mutta saa pian oudompia sävyjä. Mainoslause on loistava: It's not a close encounter... It's the last.

Tokiolainen Noriaki Yuasa (1933-2004) puolestaan syntyi teatteriperheeseen. Vuonna 1955 Daiei-studio otti Yuasan palkkalistoilleen. 60-luvun puolivälissä Yuasa pääsi ohjaamaan: hänen musikaalisella esikoisellaan on kertakaikkisen valloittava nimi, Jos sul lysti on, niin kätes yhteen lyö! Mutta Yuasan seuraava leffa muutti pelin kerrasta: Daikaiju Gamera toi valkokankaille Tohon Gojiran haastajaksi valtavan, lentävän kilpikonnan ja oli jättihitti. Vuosien varrella Yuasa ohjasi Gameralle kuusi jatko-osaa, jokainen edellistä lapsellisempi, sillä Yuasa nautti nimenomaan lapsiyleisön viihdyttämisestä. Cinemadromessa nähdään Yuasan viimeinen Gamera-teos Rosvoalus Zanon eli Super Monster (Uchu kaijû Gamera, -80).