Heidän nimensä olivat Debbie ja Carrie. Äiti ja tytär. Toinen äitien, toinen tyttärien (ja, vieläkin enemmän, poikien) idoli. Joulun jälkeen he jättivät yllättävät viimeiset hyvästinsä peräkkäisinä päivinä.
Molempien naisten himmentymättömän tähtiloisteen takasi yksi ylivertainen käyntikorttielokuva. Laulavat sadepisarat (Singin' In The Rain, 1952, ohj. Gene Kelly & Stanley Donen) on musikaalin riemuvoittoja, "elämää suurempi elokuva" ja monen mielestä kaikkien aikojen loistavin amerikkalaismusikaali. Debbie Reynolds teki sen naispääosan ollessaan 19-vuotias. Tasan neljännesvuosisataa myöhemmin hänen tyttärensä teki naispääosan kaikkien aikojen avaruusfantasiassa Tähtien sota (Star Wars, 1977, ohj. George Lucas). Carrie Fisher oli 19-vuotias.
Aika, jota elämme, pitää 19-vuotiaita vielä lapsina. Debbie ja Carrie joutuivat asemaan, missä heiltä vaadittiin aikuista kypsyyttä julkisuuden salamankirkkaassa valokeilassa monien saman ikäisten vasta päntätessä yo-kokeisiin. Debbie, eittämättä lahjakkaampana, selvisi haasteesta kaiketi paremmin. Siinä missä hänen uransa kulki MGM-studion kahlitsevien, mutta turvallisten aitojen takana raiteillaan mukiinmenevästä musikaalista toiseen, Carrie jäi Tähtien sota -tsunamin alle - ja myös oireili sen mukaisesti. Terävä-älyinen, hauska nainen kirjoitti huumeklinikalta päästyään oivaltavan romaanin siitä, mitä on olla palvottu keskinkertaisuus ikonisen, vaikealuontoisen äidin varjossa. Terveisiä unelmien reunalta (Postcards From The Edge) oli niin hyvä, että älykköohjaaja Mike Nichols filmasi sen vuonna 1990 Meryl Streepin ja Shirley MacLainen kanssa.
Debbie loi määrätietoisen, konformistisen uran, pysyen 50-luvulta pitkälle 60-luvulle yleisön hellimänä suosikkinäyttelijänä ja -laulajana. Pään silityksen huippukohta osui nyttemmin vähän muisteltuun hittimusikaaliin Verraton Molly Brown (The Unsinkable Molly Brown, 1964, ohj. Charles Walters). Se on tosikertomus samasta vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneesta hillbilly-tytöstä, jota Kathy Bates esitti James Cameronin Titanicissa. Debbie sai esityksestään Oscar-ehdokkuuden. Tuon jälkeen ura näennäisesti hiipui, mutta Debbie ei koskaan lipunut kauas yleisön muistista, ja hän osasi tarvittaessa varastaa valokeilan keneltä vaan niin valkokankaalla kuin pienemmässä ruudussakin, mistä esimerkkeinä voittoisat esiintymiset Albert Brooksin Äidissä (The Mother, 1996) ja sitcomissa Will & Grace.
Älykäs kun oli, Carrie oli varmasti kunnianhimoinenkin. Siinä, että äiti on Debbie Reynolds, on tarpeeksi vuorta kiivettäväksi, mutta isäkin oli supertähti. Eddie Fisher oli 50-luvun alun menestyksekkäin laulajatähti yli Frank Sinatrankin. Kyllästyttyään Carrien äitiin, Eddie iski ei kenenkään muun kuin vastikään leskiytyneen Elizabeth Taylorin. Tällaisen kolmoisuhan alla on paha lähteä ylittämään edellisen sukupolven saavutuksia, mutta ainakin jossain epätodellisessa (ja markkinatalouden krääsätason) mielessä Carrie on iskostunut kaikista edellämainituista parhaiten populaarikulttuurin kollektiiviseen muistiin Prinsessa Leiana.
Ja nyt he, Debbie ja Carrie, ovat poissa. Samalla, hieman epätodellisella tavalla kuin kaikki "elävien kuvien" kautta tuntemamme selluloidisankarit, Ray Daviesin myötätuntoista termiä käyttäen. Mutta hekin olivat "made of flesh and blood..."
Debbien suurin hitti, USA:n ykkönen, brittilistan kakkonen, myydyin naisartistin levy vuonna 1957
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti